Nov 22

Työn mielekkyys koskettaa tavalla tai toisella meistä jokaista, työelämässä ja sen ulkopuolella. Mutta mistä mielekkyyden kokemus työssä oikeastaan syntyy ja millaisia eroja mielekkyyden lähteissä on erilaisissa töissä? Näitä kysymyksiä kokoontui pohtimaan marraskuun Dialogilaboratorio kuuden vieraan ja neljän järjestäjän voimin.

Dialogilaboratorio on dialogin vetämiseen koulutettujen, eri alojen asiantuntijoiden tiimi. ”Labrassa” tuomme ihmisiä yhteen luomaan yhteistä ymmärrystä heille tärkeistä ilmiöistä dialogin keinoin ja kehitymme itse samalla dialogin ohjaajina ja järjestäjinä. Edellistä dialogialabraa kuvasin blogissani dialogin vaiheiden kautta: virittäytymisestä näkökulmien etsimisen kautta aiheen syventämiseen ja oivallusten kokoamiseen. Tällä kertaa päädyin jäsentämään keskustelua toisella tavalla. Onnistuneessa dialogissa luodaan uutta ymmärrystä dialogin aihepiiristä, toisista ja itsestä. Siksi kysyn: millaista ymmärrystä rakensimme työn mielekkyydestä, mitä opimme toisistamme ja mitä oivalsin itse?

Mitä ymmärsimme yhdessä?

Dialogi on erityinen, tasavertaisuuteen perustuva tapa keskustella. Kokemusten jakaminen on dialogissa keskeistä, sillä jokaisella osallistujalla on aihepiiriin omanlaisensa suhde. Työn mielekkyyteen liittyvään kokemuspuheeseen meitä viritti kysymys siitä, milloin kukin oli viimeksi tuntenut tekevänsä mielekästä työtä:

Voidessani auttaa ja olla hyödyksi muille

Innostuessani ja nähdessäni kun saan muut innostumaan ja oivaltamaan

Tehdessäni ja oppiessani yhdessä toisen kanssa

Kun oma osaamiseni hyödyttää muita

Kun työssä on sopivasti itsenäisyyttä

Tuntiessani oman työni osaksi merkityksellistä kokonaisuutta

Ihmiselle on ominaista hakea merkityksellisyyden kokemuksia. Työssä, jonka puitteet ja tekemisen tavat ovat tiukasti määriteltyjä, voi merkityksen kokemus löytyä pienistäkin yksityiskohdista. Mielekkäimmillään työ on kuitenkin silloin, kun sekä työn päämääriin, sisältöön että tekemisen tapoihin on mahdollista vaikuttaa.

Vaikka työ itsessään olisi mielekästä, syö jatkuva kiireen tunne mielekkyyden kokemusta. Opiskelija voi olla innostunut ja motivoitunut, mutta liian monta päällekkäistä kurssia vaatimuksineen tekevät opinnoista ahdistavaa suorittamista. Monessa työssä kiire juontaa juurensa organisaation pyrkimyksestä taloudelliseen tehokkuuteen: yhä vähemmillä resursseilla on saatava aikaan yhä enemmän tulosta. Tällöin työn laatu väistämättä kärsii, mikä on omiaan heikentämään ammattilaisen kokemusta hyvästä työstä. Ihmiset osaavat toki luoda kiireen tunnetta myös ympäristöissä, joissa mikään ei siihen suoranaisesti pakota. Onhan kiire vakavasti otettavan ja halutun ammattilaisen merkki…

Myös niin kutsutun pakollisen tekemisen määrä suhteessa merkitykselliseen tekemiseen askarruttaa ja harmittaakin. Välillä pitää pyörittää aikamoinen määrä papereita, kirjoittaa sopimuksia, myydä ja markkinoida, jotta pääsee tekemään sitä minkä parhaiten osaa tai mistä eniten nauttii. Moni ammattilainen tasapainoilee näiden asioiden kanssa. Samaan aikaan omaa jaksamista on kuunneltava ja tehtävä valintoja joskus mielekkyys ja joskus joku muu päämäärä edellä.

