helmi 1

Dialogilaboratorio: Johtajuudesta

Kolmas Dialogilaboratorio kokoontui pohtimaan, mihin johtajuutta tarvitaan. Dialogilaboratorio on dialogin vetämiseen koulutettujen asiantuntijoiden tiimi. Päivätyötämme teemme eri aloilla, mutta meitä yhdistää tarve tuoda ihmisiä yhteen luomaan yhteistä ymmärrystä ajankohtaisista ilmiöistä dialogin keinoin. Aiemmin olemme pohtineet mielekästä työtä ja tutkimustiedon ja kokeilujen hyödyntämistä päätöksenteossa. Seuraavaksi tartumme biotalouden aihepiiriin ja uusiin työelämäaiheisiin.

***

Mistä on hyvä johtaminen tehty?

Sokerista, kanelista, etanoista vai sammakoista?

Sanoimme: vastuunkannosta, kokonaiskuvasta, tukemisesta ja mahdollistamisesta. Organisaation perustehtävän ymmärtämisestä, sen mukaisista linjauksista ja asioiden edistämisestä. Kaiken ytimestä: kyvystä ja halusta ymmärtää toisia ihmisiä.

Mutta kas, johtajatkin ovat ihmisiä. Vuorokaudessa samat tunnit, vaan harteilla aika paljon. Jos meitä on uskominen, pitäisi ymmärtää yhtä sun toista, mutta kyettävä johtamaan vaikkei niin ymmärtäisikään. Tässähän alkaa vallan tuntemaan myötätuntoa!

Itseäänkin pitäisi johtaa, rooliin ja asemaan katsomatta. Verkoistoissa, kaikessa mitä teemme, kaikessa missä olemme mukana. Onneksi (itsensä)johtaminenkin on taito, jota voi opetella. Vaikkei aina onnistuisi, niin tärkeintä on löytää halu oppia, itsestä ja toisista.

Itseohjautuvuusko sen selittää, miksi toisia tarvitsee johtaa enemmän, toisia vähemmän, joitakin jopa käskeä? Mutta ei yksi toista parempi. Ihmiset ja toimintaympäristöt ovat erilaisia, ja kuinka löytyisikin jokaiselle omanlaisensa ote parhaimpaansa pääsemiseksi.

Kuinkas sitten kävikään, dialogin kanssa? Yhden mielestä puhuimme hyvästä ja toisen mielestä huonosta johtajuudesta. Vastakkainasettelujakin syntyi, ei keskustelijoiden, vaan johtajien ja johdettavien, voitontavoittelijoiden ja maailmansyleilijöiden, ja hyvän ja huonon johtajuuden välille. Sulassa sovussa ja yhdessä oivaltaen.

Taidot karttuvat, yhdessä kokeillen. Ei kiirettä, ei ratkaisuihin syöksymistä. Vaikeita paikkoja, itsemme hillinnässä. Sanoja oikeille asioille. Kysymistä sanomisen sijaan.

Henkireikä arjen kiireessä, nämä dialogimme!

helmi 21

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Kehittäminen

Paras versio itsestäsi – tai sitten ei

Kulutusyhteiskunnassa ei ole tarkoitus ostaa yksiä farkkuja ja olla tyytyväinen. Samaa koskee itsensä kehittämistä, jossa jokainen toiminto – työnteko, syöminen tai nukkuminen – on mahdollisuus optimoida itseään ja elämäänsä. Terveemmäksi, fiksummaksi, onnellisemmaksi tai tuotteliaammaksi tuleminen ei yksin riitä, sillä täydellinen elämä vaatii näiden kaikkien elämänalueiden yhtäaikaista hallintaa. Organisaatiotutkimuksen professorit Carl Cederström ja André Spicer osoittavat tuoreessa kirjassaan Desperarately seeking self-improvement, että perusasetelma pysyy samana, vaikka itsensä kehittämisen kohteet ja keinot muuttuvat aikojen saatossa. Et ole tarpeeksi x, voit valita olla enemmän x, on vain itsestäsi kiinni saavutatko x:n.

