Leppoista elämää

Kukapa ei tänä päivänä olisi kuullut downshiftauksesta, eli suomeksi leppoistamisesta tai kohtuullistamisesta. Downshifting tarkoittaa työnteon (ja siten usein myös kulutuksen) vähentämistä elämänlaadun parantamiseksi. Työhön ja suorittamiseen perustuva arvojärjestys määritellään uudelleen hyvinvointia, läheisiä ihmissuhteita ja esimerkiksi ekologisuutta korostaen.

Ilmiönä downshifting on noussut pinnalle ja julkiseen keskusteluun verrattain hiljattain, vaikka moni on toki kohtuullistanut elämäänsä jo ennen kuin koko downshiftaus-termiä oli jenkkilässä keksittykään. Itseasiassa kokonaisia filosofioita on halki vuosisatojen rakennettu kohtuullisuuden ja hyvän elämän periaatteille.

Tässä ajassa downshifting edustaa vastavoimaa suorittamiseen ja kiireeseen perustuvalle työkulttuurille. Kaikki eivät kuitenkaan pidä sitä myönteisenä ilmiönä, etenkään keskellä taloudellista taantumaa. Eihän kansakunta millään nouse suosta, jos kansalaiset ryhtyvät leppoistamaan ja unohtavat osallistua kasvua ja kilpailukykyä tuottaviin taloustalkoisiin. Leppoistajia syyllistetään niin hyvinvointivaltion rapautumisesta, Nokian alamäestä kuin töiden valumisesta halvemman palkkatason maihin. Myös erilaiset talousvalmentajat pelottelevat ihmisiä uhkaamalla, että downshiftaamalla menetät jalansijasi työelämässä jopa lopullisesti. Siispä pökköä pesään ja täydellä teholla uusiin haasteisiin!

Taloudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna downshifting näyttäytyy tyypillisesti luopumisena: tietystä elämäntasosta, materiasta, työn tuottamasta arvonannosta ja omasta markkina-arvosta työmarkkinoilla. Tämä on kuitenkin hyvin rajallinen tapa tarkastella elämää. Itseasiassa se on rajallinen tapa tarkastella myös työtä, sillä kaikki työ ei muutenkaan mahdu talouden logiikkaan. Kotona kolmea lasta hoitava vanhempi tuskin kokee leppoistaneensa elämäänsä, vaikka onkin ainakin hetkellisesti luopunut palkkatyöstään perheensä vuoksi. Moni työtön taas hakee arkeensa sisältöä vapaaehtoistyöstä. Myös ansiotöihin liittyy paljon itsearvoisen tärkeää työtä, jota ei voida mitata euroissa.

Luopumisen sijaan on parempi kysyä mitä downshiftaaja saa tai mitä hän valitsee. Mielenrauhaa, läsnäoloa, parempaa omatuntoa? Arjen iloja ja uusia kohtaamisia? Tilaa hengittää, pohtia päämääriään ja kyseenalaistaa arjen rutiineja? Yhtä lailla voimme kysyä, mitä downshiftaaja antaa ympäristöönsä. Ehkä hänen panoksensa yhteiskuntaan on kohtuullisten valintojen seurauksena euroissa pienempi, mutta monella muulla tavalla paljon suurempi.

On nimittäin kummallinen väärinymmärrys, että downshiftaajat tekisivät jotenkin vähemmän kuin muut. Se ei pidä paikkaansa. He vain yksinkertaisesti ovat valinneet tekevänsä eri asioita, kuin mitä kaikkialle tunkeva talouden logiikka heiltä olettaa.

Dec 8

Valtaamo

Ammatillinen identiteetti

Välitilassa

Työelämän muuttuessa ihmiset joutuvat oma-aloitteisesti ja joskus tahtomattaankin tilanteisiin, jossa oma ammatillinen identiteetti ja asema täytyy määritellä uudelleen. Kohtasin itse tämän haasteen lähtiessäni 11 vuoden jälkeen yliopistouralta. Siihen asti olin melko yksiselitteisesti määritellyt itseni tutkijaksi tai yliopisto-opettajaksi, sisäpiirissä näitä määreitä toki höystettiin asianmukaisilla mausteilla kuten omassa tapauksessani post doc–etuliitteellä. Äitiysvapaallakin muistin hiekkalaatikon reunalla painottaneeni, etten ole kotiäiti, vaan hoitovapaalla oleva tutkija.

Olinko yhä tutkija, vaikka jätin yliopiston? Rahoitin elämääni ja työskentelyäni akateemisista säätiöistä anotuilla apurahoilla, eikä tutkiva katseeni ja itsestäänselvyyksiä kyseenalaistava asenteeni ollut kadonnut mihinkään. Päinvastoin, se terävöityi entisestään, kun sain kilparadaksi muuttuneesta yliopistosta selviydyttyäni tilaa hengittää. Silti tunsin vaikeaksi määritellä itseäni tutkijaksi, koska kyseiseen ammattinimikkeeseen oli yliopistovuosieni aikana iskostunut niin vahvasti pyrkimys julkaista kansainvälisissä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja pyrkiä professoriuralle. Mikä se semmoinen tutkija on, joka ei tule julkaisemaan seuraavan viiden vuoden aikana viittä vertaisarvioitua artikkelia?