Mitä opimme toisistamme?

Dialogin osallistujat toimivat erilaisissa töissä ja työrooleissa esimiehinä, asiantuntijoina, opiskelijoina ja yrittäjinä. Erilaisista lähtökohdistamme huolimatta mielekkyyden lähteemme muistuttivat toisiaan. Jopa niin paljon, että heräsimme pohtimaan edustammeko jonkinlaista asiantuntijatyölle tyypillistä kuplaa. Tämä askarrutti meitä ehkä siksi, että dialogissa ei lähtökohtaisesti pyritä yksimielisyyteen, vaan käydään kohti eroja. Olisiko vaikka palvelu-, rakennus- tai kuljetusalalla työskentelevällä erilaisia kokemuksia työn mielekkyydestä? Kenellä ylipäätään on mahdollisuus keskellä viikkoa irrottautua muutamaksi tunniksi pohdiskelemaan työnsä mielekkyyttä?

Lähdimme siis dialogiin olettaen, että olemme kovin erilaisia, huomataksemme olevamme aika samanlaisia. Tämän seurauksena ryhdyimme kaipaamaan eroavaisuuksia, jotka ehkä löytyisivät jostain ihan muualta. Mutta kuka tietää, ehkä huomaisimme moninaisemmassakin porukassa, että meissä ihmisissä ja mielekkyytemme lähteissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Tutkimuskin osoittaa, etteivät mielekkyyden kokemukset ole sidottuja mihinkään tiettyihin aloihin, vaan ennemmin työn päämääriin ja niitä tukeviin käytäntöihin (Henttonen & Lapointe 2015). Paskaduuneiksi kutsutaan tänä päivänä myös hienolta kuulostavia, komeilla titteleillä tehtäviä töitä, joissa hulppeista puitteista huolimatta hukkuu työn mieli ja tarkoitus.

Mitä oivalsin itse?

Yksi keskeisistä dialogitaidoista on rooleista luopuminen. Rooleista luopuminen on tärkeää, jotta dialogin osallistujat kykenevät kohtaamaan toisensa vailla ennakkoluuloja ja aidosti kuunnellen. Itseäni askarrutti, kuinka osaisin luopua työn mielekkyyttä työkseni tutkivan ja kouluttavan asiantuntijan roolista ja antautua keskusteluun vailla ennakko-oletuksia. Sainkin arvokasta kokemusta rooleihin liittyvästä sisäisestä dialogista, jota kävin mielessäni keskustelun aikana.

Oman työni kannalta oli arvokasta havaita, että osallistujat kokivat dialogin yhdeksi toimivimmista keinoista lisätä mielekkyyden kokemuksia työssä ja työyhteisöissä – silläkin uhalla, että se kuulostaa itsestäänselvältä lopputulemalta mielekästä työtä koskevassa dialogissa. Dialogin kautta työyhteisöissä ja -tiimeissä voidaan rakentaa yhteistä ymmärrystä toiminnan päämääristä ja keinoista, kohdata toisten kokemuksia ja ymmärtää sitä kautta heidän tarpeitaan ja toiveitaan sekä tulla itse kuulluksi. Yhteyden luominen ympärillä oleviin ihmisiin hakeutumalla dialogisiin hetkiin lisää mielekkyyden tunnetta.

Toinen mieleenpainuva ja osin ristiriitainenkin oivallus oli dialogin tehokkuus (ristiriitainen siksi, että dialogilla harvoin tavoitellaan tehokkuutta sen kapeassa mielessä). Liian usein ajatellaan, että dialogi on aikaavievää diskuteeraamista ja tunnelätinää, joka vie aikaa asioiden aikaansaamiselta. Onnistuneella dialogilla voidaan kuitenkin rajatussakin ajassa synnyttää syvää ymmärrystä ja saada aikaan luottamuksen ja osallisuuden tunteita, jotka mahdollistavat ihan jotain muuta, kun vaikkapa perinteinen muutosjohtaminen.