Päättömältä tuntuvassa hankkeessaan Cederström ja Spicer kokeilevat vuoden ajan, kuukausi kerrallaan, erilaisia itsensä kehittämisen tekniikoita. He testaavat suorituskykyä tehostavia lääkkeitä, osallistuvat motivaatioseminaareihin, treenaavat painonnostoa, joogaavat, parantavat seksielämäänsä ja yrittävät vaurastua. Vaikka kirja on itsensä kehittämisen parodia, kirjoittajat lähtevät leikkiin tosissaan ja pistävät itsensä sataprosenttisesti likoon. Perhesuhteet ovat koetuksella, kun kaikki huomio menee itsensä kehittämiseen. Tuloksiakin syntyy, mutta humoristisuudestaan huolimatta päällimmäiseksi jää epätoivoinen tunnelma. Tämä on osa kirjan sanomaa.

Pakkomielteisen kehittämisen kehä

Itsensä kehittämiseen liittyy paradoksi, toteaa psykologian professori Svend Brinkmann. Koko ajatus itsensä kehittämisestä luo ongelman, jota sitten vimmaisesti yritetään ratkoa. Keskittyminen itseen, mitattaviin suorituksiin ja eri elämänalueiden loputtomaan kohenteluun johtaa helposti uupumukseen, addiktioihin ja riittämättömyyden tunteisiin. Ja taas tarvitaan valmennusta, ruokavalion viilaamista ja mielenhallinnan tekniikoita! Tylsän tiskauksenkin voi kääntää tietoisen läsnäolon harjoitukseksi, neuvovat mindfulnessgurut.

Cederström ja Spicer pohtivat kirjassaan omia motiivejaan. Onko itsensä kehittämisen syynä oman työmarkkina-arvon parantaminen? Vai halu paeta arkea ja olla joku ihan muu? Ehkä myös kuoleman ja vanhenemisen pelko? Joskus kyse voi olla yhteisöllisyydestä – käyväthän kaveritkin salilla. Pakkomielteistä itsensä kehittämistä pitää yllä myös markkinoiden kyky hyödyntää tehokkaasti ihmisten taipumusta saada hyväksyntää ja haluta aina jotain lisää. Yhtä lailla kilpailua ja yksilön vastuuta korostava (työelämä)kulttuuri pitää yllä epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita ja jatkuvaa itsensä kehittämisen pakkoa.

Toisessa kirjassaan The Wellness Syndrome Cederström ja Spicer kuvaavat tätä itsensä kehittämisen ideologista ulottuvuutta. Hyvä kansalainen ja työntekijä keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa, ovathan terveet ja onnelliset ihmiset tuottavia työntekijöitä. Ihmiset, jotka eivät pidä huolta hyvinvoinnistaan, ovat uhka myös yhteiskunnalle, koska sairaus merkitsee kyvyttömyyttä tehdä töitä ja toimia talouden palveluksessa. Ongelma ei siis ole kehittäminen tai kehittyminen itsessään, vaan sen omiminen kapeasti suorituskyvyn tai talouden palvelukseen.

Miten kehästä pääsee ulos?

Loputtoman itsensä kehittämisen ja suorituskyvyn parantamisen sijaan Brinkmann, Cedeström ja Spicer kehottavat hyväksymään inhimillisen rajallisuuden ja suuntaamaan katseen itsen ulkopuolelle. Brinkmann neuvoo vierailulle museoon, kävelylle luontoon, lukemaan kirjoja ja pysymään lujana harjoittamalla perinteisiä yhteisöllisiä hyveitä (ks. Vastalääkettä maaniselle itsensä kehittämiselle). Hän nojaa ajattelussaan stoalaiseen filosofiaan, kun taas Cederstöm ja Spicer laskevat moraalifilosofiankin yhdeksi keinoksi muiden tekniikoiden joukkoon.

Itsensä kehittämisen vastustamiseenkin voi tarvita itsensä kehittämistä – paradoksi sekin. Esimerkiksi Brinkmannin lempilapsi, stoalaishenkinen lujana pysyminen edellyttää itsensä kehittämisen käytäntöjen tunnistamista ja kykyä ottaa niihin etäisyyttä. Ajatus autonomisesta, vapaita valintoja tekevästä vahvasta yksilöstä toistuu tässäkin. Kaikki itsensä kehittäjät tai esimerkiksi terapioiden ja valmennusten asiakkaat eivät kuitenkaan ole hyvätuloisia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka kohentelevat jo valmiiksi hyväosaista elämäänsä tai ”etsivät itseään”. Osa heistä tuntee työelämän haasteet ja riittämättömyyden kipeästi nahoissaan – ehkä toisin kuin kirjoja kirjoittavat, vakiviroissa toimivat, hyvin toimeentulevat ja jo lähtökohtaisesti tuotteliaat (mies)professorit.

