8.12.2014 (Elina)

Työelämän murroksessa ihmiset joutuvat oma-aloitteisesti ja joskus tahtomattaankin tilanteisiin, jossa oma ammatillinen identiteetti ja asema täytyy määritellä uudelleen. Kohtasin itse tämän haasteen lähtiessäni 11 vuoden jälkeen yliopistouralta. Siihen asti olin melko yksiselitteisesti määritellyt itseni tutkijaksi tai yliopisto-opettajaksi. Sisäpiirissä näitä määreitä toki höystettiin asianmukaisilla mausteilla kuten omassa tapauksessani post doc–etuliitteellä. Äitiysvapaallakin muistin hiekkalaatikon reunalla painottaneeni, etten ole kotiäiti, vaan hoitovapaalla oleva tutkija.

Olinko yhä tutkija, vaikka jätin yliopiston? Tässä kohdassa rahoitin elämääni ja työskentelyäni akateemisista säätiöistä anotuilla apurahoilla, eikä tutkiva katseeni ja itsestäänselvyyksiä kyseenalaistava asenteeni ollut kadonnut mihinkään. Päinvastoin, se terävöityi entisestään, kun sain kilparadaksi muuttuneesta yliopistosta selviydyttyäni tilaa hengittää. Silti tunsin vaikeaksi määritellä itseäni tutkijaksi, koska kyseiseen ammattinimikkeeseen oli yliopistovuosieni aikana iskostunut niin vahvasti pyrkimys julkaista kansainvälisissä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja pyrkiä professoriuralle. Mikä se semmoinen tutkija on, joka ei tule julkaisemaan seuraavan viiden vuoden aikana viittä vertaisarvioitua artikkelia?

Kokeilin seuraavaksi määritellä itseni kirjoittajaksi, ja erityisesti vapaaksi kirjoittajaksi. Kirjoitinhan lähes päivittäin, milloin blogitekstejä, milloin tietokirjakäsikirjoitusta, milloin esipuhetta toimittamaani kirjaan, milloin lausuntoja muiden käsikirjoituksiin. Minusta tuntui kuitenkin vaikealta esitellä itseäni tuntemattomille vapaana kirjoittajana. Mielikuvissani vapaa kirjoittaja eläisi omaa keravalaista perhearkeani boheemimpaa ja taiteellisempaa elämää. Harvoinpa istuin missään kantakaupungin kahvilassa läppärini äärellä, mitä vapaat kirjoittajat mielikuvissani tekivät. 

Hieman pilke silmäkulmassa ja osin provosoidaksenikin kokeilin esitellä itseni viehättävällä vapaaherrattaren tittelillä. Siihen kiteytyi riemua yliopistouraani kuuluneiden jatkuvan kilpailun ja tilivelvollisuuden päättymisestä, itsenäisyydestäni ja mahdollisuudestani määritellä työni ja ajankäyttöni omista päämääristäni käsin. Tiedostin kuitenkin, että todellisten vapaaherrattarien tavoin en ollut taloudellisesti riippumaton. Työllä piti lyhentää asuntolainaa ja maksaa lasten harrastukset. En myöskään halunnut viestittää eläväni puolisoni siivellä, vaikka kumppanini vakituiset palkkatulot olivatkin yksi epävarman uramuutoksen mahdollistava tekijä.

Aika monissa ympyröissä huomasimme kollegani Kirsin kanssa, että vakuuttavuusindeksimme kohoaa, kun määrittelemme itsemme yrittäjiksi ja alamme puhua firmasta. Näissä ympyröissä olisi kuitenkin pitänyt puhua myös liiketoiminnasta, tuotteista, asiakassegmenteistä ja konsultoinnista. Meidän sanastoomme kuuluivat ennemmin hyveet, päämäärät ja ammattikäytännöt.

Kokeilimme siis hyödyntää omaa sanastoamme ja tilanvaltauksen ja työn tuunauksen metaforien hengessä kutsuimme itseämme leikillisesti tuunareiksi ja tilanvaltaajiksi. Ja leikki sikseen – jos olisimme hankkineet käyntikortit, niihin olisi painatettu kenties juuri nämä tittelit. Mutta mitä ne kertoivat ulkopuolisille, jotka eivät olleet tutustuneet ajatteluumme sen syvemmin?

Vaikka siis tunsin vahvemmin kuin koskaan olevani juuri siellä, missä minun tässä hetkessä elämääni kuuluikin olla, sen kiteyttäminen ulospäin oli vaikeampaa, kuin koskaan aiemmin. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tiukkoja ammatillisia kategorioita pakeneva välitila on mitä kiehtovin paikka. Sieltä näkee kirkkaammin, jos ei muuta niin ainakin oman maailmansa rajat.