Ja ei kun treenaamaan!

Dialogitaidot ovat kuin lihas, jota pitää jatkuvasti treenata, ettei se rapistu. Näin kiteytti kokemuksensa yksi osallistujista. Myös oman kuuntelutaidon kehittäminen, liittyminen toisen kokemukseen ja omien kokemusten sanoittaminen puhuttivat. Dialogitaitojen kehittäminen on elämänmittainen matka, mutta onneksi jokaisesta dialogista oppii. Seuraava mahdollisuus harjoitella Dialogilabrassa on 31.1.2019 – tästä kerromme lisää myöhemmin.

***

Lähde: Henttonen, Elina & LaPointe, Kirsi (2015). Työelämän toisinajattelijat – Vallataan tilaa mielekkäälle työlle. Gaudeamus, Helsinki.

Oct 17

Valtaamo

Ammatillinen identiteetti / Työelämä

Olenko olemassa?

Kriittisiä huomioita asiantuntijabrändistä ja somenäkyvyydestä

Keskustelimme hiljattain käytäntökehittäjäkollegoiden kanssa sosiaalisen median merkityksestä yritystoiminnassa. Sain painavaa palautetta siitä, ettei minulla ole profiilia LinkedIn-palvelussa. Valtaamolla on nettisivut, oma blogi ja olen jo aikaa sitten taipunut facebuukkaamaan ja twiittaamaan (ja jopa nautin siitä). Asiantuntijabrändini kannalta tärkein kanava, LinkedIn, minulta kuitenkin puuttuu. Siksi saan todeta, etten ole olemassa, jään kaikesta paitsi, eikä kukaan tarjoa minulle unelmieni työpaikkaa. En myöskään pääse kiinni aitoon verkostoitumiseen ja asiantuntijuuteni jää pimentoon.

Yrittäjälle on tarjolla jos jonkinlaista somekurssia, -kirjaa ja -neuvoa. LinkedIn-profiilin rakentamiseenkin on netti pullollaan ohjeita, pikakursseja ja varoittavia älä tee näitä mokia -listauksia. Olen rakentanut ystävälleni LinkedIn -profiilin ja luulen ymmärtäväni, mistä palvelussa on kyse. Silti (tai siksi) koko homma lähinnä puistattaa minua. Niin sanoo moni kollegakin, mutta uloskaan ei voi jäädä. Onhan näkyvyys välttämätöntä bisneksen ja asiantuntijabrändin rakentamisen kannalta.

Vai onko? Olenko väärässä, kun vaikutelmani sisällöstä on lähinnä tyhjää johtamispuhetta? Hymähdinkö aiheetta, kun luin Guardianin juttua, jossa palvelun kuvailtiin olevan “a wasteland of endless management consultants congratulating each other”?

Rekrytoinnissa LinkedIn on vertaansa vailla. Nautin kuitenkin vapaudestani, enkä halua tulla headhuntatuksi. En halua olla brändi, en edes asiantuntijabrändi. Silti yrittäjän pitää kuulemma olla joka tuutissa läsnä, jotta näkyvyys kasvaa ja töitä löytyy. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin montako työtä olen saanut somenäkyvyyden kautta? Pyöreät nolla. Suurin osa töistäni tulee olemassa olevien, pitkän ajan kuluessa rakentuneiden yhteistyösuhteiden kautta. Uusilta asiakkailta töitä tulee, koska ”kuulin teistä kollegaltani X:ltä ja…”, ”olin teidän tilaisuudessa ja…” tai ”luin teidän kirjan ja…”. Muttei koskaan siksi, että ”törmäsin teihin somessa ja…”.