Cederstömin ja Spicerin sekä Brinkmannin teosten ongelmana onkin kaikkien mahdollisten keinojen niputtaminen yhteen sen sijaan, että niitä tarkasteltaisiin omissa konteksteissaan. Kritiikin kattaessa kaikkea mahdollista moraalifilosofiasta terapiaan häviää pesuveden mukana myös jotain tärkeää. Esimerkiksi moraalifilosofiat tuovat kaivattua suhteellisuudentajua itsensä kehittämiseen ja ohjaavat huomion omasta navasta muihin ihmisiin. Joogassa ja tietoisen läsnäolon harjoituksissakin tähdätään egoistisen itsen tunnistamiseen ja ohittamiseen – silloin kuin niitä harjoitetaan elävinä perinteinä, eikä irrallisina stressinhallinnan tai tuottavuuden välineinä. Hyvän, moraalisen elämän tavoittelussa tarvitaan myös itsereflektiota ja tunteiden tiedostamista. Ilman tunteita emme kykene moraaliseen päätöksentekoon, kuten moraalipsykologiset tutkimukset osoittavat.

Ehditkö elää?

Hyvän elämän ja lujana pysymisen pohjaksi Brinkmann tarjoaa osallistumista eläviin perinteisiin tai käytäntöihin, kuten perhe, liikunta, taiteet ja ammatilliset yhteisöt. Lujana pysyminen edellyttääkin yksilön tekojen ohella yhteisöllistä otetta. Työelämässä coachingit ja motivaatioluennot eivät riitä, vaan tarvitaan myös yhteisöllistä keskustelua ammatillista hyveistä ja työn tekemisen käytännöistä. Ehkä suurinta viisautta on yhdessä hyväksyä rajallisuutemme ja riippuvuutemme – jotta ehdimme kaiken kehittämisen keskellä myös elää.

Lähteet:

Brinkmann, Svend (2017). Stand firm: Resisting the self-improvement craze. Polity Press: Cambridge.

Cederström, Carl & Spicer, André (2017). Desperately seeking self-improvement. A year inside the optimization movement. OR Books, New York.

Cederström, Carl & Spicer, André (2015). The Wellness Syndrome. Cambridge & Malden: Polity Press

Schwartz, Alexandra (2018). Resolutions. What if self-improvement is making us worse? The New Yorker, January 15, 65-69.

Kuvat: Pixabay.com

tammi 4

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Kehittäminen / Työelämä

Vastalääkettä maaniselle itsensä kehittämiselle

Työhön etsitään dynaamisia, rohkeita ja muutoskykyisiä ihmisiä!

Työelämän vauhdissa pysyminen vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä. Kouluttautumisen ja osaamisen päivittämisen lisäksi se tarkoittaa tänä päivänä myös omien sisäisten tuntemusten tarkkailua, minuuden jalostamista ja ehtymätöntä positiivisuutta.

Avuksi itsensä kehittämiseen löytyy positiivista psykologiaa ja henkilökohtaisia valmentajia, stressinhallintaa ja mindfulnessia, elämäntaito-oppaita ja seitsemän askeleen kehitysohjelmia. Niiden mukaan kaikki on mahdollista. Jos et heti onnistu, niin voit yksinkertaisesti kehittää itseäsi lisää. Epäilyttävintä on paikalleen pysähtyminen, joka muutosvastaisuudeksikin usein tulkitaan.

Näin kuvaa tanskalainen psykologian professori Svend Brinkmann nykyistä maanisen kehittämisen kulttuuria. Vastalääkkeeksi yksilöuskoiselle kehittämisimperatiiville ja elämäntaito-oppaille hän on kirjoittanut mainion kirjan Pysy lujana – Elämä ilman self-helpiä. Siinä Brinkmann keikauttaa päälaelleen nopeutuvan kulttuurin vakiintuneita totuuksia ja ammentaa mielenrauhaa, velvollisuudentuntoa ja elämän rajallisuutta korostavasta stoalaisesta filosofiasta.

