Siitä on pian 15 vuotta, kun amerikkalaisen energiayhtiö Enronin kirjanpitopetokset paljastuivat ja yritys ajautui konkurssiin. Enronin oikeudenkäynnit eivät olleet ehtineet vielä päättyä, kun seitsemän vuotta myöhemmin rahoitusalan yritys Lehman Brothers ajautui vaikeuksiin ja koko finanssisektori alkoi kuohua.

Kriisien yhteydessä päiviteltiin yritysjohtajien ahneutta, syyteltiin virkamiehiä, peräänkuulutettiin lisää sääntelyä ja kyseenalaistettiin koko kapitalistinen talousjärjestelmä. Yksilöiden, kuten huonojen johtajien, syyttely on helppoa. Järjestelmätason kritiikki taas jää usein abstraktiksi. Oleellista onkin kysyä, mikä organisaatioiden arjessa tuottaa ylilyöntejä ja väärinkäytöksiä?

Enronin tapauksessa vastaukseksi löytyy selkeä käytäntö, joka tunnetaan nimellä Rank and Yank. Tämä GE:n Jack Welchin tunnetuksi tekemä suorituksen johtamisen järjestelmä laittaa työntekijät järjestykseen suoriutumisen mukaan. 20 % luokitellaan erinomaisiksi ja palkitaan, 70 % saa keskinkertaisuuden leiman ja alin 10 % kenkää. Pahimmillaan arviointeja pidetään kaksi kertaa vuodessa. Sittemmin GE:ssä luovuttiin tästä raa’asta käytännöstä, mutta yhä uudestaan julkisuuteen nousee esimerkkejä yrityksistä, joissa harjoitetaan vastaavia käytäntöjä (Yahoo, Amazon, Microsoft, …).

Welchin itsensä mukaan Rank and Yank on median keksimä pilkkanimi, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisen erilaistamisen käytännön kanssa. Järjestelmähän on läpinäkyvä, selkeä ja reilu. Työntekijät tietävät asemansa ja tulosta tulee, ainakin jonkin aikaa. Mutta millä hinnalla?

Ennemmin tai myöhemmin työntekijät ryhtyvät ajamaan omaa etuaan ja kilpailemaan keskenään. Jatkuva vertailu heikentää ilmapiiriä ja syö työn mielekkyyttä. Pelon ja epäluottamuksen ilmapiirissä luovuus ja uusien ideoiden kokeileminen kärsivät. Laadun sijaan mitataan kustannuksia ja tulosta. Syntyy väärinkäytöksiä, Enroneita, pankkikriisejä.

Rank and yank –käytännöt eivät ole vain amerikkalaisen liike-elämän kuriositeetti. Professori, psykoanalyytikko Paul Verhaeghen mukaan elämme Enron-yhteiskunnassa, jota ohjailevat samantyyppiset kilpailulliset ja oman edun tavoittelua vahvistavat survival of the fittest –arviointikäytännöt. Vain harva mahtuu ylimpään huippukastiin, eli tehokkaan ja taloudellisesti tuotteliaan ihannekansalaisen muottiin. Psykoterapeuttina toimiva Verhaeghe näkee tämän työssään: asiakkaiden ja diagnoosien määrä kasvaa jatkuvasti. Myös uusia diagnoosiluokituksia syntyy koko ajan lisää, koska ujouden ja herkkyyden kaltaiset poikkeamat normista medikalisoidaan eli arvioidaan sairauksiksi.

Enron-yhteiskuntaa on vaikea vastustaa, koska vaikka kaipaisimme toisenlaista elämää, kärsimme Verhaeghen sanoin TINA-syndroomasta – there is no alternative. Varovaisen toiveikkaana Verhaeghe kuitenkin uskoo vaihtoehtoja olevan. Ne eivät synny yksilöiden päässä, vaan yhteisöllisissä liikkeissä, joissa on mahdollista vaalia ja vahvistaa sellaista moraalia ja ihmisyyttä, joka kunnioittaa moninaisuutta ja yhteistöllisyyttä erilaistamisen ja kilpailun sijaan.

Lähteet:

Verhaeghe, Paul (2014). What about me? The struggle for identity in a market-based society. Scribe Publications, London.

Welch, Jack (2013). ‘Rank and yank?’ That’s not how it’s done. The Wall Street Journal November 14, 2013.

http://www.wsj.com/articles/SB10001424052702303789604579198281053673534