Toimialalla on tässä varmasti merkitystä. Toteuttamamme, lähinnä organisaatioille suunnatut koulutus-, kehittämis- ja asiantuntijapalvelut lienevät tämän suhteen erilainen kenttä verrattuna vaikka kuluttajapalveluihin. Tunnen muutaman erittäin menestyksellisen ja samalla ylityöllistetyn oman alani yrityksen, jolla on suppeahkot nettisivut ja sähköpostilista, eikä minkäänlaista näkyvyyttä missään somepalvelussa. Alansa huippu voi siis olla ilman hulppeita someprofiileita ja henkilöbrändejäkin. Omalla kohdallani joka paikassa huseeraamista ja henkilöbrändin rakentamista enemmän työhöni ja sen mielekkyyteen ovat vaikuttaneet pitkäjänteinen asiantuntijuuden kehittäminen, omaehtoisuudesta ja mielekkyydestä kiinni pitäminen ja merkitykselliset yhteistyösuhteet. Työskentelen myös määrällisesti hyvin maltillisesti, enkä ole aikeissa kasvattaa työmäärääni. Mihin siis tarvitsisin lisää näkyvyyttä?

Kirjoittajana? Kyllä, sillä tuntuu merkitykselliseltä, kun tekstejäni ja kirjojani luetaan. Koska tarkoitukseni on teksteillänikin aina jollakin tavalla parantaa maailmaa (tai työelämää), niin luonnollisesti toivon viestini tavoittavan ja puhuttelevan mahdollisimman monia lukijoita. Kiistatta sosiaalinen media on mainio kanava jakaa ja löytää uusia tekstejä ja synnyttää keskustelua. Se olisi erittäin hyvä syy liittyä myös LinkedIniin. Mitä siis vielä mietin?

Ehkäpä tätä. Teini-ikäinen tyttäreni pohtii välillä Instagram-kuviensa tykkäysmääriä. Kysyn, onko hänelle tärkeämpää, että sadat tuntemattomat instakäyttäjät tykkäävät jostakin hänen kuvastaan, vai että hän voi kuvillaan välittää jotakin tärkeäksi kokemaansa hänet tunteville ja hänestä oikeasti välittäville ihmisille. En vedä tästä suoraa analogiaa ammatilliseen näkyvyyteen, jonka ei ole tarkoituksenmukaista rajoittua omaan lähipiiriin. Pohdinpa vain, että jonkin tekstin satojen näyttöjen sijaan olennaisempaa on muutama sellainen lukija, jota teksti oikeasti puhuttelee ja joka vaikkapa innostuu sen pohjalta toimimaan tai tutkimaan aihetta lisää.

Korostan vielä lopuksi, että tämän tekstin kritiikin kohteena ei ole LinkedIn tai mikään muukaan yksittäinen sosiaalisen median palvelu tai verkosto. Jos jotakin vastustan, niin sellaista henkilöbrändäystä, jossa ainoa tapa olla olemassa on näkyvyys näkyvyyden vuoksi. En tiedä brändistäni, enkä näkyvyydestänikään, mutta koen olevani vahvasti olemassa niin ihmisenä kuin ammattilaisenakin. En siksi, että näet ansioluetteloni somessa, vaan siksi että teen mielekästä työtä merkityksellisten ihmisten kanssa ja heidän hyväkseen.

Oct 16

Valtaamo

Dialogi / Johtaminen / Mielekäs työ / Tutkimus

Paskaduuneja ja tyhjää kieltä

Business Bullshit.

Näin organisaatiotutkija André Spicer tiivistää tyhjän kielen, joka sanoo hyvin vähän, mutta jota bisnesväki puhuu paljon. Tätä muotisanoihin puettua yrityspuhetta löytyy joka paikasta: mediasta, virastoista, terveydenhuollosta ja kouluista. Työpaikoilla iteroidaan, ketteröidään ja optimoidaan. On big dataa, six sigmaa, leania ja tealia. Yliopistossa työskennellessämme kokosimme oman hevosenpaskabingon, jonka täyttivät kilpailukyky, maailmanluokka ja innovaatiot.