Pilke silmäkulmassa Brinkmann pukee teesinsä elämäntaito-oppaista tuttuun seitsenportaiseen malliin:

Lakkaa tarkkailemasta itseäsi. Vastaukset eivät löydy sisältäsi, toisin kuin monet henkilökohtaiset valmentajat ja tietoisen läsnäolon konsultit uskottelevat. Sisäänpäin kääntymisen sijaan katso ulos maailmaan.

Keskity siihen, mikä elämässäsi on kielteistä. Kaikkea ei voi pakottaa positiivisuuden kaapuun (ks. Hymyile tai kuole), eikä kaikista vastoinkäymisistä jalostu onnellisia opetuksia. Vastoinkäymisten kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Positiivisuuden sijaan tavoiteltavaa on arvokkuus ja todellisuudentaju.

Opettele sanomaan ei. Kehittämisen kulttuurissa ollaan koko ajan valmiina kokeilemaan uutta. Aidosti itsenäinen ihminen, joka tunnistaa omat moraaliset arvonsa ja sitoumuksensa, joutuu kuitenkin usein sanomaan ei.

Pidä tunteesi aisoissa. Lujana pysyvä ihminen ei juokse ohimenevien mielihalujen perässä tai joudu kovin helposti tolaltaan.

Anna potkut henkilökohtaiselle valmentajallesi. Oman sisäisen maailman kehittämisen sijaan tee jotain hyvää toiselle ihmiselle, odottamatta vastavuoroisuutta. Maailmassa on tärkeitä ja itseisarvoisia asioita myös oman navan ulkopuolella.

Lue romaani – älä elämäntaito-opasta. Elämäntaito-oppaat tuputtavat yksinkertaistavia, yksilöllisiä ratkaisuja yhteisöllisiin ongelmiin. Romaanit maalavat elämästä rikkaamman, moniäänisemmän ja kaoottisemman – eli totuudenmukaisemman – kuvan.

Mieti menneisyyttä. Ihmisen on ymmärrettävä menneisyyttä sekä itseään kulttuurin ja historian tuotteena, jotta elämälle on mahdollista löytää vakaa perusta.

Brinkmann ehdottaa, että sisäisten tuntemusten tarkkailun, minuuden kehittämisen ja loputtoman uudistumisen sijaan ihmiset opettelisivat sitoutumaan jo olemassa oleviin merkityksellisiin asioihin ja yhteyksiinsä. Kaikkeen ei tarvitse kyetä, sillä omista rajoistaan voi myös iloita, kun ne tuntee. Kaikkivoipuudesta luopuminen ja kuolevaisuuden tiedostaminen palvelee hyvää ja mielekästä elämää.

Maanisessa kehittämisen kulttuurissa tämä on toisinajattelua, joka auttaa pysymään lujana.

***

Brinkmann, Svend (2016). Pysy lujana – Elämä ilman self-helpiä. Tammi. Suomentanut Heikki Eskelinen.

elo 2

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Toimijuus / Välittäminen

Hymyile tai kuole

Saitko potkut? Tuliko avioero? Sairastuitko syöpään? Ei se mitään. Kunhan ajattelet positiivisesti, niin kaikki korjaantuu.

Näin toimii positiivisen ajattelun ideologia, joka etenkin Yhdysvalloissa on saanut vankan aseman. Positiivisen ajattelun gurut saarnaavat, että onni löytää sinut, kun suhtaudut elämään myönteisesti. Jos oletat asioiden kääntyvän paremmiksi, näin todennäköisesti myös käy – ja päinvastoin. Optimistisen elämänasenteen oletetaan kohentavan terveyttä ja itseluottamusta sekä tuovan onnea, vaurautta ja menestystä.

Toimittaja ja tietokirjailija Barbara Ehrenreich kutsuu positiivisen ajattelun ideologiaa joukkoharhaksi. Kirjassaan Smile or Die – How Positive Thinking Fooled America & The World hän kuvaa lukuisin esimerkein, kuinka positiivisen ajattelun oletetaan ratkaisevan niin henkilökohtaiset kuin yhteiskunnallisetkin ongelmat. Samalla positiivisesta ajattelusta on kasvanut valtava bisnes. Yhdysvaltain koulutusmarkkinat pullistelevat erilaisia voimauttavia valmentajia, motivaatioguruja ja uskonnollisia saarnaajia, jotka tuottavat toinen toistaan myönteisempiä kirjoja, videoita ja seminaareja.

