Tämä eriarvoisuus tehdään näkyväksi Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (2018), joka kuvaa työmarkkinoiden muutosta ja esittää painavia kysymyksiä yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta.  Ilmaisu ”epätyypillinen” on kirjoittajien mukaan harhaanjohtava, sillä kolmannes työntekijöistä tekee jotakin muuta kuin ”normaalia” vakituista ja kokoaikaista palkkatyötä. Kyseessä on väliaikaisen ja epätyypillisen tilan sijaan työmarkkinoiden pysyvä rakenne.

Suomalaisilla työmarkkinoilla tehdään työtä hyvin erilaisissa työoikeudellisissa asemissa, toteavat Suoranta ja Leinikki. Muussa kun vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa työskenteleviä työelämän suojaavat instituutiot turvaavat puutteellisesti ja valikoivasti. Toisilla on ennustettava turva sairauden tai työttömyyden kohdatessa, toisilla taas ei, kuten Juri Aaltonen kirjoittaa. Lomaoikeus, työturvallisuus- ja työterveyspalvelutkaan eivät ole kaikkien herkkua. Tämä synnyttää epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja epäluottamusta yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. Miksi kiinnittyä yhteiskuntaan maksamalla veroja ja sosiaalimaksuja, jos ei koe saavansa mitään vastineeksi?

Kirjan kuvaamaa prekaaria työtä tekevänä entisenä ketjutettuna määräaikaisena, nykyisenä pienyrittäjänä, apurahansaajana ja omaishoitajana en voi kuin yhtyä hämmästelyyn tällaisesta eriarvoisuudesta hyvinvointiyhteiskunnassa. Hyvä esimerkki sekavasta työmarkkina-asemasta ovat palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastoon putoavat itsensätyöllistäjät. Palkansaajien työttömyyskassat eivät vakuuta ei-työsuhteisia, mutta yrittäjien kassoihinkaan eivät itsensätyöllistäjät aina pääse, kuvaa Outi Alanko-Kahiluoto. Mieleen tulee myös absurdeja esimerkkejä siitä, kuinka henkilö saatetaan määritellä harrastuksen tai vapaaehtoistyön pohjalta päätoimiseksi yrittäjäksi. Kun itsensätyöllistäjiä yritetään väkisin sovittaa kaksijakoiseen palkkatyön ja yrittäjyyden malliin seuraa hämmennystä ja yksilön näkökulmasta väliinputoamisen aiheuttamaa turvattomuutta.

Kirjan painava viesti kuuluu seuraavasti: työelämän, sosiaaliturvan ja verotuksen vakiintuneita ajattelu- ja toimintakäytäntöjä on ryhdyttävä ajattelemaan toisin. Yhteiskunnan ja työelämän suojaavat instituutiot tulee muuttaa tasa-arvoiseksi siten, etteivät ne nojaa yksinomaan kokoaikaisen palkkatyön ideaaliin, vaan turvaavat monenlaisia työn tekijöiden riskipaikkoja. Työn muodoista johtuvat erot ja niiden vaikutukset tulee tunnistaa ja huomioida kaikessa työ- ja sosiaalilainsäädännössä. Tämä on mahdollista – jos niin vain halutaan toimia.

Viranomaisillakaan ei aina ole homma hallussa. Yhdeltä virkailijalta saattaa saada eri neuvon tai päätöksen kuin toiselta. Erotessani hiljattain palkansaajien työttömyyskassasta (koska en ole vuosiin ollut palkkatyösuhteessa) minua neuvottiin hakemaan omaishoitajuudestani lausunto TE-toimistolta siltä varalta, että työmarkkina-asemani muuttuisi. TE-toimistosta todettiin tylysti, että ei täällä mitään lausuntoja sinulle kirjoitella, ethän ole työtön työnhakija. Esimerkki on ehkä triviaali, mutta kaltaisellani yrittäjyyttä, apurahoja, omaishoitajuutta ja muita tulonlähteitä yhdistelevällä ihmisellä kokemuksia ristiriitaisista tai puutteellisista neuvoista löytyy paljon. Jos systeemi on niin sekava, etteivät edes sen parissa työskentelevät ammattilaiset sitä aina hallitse, niin mitä käy yksittäiselle ihmiselle tässä viidakossa?

Syystäkin Kelan johtava tutkija Pertti Honkanen kysyy kirjassa, olisiko parempi siirtyä kokonaan uuteen järjestelmään, kuin tilkitä ikuisesti vanhaa.

Lähde: Anu Suoranta & Sikke Leinikki (2018). Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino, Tampere.