Tyypillisesti muotisanoja viljelevä, tyhjä johtamispuhe suoltaa epämääräisiä ja todellisuudesta irrallaan olevia käsitteitä. Ihmisiä, konkreettisia paikkoja saati kunkin yhteisön omia perinteitä siinä harvoin esiintyy. Paskanjauhantaa on näennäisen helppo tuottaa ja kuunnella, mutta tarkemmassa tarkastelussa sen ymmärtäminen osoittautuu vaikeaksi ellei mahdottomaksi. Harva kuitenkaan uskaltaa kyseenalaistaa sitä tyhmillä kysymyksillä, sillä kukapa nyt haluaisi paljastua ymmärtämättömäksi hölmöksi.

Huvittavinta on, että useimmat organisaatioihin tuodut ideat ja johtamisvillitykset eivät vaikuta niiden toimintaan millään tavalla (ainakaan myönteisesti). Näin kertoo Spicerin referoima uusia johtamismuoteja koskeva tutkimus – ja monen käytännön kokemus. Kyse on ennemmin siitä, millaista imagoa yritys haluaa itselleen rakentaa ja miltä se haluaa ulkomaailman silmissä näyttää.

Muotitermejä levittää kasvava johtamisala, johon Spicer lukee konsultit, puhujat, gurut ja muut neuvonantajat. Kun vielä ”maailmassa on miljoonia kokoushuoneita täynnä epävarmoja ihmisiä tekemässä merkityksettömiä töitä, ja heillä on painetta luoda itsensä uudelleen koko ajan” ovat olosuhteet otolliset ”paskanjauhannan massatuotannolle”.

Omassa, työn mielekkyyttä käsittelevässä tutkimuksessamme havaitsimme, että mitä kauemmaksi kielen tasolla etäännytään työn perimmäisistä päämääristä (eli syistä miksi kyseistä työtä ylipäätään tehdään), niin sitä kauemmaksi häviää työn mielekkyys. Monesta hienosta toimistotalostakin löytyy paskaduuneja, kuten antropologi David Graeber kuvaa. Kyse ei kuitenkaan ole perinteisistä likaisista matalapalkkaduuneista, vaan mistä tahansa työstä, jonka tekijä kokee merkityksettömäksi. Paskanjauhantabisnes on osa tätä ilmiötä ja heikentää omalta osaltaan kykyä tarttua todellisiin, konkreettisiin ongelmiin työssä.

Spicer kehottaa jokaista kieltäytymästä tyhjän johtamispuheen toistamisesta ja ehdottaa tilalle dialogia. Käytännöt ja toimintatavat, jotka luodaan rauhassa harkiten ja yhteistyössä osallisten kesken, omaksutaan paremmin. Dialogi lisää sekä johdettavien ymmärrystä johtajien puheesta ja aikeista, että johtajien ymmärrystä johdettaviensa huolista ja olosuhteista. Luottamuksen lisäksi se rakentaa yhteyttä ja ymmärrystä osallisten elämismaailmoihin. Ja juuri siksi toimiva dialogi huuhtelee pois suuren osan paskanjauhannasta, kuten Spicer asian ilmaisee.

Lähde: Spicer, André (2018). Paskanjauhantabisnes. Niin & näin, Tampere.

Sep 25

Valtaamo

Dialogi / Tutkimus / Yhteiskunta

Dialogilaboratorio: Tutkimustieto ja kokeilukulttuuri päätöksenteossa

Mikä on Dialogilaboratorio?

Vuosi sitten joukko dialogista kiinnostuneita eri alojen ammattilaisia aloitti Aretaissa dialogitaitojen koulutuksen. Syvennyttyämme syksyn mittaan dialogin saloihin paloimme halusta jakaa oppimaamme kukin oman työmme kautta. Jatkoimme tapaamisia ryhmän kesken ja sparrasimme toisiamme dialogin harjoittamisessa. Syntyi idea Dialogilaboratoriosta, jossa voisimme tuoda ihmisiä yhteen luomaan yhteistä ymmärrystä heille tärkeistä ilmiöistä dialogin keinoin.