Onnen ja menestyksen saavuttamisen ohella positiivisen ajattelun gurut uskottelevat, että positiivinen ajattelu vahvistaa immuunijärjestelmää ja auttaa voittamaan sairauksia. Siksi rintasyöpään sairastunut Ehrenreichkin huomasi, että joidenkin mielestä hän sai syyttää sairaudestaan vain itseään. Ajattelemalla myönteisesti syöpäkin olisi voitettavissa.

Positiivisen ajattelun ideologia sivuuttaa täysin ne erilaiset olosuhteet, joista ihmiset ponnistavat. Pahimmillaan se tarkoittaa todellisuuden kieltämistä ja tarkoituksellista itsepetosta, jos sen seurauksena silmät suljetaan epämiellyttäviltä asioilta, vaikeilta olosuhteilta ja kielteisiltä tunteilta. Joidenkin gurujen mukaan ei esimerkiksi kannata lukea uutisia, koska ikävät uutiset aiheuttavat kielteisiä tunteita ja turhaa ahdistusta. Laajemmassa mittakaavassa todellisuuden sivuuttaminen näkyy viimeisimmässä finanssikriisissä: uhkaavat merkit ja varoitukset sivuutettiin ja positiivisten oletusten harhassa kaasua painettiin kahta kovemmin.

Ehrenreich muistuttaa, että maailmassa on kaikkea: onnea ja tuskaa, vaaroja ja mahdollisuuksia, elämää ja kuolemaa. Niitä ei ajatuksen voimalla tai ajattelematta jättämällä muuksi tehdä. Itsepetoksen sijaan onkin tärkeää hyväksyä myös kielteiset ajatukset ja olosuhteet. Sillä millaista on onni, joka on saavutettu näkemättä maailmaa sellaisena kun se on?

Positiivinen ajattelu voittaa negatiivisuuden, mutta ei ratko maailman ongelmia. Yksilön oman navan ympärillä pyörivän positiivisuusharhan sijaan Ehrenreich peräänkuuluttaa yhteiskunnallista ja kriittistä ajattelua: vaikeita kysymyksiä, auktoriteettien haastamista ja toisinajattelua.

”There is a vast difference between positive thinking and existential courage.”

Lähde: Barbara Ehrenreich (2009). Smile or Die – How Positive Thinking Fooled America & The World. Granta Books, London.

heinä 10

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Kehittäminen / Työelämä

Yksilöistä käytäntöihin – puheenvuoromme Talouselämässä

“Työn tuunaus on erinomainen apuväline tilanteissa, joissa työtä halutaan muokata vastaamaan paremmin työntekijän taipumuksia, kiinnostuksenkohteita tai elämäntilannetta. Se on kuitenkin riittämätön keino ratkoa työyhteisöjen ja työelämän ongelmia, joiden perimmäinen syy ei ole yksilössä. Tuunauksella päästään vain harvoin käsiksi työelämän ja organisaatioiden jaettuihin käytäntöihin, joista ongelmat lähtökohtaisesti kumpuavat.”

Talouselämän Tebatissa (10.7.2016) argumentoimme, miksi työelämän kehittämisessä tulee keskittyä yksilöiden sijaan käytäntöihin:

http://www.talouselama.fi/tebatti/tyon-tuunaus-ei-yksin-riita-6565146

maalis 15

Valtaamo

Ammatillinen identiteetti / Itsensäjohtaminen / Johtaminen / Työelämä

Mitattu minuus

Enää ei riitä, että organisaatiot mittaavat tuottavuuttaan ja kilpailukykyään. Myös työntekijöitä houkutellaan mittaamaan omaa terveyttään, hyvinvointiaan ja tuotteliaisuuttaan.

Erilaiset seurantalaitteet ja älyteknologiat ovat kasvava teollisuudenala. Laitteet ovat rantautumassa terveydenhuollosta ja liikuntaharrastuksista myös työpaikoille. Tutkimuskirjallisuudessa ilmiöstä puhutaan termillä mitattu minuus (quantified self).

