DSCN2207

Yksi suomalaisen työpaikka-arjen viimeaikaisista mullistuksista on kahvituntien häviäminen. Kahviahan Suomessa edelleen juodaan paljon, mutta take away –kulttuuri on rantautunut myös töihin. Kahvikuppi käydään täyttämässä käytävälle sijoitetulla automaatilla ja sen jälkeen kiirehditään oman työpöydän ääreen. Kahvi tulee näin hörpityksi töiden sivussa.

Joissakin töissä yhteiseen kahvihetkeen voi kuitenkin kiteytyä jopa työn keskeisin merkitys, kuten Iiris Lehto esittää hoivatyön muutoksia koskevassa tutkimuksessaan. Lehdon tutkimuksessa hoivapalvelu oli järjestetty osana pitkäaikaistyöttömien työllistämisprojektia, jolla myös paikattiin julkisen sektorin hoivapalvelujen vajetta. Hoivapalvelun asiakkaat olivat vanhus- tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja asuivat kotona.

Hoivatyössä on kysymys välittämisestä, niin ihmisistä kuin heidän asioistaan. Näissä kotihoidon palveluissa kahvinjuonti muodostui osaksi huolenpitoa ja hyvää hoivaa. Kahvihetket olivat monelle vanhukselle tapa rytmittää arkea ja niiden puuttuminen sai aika turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita. Jo itse kahvipakettiin liittyi siis välittämistä ja sen puuttuminen saattoi olla iso asia.

Hoivatyöntekijät eivät kuitenkaan saaneet käydä asiakkaan puolesta kaupassa tai kuljettaa häntä sinne. Yksi työntekijöistä kuitenkin ehdotti, että työntekijät voisivat kuljettaa kahvipaketteja mukanaan autossa. Ehdotus konkretisoitui myöhemmin uudeksi käytännöksi, jossa asiakkaat pystyivät valtakirjalla hankituttamaan kauppatavaroita, kuten Juhla Mokkaa.

Myös kahvipöydässä istuminen yhdessä on tärkeä välittämisen muoto. Kahvihetki olikin monen asiakkaan päivässä ainoa todellinen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa ja siten mahdollisuus vuorovaikutukseen ja läheisyyteen. Kahvihetken tärkeys näkyi esimerkiksi siinä, että asiakkaat saattoivat täyttää kahvikuppia moneen kertaan tilanteen pitkittämiseksi. Kahvihetkien myötä asiakas ja työntekijä oppivat myös tuntemaan toisiaan, mikä edesauttoi hyvän hoivan toteutumista.

Työllistämisprojektin kautta toteutetussa hoivapalvelussa oli sentään tilaa kahvinjuomiselle, toisin kun kotihoidon ammattilaisten tiukalle viritetyssä aikataulussa. Määräaikaisissa työllistämisprojekteissa asiakkaat joutuvat kuitenkin aina lopulta luopumaan tutuksi tulleesta työntekijästä. Hyvän hoivan tarjoamiseen ei siis riitä pelkkä palvelun järjestäminen, vaan tarvitaan myös välittäviä ihmisiä ja ennen kaikkea aikaa.

Hoivatyössä kahvipöydässä istuminenkin on työtä, muissa töissä se on tauko. Molemmissa se kuitenkin mahdollistaa pysähtymisen, toisen ihmisen kohtaamisen ja välittämisen. Keitetään siis kahvit!

Lähde

Lehto, Iiris (2015). Välittäminen. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118, Jyväskylän Yliopisto.