Pähkinänkuoressa Dialogilaboratorio on siis dialogin vetämiseen koulutettujen asiantuntijoiden tiimi. Päivätyötämme teemme eri aloilla: kehitysyhteistyössä, kasvatuksessa, sosiaalityössä, yliopiston tutkimuspalveluissa ja omissa yrityksissä. Tavoitteemme on hyödyntää osaamistamme ja edelleen harjoitella dialogin ohjaamista tarjoamalla vieraileville keskustelijoille aika, paikka ja fasilitointi tärkeiden ilmiöiden pohtimiseen.

Järjestämme pienimuotoisia dialogeja muutaman kuukauden välein. Ensimmäisen Dialogilaboratorion teemana oli Tutkimustieto ja kokeilukulttuuri päätöksenteossa. Vieraiksemme saimme Elina Nikkolan Maa- ja metsätalousministeriön Tieto- ja tutkimusyksiköstä ja Virve Hokkasen Valtioneuvoston kanslian Kokeileva Suomi -hankkeesta.

Dialogi alkaa virittäytymisestä

Dialogissa olennaista on kokemuspuhe, eli käsiteltävän teeman kytkeytyminen arkeen ja ihmisten päivittäisiin kokemuksiin. Siksi lähdimme liikkeelle pohtimalla, kuinka itse teemme omassa arjessamme ja työssämme päätöksiä. Joskus arjen päätökset tuntuvat syntyvän fiilispohjalta, toisinaan ne taas vaativat systemaattista tiedonkeruuta ja analyysia. Itse asiassa teemme koko ajan valtavasti päätöksiä, mutta pohdimme tietoisesti vain osaa niistä. Aika usein päätöksiä tehdään kiireessä, ”lennosta”. Tällöin on nojattava omaan asiantuntemukseen ja luonnollisesti myös päätöksentekoa kehystäviin lakeihin ja ohjeituksiin, kuten esimerkkinä olleessa sijaishuollon lastenkodin arjessa. Kokemus helpottaa päätöksentekoa – tai ainakin auttaa ymmärtämään, että epävarmuuden kanssa elää jokainen ja täydellisiä lopputuloksia syntyy harvoin.

Dialogissa luodaan uusia näkökulmia

Dialogin tavoitteena ei ole etsiä parasta argumenttia tai ratkaista käsillä olevaa ongelmaa, vaan luoda uutta ymmärrystä ja näkökulmia käsiteltävään aiheeseen. Mekin lähdimme ennemmin etsimään kiinnostavia kysymyksiä, kuin varmoja vastauksia. Mikä on mielekäs tapa tehdä päätöksiä missäkin tilanteessa? Tunnistanko itse, millä perusteella päätöksiä teen? Millaista on oman organisaationi päätöksenteko? Miten poliittinen päätöksenteko meille näyttäytyy? Miksi tuntuu, ettei tutkimustietoa ja kokeilujen tuloksia hyödynnetä riittävästi? Entä hyödynnetäänkö tietoa joskus tarkoitushakuisesti?

Keskustelua tarkennetaan ja syvennetään

Keskustelussa syntyi jaettu käsitys siitä, ettei kokeilujen tuloksia ja tutkimustietoa hyödynnetä päätöksenteossa riittävästi. Valitsimme tämän näkökulmaksi, johon halusimme päästä syvemmälle. Mikä on tiedon hyödyntämisen yhtälöstä puuttuva palanen?