Tulevaisuudessa yhä useampi meistä kantaa erilaisia seurantalaitteita ranteessa, vaatteissa tai jopa ihon alla. Ne myydään meille lupauksilla onnellisuudesta ja elämänhallinnasta: hyvinvointimme ja tuottavuutemme parantuu keräämällä tietoa syömisen, nukkumisen, liikkumisen ja työnteon kaltaisista päivittäisistä toiminnoista. Seurantalaitteita leivotaan sisään jopa yritysten hyvinvointiohjelmiin, jotta työnantajat saavat erilaiset tuntemuksemme näkyviksi, mittaviksi ja siten johdettaviksi.

Näin ennustavat Phoebe Moore ja Andrew Robinson (2015). Heidän mukaansa minuuden mittausteknologiat ovat fordismin moderni vastine. Fordin autotehtaassa ”tulevaisuuden tuotantomenetelmiä” kokeiltiin jo 1930-luvulla. Työtehtävät paloiteltiin standardoitavaan ja helposti mitattavaan muotoon ja työläisten kehoja säädeltiin ja mitattiin tuottavuuden parantamiseksi.

Tämän päivän puettavia älyteknologioita käyttävä ihminen onkin kuin itse itseään riistävä työläinen. Johtajien ei tarvitse käyttää keppiä tai porkkanaa, kun työntekijä koulii omaa kehoaan ja sen kilpailukykyä jopa vapaa-ajallaan.

Johtajatkaan eivät tosin pääse helpolla mitattujen minuuksien maailmassa. Johtajan pätevyyttä ja sopivuutta arvioitaessa ulkonäöllä ja kunnolla on yhä enemmän merkitystä, sillä niiden perusteella arvioidaan johtajan henkistä kanttia. Janne Tienari ja Susan Meriläinen (2016) kutsuvat nykyistä johtajaihannetta ajokoiraksi. Ajokoira on sopusuhtainen ja ketterä, sillä on kestävyyttä ja itsekuria ja se metsästää väsymättä. Ennen kaikkea se hallitsee ja analysoi omaa kehoaan ja sen esityksiä.

Oma keho voikin olla ainoa hallittavalta tuntuva asia yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa. Kun työelämä tuntuu ennustamattomalta ja epävarmalta, niin itselleen voi sentään aina tehdä jotain.

Mittausideologia ulottaa johtamisen yhä henkilökohtaisemmalle ja yksityisemmälle alueelle. Minuuden mittaus on loogista jatkoa kehitykselle, joissa minuus ja tunteet ovat tulleet osaksi työtä ja sen johtamista. Mittausideologian myötä työn ja talouden palvelukseen valjastetaan koko kehollinen ihminen niin työajalla kuin sen ulkopuolella. Samalla yksilöön kohdistuvat vaatimukset kasvavat ja yksilöiden välinen kilpailu kovenee. Mittausdataa myös hyödynnetään tavoilla, joihin yksilöt eivät aina tiedä suostuvansa.

Mitattu minuus nojaa yksinkertaistavaan, kaksijakoiseen ajatteluun, jossa mieli hallitsee kehoa. Organisaatiot taas oletetaan konemaisesti osiensa summaksi. Samalla kuvitellaan, että kaikki on mitattavissa (lue Mittarimadon elämää). Mittarien ulkopuolelle jäävät arvot, tulkinnat, käytännöt, kohtaamiset, luovuus, intuitio ja asioiden tilannekohtaisuus. Ne eivät taivu numeroiksi tai luokitteluiksi, joten onko niitä olemassa? Mitattavien asioiden kohdallakin on hyvä pysähtyä kysymään, kenen etuja mittaaminen palvelee ja mitä siitä seuraa.

Lähteet:

Moore, Phoebe & Robinson, Andrew (2015). The quantified self: What counts in the neoliberal workplace. New media & society 1–19. Published online.

Tienari, Janne & Meriläinen, Susan (2016). Palvelukseen halutaan ajokoira. Johtajan ulkonäkö ja esiintyminen. Siltala, Helsinki.

touko 7

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Talous / Työelämä

Mittarimadon elämää

Bruttokansantuote, kilpailukykyindeksi, Pisa, todistuksen keskiarvo, päiväkodin käyttöaste, klikkaukset, viittaukset, kävijämäärät, syke, 360º …

Mittaaminen eri muodoissaan on läpäissyt elämämme niin perusteellisesti, ettemme enää edes tunnista, kuinka se ohjaa toimintaamme. Kaikenlaisista mittareista, etenkin taloudellisista sellaisista, on vaivihkaa tullut ainoa oikeutettu tapa perustella toiminnan ja asioiden arvoa. Oli kyseessä sitten valtio, yritys, yliopisto, päiväkoti, perhe tai liikuntaharrastus, niin mittamalla se saadaan hallintaan. Työhyvinvointikin pelkistyy kuntotesteihin ja sairauskustannuksiin, onhan esimerkiksi työn mielekkyyttä huomattavasti vaikeampaa mitata.

Mittausvimmaa ruokkivat myös kaikenlaiset näpsäkät laitteet ja sovellukset, joiden ympärille syntyneen mittausbisneksen ainoana tarkoituksena on keksiä yhä uusia mittauksen kohteita. Euroseteleihinkin voisi Amerikan mallin painaa ‘in measurement we trust’.

Näin ollen olemme päättäneet nimetä länsimaisen yhteiskunnan uudeksi symboliksi mittarimadon – siitäkin huolimatta, että sen meininki vaikuttaa huomattavasti rennommalta, kun meidän mittaroitujen suorittajien elämä.

Mutta miksi ihmeessä uskomme niin kovasti mittaamiseen? Oletammeko, että…

…mittaaminen on luotettavaa ja neutraalia?

Mittaamista puolustellaan tyypillisesti sen objektiivisuudella: numerot eivät valehtele. Käytännössä kaikki mittaaminen kuitenkin perustuu jonkinlaiseen ei-numeraaliseen, ihmisten tekemään luokitteluun. Mittaamisessa tarvitaan käsitteitä, luokkia ja muita apuvälineitä, joilla maailmaa pelkistetään mittauksen kohteeksi. Nämä luokittelut eivät koskaan kuvaa maailmaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena miksi kykenemme sen luokittelemaan. Siksi mittaaminen tekee aina väkivaltaa inhimillisen todellisuuden rikkaudelle ja monimuotoisuudelle. Luokittelut myös pitävät sisällään arvovalintoja: mitä ja miten mitataan ja kenen näkökulmasta?

…mittareilla hallitsemme elämää?

Mittarit luovat meille illusion todellisuuden hallittavuudesta ja tässä lieneekin niiden suosion salaisuus. Vaikka maailma pursuaa isoja, monimutkaisia ongelmia keskitymme kännykkäsovelluksin mittamaan askeleitamme tai stressitasoamme ja kiistelemään kalorilaskureiden tarkkuudesta.

Mittareilla saadaan toki aikaan myös paljon hyvää, etenkin tieteessä ja tutkimuksessa. Tutkimme ja seuraamme erilaisten mittareiden avulla todellisuuttamme ja hankimme tietoa päätöstemme tueksi. Itse mittaaminen ei kuitenkaan ole päätöksentekoa, vaan sen tuottamia tuloksia pitää myös osata tulkita ja arvioida.

…kaikki on mitattavissa?

Koulussa jaetaan arvosanoja käyttäytymisestä ja huolellisuudesta, mutta ei itsensä ilmaisemisesta, luovuudesta tai kyseenalaistamisesta. Yliopistossa osaamme jo suorittaa kursseja, opintopisteitä ja arvosanoja. Työelämässä jatkamme avainsuoritusindikaattorien, kompetenssikarttojen ja työtyytyväisyyskyselyjen viitoittamalla tiellä. Ja sitä saamme, mitä mittaamme. Eihän meitä edes palkita mittareiden ulkopuolelle jäävistä (eli usein niistä kaikkein olennaisimmista) asioista.