Erilaisia kokeiluja tekevät valtio, kunnat, yritykset ja järjestöt. Valitettavasti tieto näiden kokeilujen tuloksista tai niissä syntyvästä oppimisesta ja oivalluksista ei aina leviä, koska tiedon jakamisen käytäntöjä ja kanavia ei ole pohdittu riittävästi. Kokeiluja luonnehtii usein nopeus: ne ovat oiva keino testata ideoita ketterästi, saada aikaan pöhinää ja tuottaa ratkaisujakin. Mutta muistetaanko oppimiselle, kokeilun vaikutusten arvioinnille ja ylipäätään ajattelulle varata riittävästi aikaa?

Tutkimuksen tekemisessä aikajänne on pidempi. Siitä huolimatta myös tutkimustiedon hyödyntämisessä päätöksenteossa on lukuisia haasteita. Onko tutkimustietoa hyödyntävissä organisaatioissa riittävästi osaamista ja ymmärrystä tutkimuksen tekemisen logiikasta? Tutkimus A saattaa osoittaa avohakkuiden olevan haitallisia luonnon monimuotoisuudelle ja tutkimus B puolestaan puoltaa niitä samoista syistä. Osaako päätöksentekijä eritellä kunkin tutkimuksen lähtökohdat, tutkimusongelmat, käytetyt menetelmät ja päätelmät päätöksentekoaan palvelevalla tavalla?

Tutkijoilla ja tutkimusorganisaatioilla on tietysti oma vastuunsa tuotetun tiedon hyödynnettävyydestä. Valitettavasti akateeminen urajärjestelmä ei kannusta tutkijaa vuorovaikutukseen päätöksentekijöiden tai suuren yleisön kanssa. Akateemisen maailman johtamiskäytännöt ja tutkijoiden urakannusteet ohjaavat lähinnä tieteellisten artikkelien julkaisuun kapea-alaisissa journaaleissa, joissa ne ovat suurelle yleisölle huonosti saatavilla.

Oivallus: aika ja oppiminen

Lopuksi dialogissa pohditaan yhdessä, minkälaisia oivalluksia keskustelun aikana on syntynyt. Ehkä hieman yllättävääkin oli huomata, että vaikka edustimme eri aloja ja ammattikuntia, olivat kohdatut ongelmat kokeilujen ja tutkimustiedon hyödyntämisessä hyvin samankaltaisia. Keskustelumme kiteytyi kahteen tärkeään asiaan: aikaan ja oppimiseen. Niin tutkimuksessa kuin kokeiluissakin on varattava riittävästi aikaa oppimiselle ja ymmärryksen kehittymiselle. Kaikenlaiset siilot ja sektoroituminen ovat tehokkaita oppimisen ja uuden ymmärryksen jakamisen ja hyödyntämisen esteitä. Myös tiedon hyödyntäjien on opittava oppimaan sen sijaan, että erilaiset selvitykset ulkoistetaan konsulttitoimistoille ja hukutetaan hyllymetreihin tai gigatavuihin raportteja. Etenkin kokeiluissa mahdollisten tulosten hyödyntäjätahon olisi tärkeää olla kokeilussa mukana jo alussa lähtien, yhteiskehittelyn hengessä.

Miltä dialogi tuntui?

Dialoginen keskustelu ei ollut kenellekään osallistujista vierasta, mutta ohjatussa dialogissa korostui kokemus kuuntelun intensiivisyydestä. Puheen ja kuuntelun erottaminen onkin yksi tärkeimmistä dialogin ohjenuorista. Ole läsnä ja kunnioita, keskity kuuntelemaan toisia ja harkitse, kuinka voisit liittyä heidän kokemuksiinsa. Rakentavan keskustelun periaatteisiin voi tutustua tarkemmin Erätauon sivuilla.

***

Kiitämme Aretaita matkasta dialogin maailmaan sekä tilojen tarjoamisesta Dialogilaboratoriolle.

Seuraava Dialogilaboratorio järjestetään 15.11.2018 aiheesta Mistä on mielekäs työ tehty? Jos tämä teema ja dialogi kutsuu sinua, ota yhteyttä Elinaan.