Mittarimadon yhteiskunnassa uskottelemme itsellemme, että työtämme ja elämäämme on mittaamalla mahdollista järkeistää, kontrolloida ja tehostaa. Siinä sivussa olemme vaarassa syrjäyttää elämämme tärkeimmät, ei-mittavissa olevat päämäärät ja niihin liittyvän moraalisen pohdiskelun. Saavutamme ehkä meille asetetut tavoitteet, mutta tiedämmekö ketä ne palvelevat, minne olemme niitä suorittamalla menossa ja miksi?

tammi 18

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Mielekäs työ / Työelämä

Itsensä johtamisen ihmelääke

Itsensä johtamisesta on tullut työelämän perustaito numero yksi. Ilman sitä ei voi työllistyä, yrittää, johtaa, voida hyvin tai olla ylipäätään onnellinen. Pian itsensä johtamista opetettaneen jo päiväkodeissakin. Tehdään lapsille unelmakartat, SWOT-analyysit, arvot ja missiot ja opetetaan tenavat jo pienestä pitäen tehostamaan ajankäyttöään ja brändäämään itsensä. Näin perusemmoista ja -onneista tulee kertaheitolla ilmiömäisen lapsenluovuutensa paremmin hyödyntäviä kukoistajia. Ehkä itsensä johtaminen on ratkaisu myös syrjäytyvien nuorten ja yksin asuvien vanhusten monenkirjaviin ongelmiin?

Itsensä johtamisen raja saattaa kulkea juuri lapsissa ja vanhuksissa, mutta työelämässä sen merkitystä ei enää kyseenalaisteta. Itsensä johtaminen tarve onkin yksi aikamme suuria itsestäänselvyyksiä. Moni toki saattaa tuntea riittämättömyyttä taidon harjoittamisessa, mutta se tärkeyttä sinänsä ei juuri epäillä.

Puhe itsensä johtamisesta kumpuaa työelämän muutoksesta ja yksilöllistymisestä. Sen työkalut ovat niin kutsutun uuden työn maailman vakiosanastoa. Uuden työn maailmassa työnantajat eivät tarjoa pysyvää uraa tai edes työsuhdetta, jolloin työntekijöistä tulee yrittäjämäisiä itsensä johtajia. Heidän työkalupakkiinsa kuuluvat oman ajan hallinta, henkilöbrändäys, cv-työkalut ja työhyvinvoinnin ylläpito.

Jos menetät työsi, oma vika — tuunaa cv:si ja mieti, mikset ole lähtenyt uppoavasta laivasta jo aiemmin. Jos uuvut uraputkessa liian suureen työmäärään, oma vika — ota personal trainer ja mieti, mikset ole juossut useammin, hallinnut aikaasi paremmin ja varjellut yöuntasi. Jos työsi mielekkyys on hukassa, oma vika — varaa aika unelmavalmentajalle ja mieti, miksi elämäsi visio on hukkunut ja olet jumittunut ankeaan perusduuniin.

Unelmien tavoittelu, rohkeat ratkaisut, liikunta, tietoinen läsnäolo ja työn mielekkyys ansaitsevat toki huomiomme. Kaikkiin ongelmiin itsensä johtaminen ei kuitenkaan ole oikea lääke. Oireiden sijaan huomiota pitäisi kiinnittää niitä aiheuttaviin tekijöihin, eli työelämän ja työpaikkojemme käytäntöihin. Ne eivät ole yksittäisten ihmisten toiminnan tulosta, joten niitä ei myöskään muuteta yksittäisten ihmisten johtaessa itseään paremmin.

Itsensä johtamisen ihmelääkkeen sijaan meidän pitää hoitaa käytäntöjä, eli jaettuja ja vakiintuneita tapojamme toimia. Yksilön valmentamisen ja markkinakelpoisuuden hiomisen sijaan saisimme ennemminkin pohtia, millaiset käytännöt johtavat työn mielekkyyden kadottamiseen. Entä millaiset käytännöt ajavat meitä pakkotahtiseen suorittamiseen, jolloin emme ehdi enää pohtia työmme tarkoitusta? Samalla pääsisimme käsiksi siihen, kuinka voimme itsemme muuttamisen sijaan vaalia työn mielekkyyttä vahvistavia työkäytäntöjä, jotka antavat meille tilaa tehdä työmme hyvin ja ammattietiikkamme mukaisesti.

Näin käännämme katseemme oman napamme ympärillä pyörivästä itsensä johtamisesta yhteisöön ja sen käytäntöihin vaikuttamiseen.