Siksi kokeilinkin määritellä itseäni kirjoittajaksi, ja erityisesti vapaaksi kirjoittajaksi. Kirjoitinhan lähes päivittäin, milloin blogitekstejä, milloin tietokirjakäsikirjoitusta, milloin esipuhetta toimittamaani kirjaan, milloin lausuntoja muiden käsikirjoituksiin. Minusta tuntui kuitenkin vaikealta esitellä itseäni tuntemattomille vapaana kirjoittajana. Mielikuvissani vapaa kirjoittaja eläisi omaa keravalaista perhearkeani huomattavasti boheemimpaa ja ennen kaikkea taiteellisempaa elämää. Minä en ole taiteilija, vaikka kuinka haluaisin, enkä istu lattelasin ääressä jossakin kantakaupungin kahvilassa näpyttelemässä ajatuksiani paperille.

Joissakin yhteyksissä aloin, pilke silmäkulmassa ja osin provosoidaksenikin, esitellä itseni viehättävällä vapaaherrattaren tittelillä. Siihen kiteytyi riemua yliopistouraani kuuluneiden jatkuvan kilpailun ja tilivelvollisuuden päättymisestä, itsenäisyydestäni ja mahdollisuudestani määritellä työni omista päämääristä käsin. Tiedostin kuitenkin, että todellisten vapaaherrattarien tavoin en ollut taloudellisesti riippumaton. Työlläni piti lyhentää asuntolainaa ja maksaa lasten harrastukset. Tarkoituksenani ei myöskään ollut viestittää eläväni puolisoni siivellä, vaikka kumppanini vakituiset palkkatulot olivatkin yksi elämänmuutokseni mahdollistava tekijä.

Aika monissa ympyröissä huomasimme kollegani Kirsin kanssa, että vakuuttavuusindeksimme kohoaa, kun määrittelemme itsemme yrittäjiksi ja alamme puhua firmasta. Näissä ympyröissä olisi kuitenkin pitänyt puhua myös liiketoiminnasta, tuotteista, asiakassegmenteistä ja konsultoinnista. Meidän sanastoomme kuuluivat ennemmin hyveet, päämäärät ja ammattikäytännöt.

Kokeilimmepa siis hyödyntää omaa sanastoamme ja kehittelemiemme tilanvaltauksen ja työn tuunauksen metaforien hengessä kutsuimme itseämme leikillisesti tuunareiksi ja tilanvaltaajiksi. Ja leikki sikseen – jos olisimme hankkineet käyntikortit, olisimme painattaneet niihin kenties juuri nämä sanat. Mutta mitä ne kertoivat ulkopuolisille, jotka eivät olleet tutustuneet ajatteluumme sen syvemmin?

Vaikka siis tunsin vahvemmin kuin koskaan olevani juuri siellä, missä minun tässä hetkessä elämääni kuuluikin olla, sen kiteyttäminen ulospäin oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tiukkoja ammatillisia kategorioita pakeneva välitila on osoittautunut mitä kiehtovimmaksi paikaksi. Sieltä näkee kirkkaammin, jos ei muuta niin ainakin oman maailmansa rajat.

Oct 15

Valtaamo

Teoria / Tutkimus

Pintaa syvemmälle

Teoria on sitä, että kaikki tiedetään, mutta mikään ei toimi.
Käytäntö on sitä, että kaikki toimii, mutta kukaan ei tiedä miksi.
Meillä teoria ja käytäntö ovat sekoittuneet siten, että mikään ei toimi ja kukaan ei tiedä miksi.

Tämän huumoripläjäyksen, jonka alkuperäistä lähdettä emme tiedä, saimme taannoin eräältä opiskelijaltamme. Se toistaa tyypillistä uskomusta teoriasta ja käytännöstä toisilleen vastakkaisina ilmiöinä. Mutta voisiko tutkimuksellisista ideoista olla iloa myös arkisessa työnteossa?

Jo tunnettu sosiaalipsykologi Kurt Lewin totesi aikanaan, että mikään ei ole käytännöllisempää kuin hyvä teoria (ja erityisen käytännöllisiä ovat tietysti yhteiskuntatieteelliset käytäntöteoriat ;-). Nykypäivänä liian monen käsitteen, teorian ja tutkimuksellisen idean kohtalona on kuitenkin syntyä, elää ja kuolla ainoastaan akateemisten julkaisuiden sivuilla. Tämän on aiheuttanut yliopiston muutos valtavaksi julkaisukoneistoksi, jossa tutkijat ehtivät lähinnä kilpailla keskenään huippujulkaisuiden määrästä.

Itsekin akateemista uraa tehneinä tunnemme hyvin pelin hengen. Samanaikaisesti uskomme, että tutkijoilla on vastuu tehdä tutkimuksistaan ja teorioistaan merkityksellisiä myös omien keskustelupiiriensä ulkopuolella. Erityisen tärkeää tämä on yhteiskuntatieteissä, esimerkiksi juuri omalla työelämän tutkimuksen ja uudistamisen kentällämme.

Tutkimukselliset käsitteet ja viitekehykset auttavat meitä analysoimaan näkemäämme ja kuulemaamme pintaa syvemmältä. Tutkimuksellisilla linsseillä huomaamme esimerkiksi, että iso osa populaarista työelämäkirjallisuudesta ja työelämän kehittämisvisioista perustuu varsin köykäisiin, itsestään selvinä pidettyihin, ideologisesti latautuneihin ja usein keskenään ristiriitaisiin oletuksiin. Sama puppugeneraattori pyörii vuodesta toiseen suoltaen ”innovatiivisuutta”, ”uudistumis- ja kilpailukykyä”, ”yritteliäisyyttä”, ”tuottavuutta” ja ”henkistä kasvua” — ja taas kehitetään toimintaa uusilla projekteilla ja tuhansilla konsulttitunneilla. Harvemmin sen sijaan pohditaan, millaisiin käsityksiin ihmisistä, organisaatioista ja niiden toiminnasta uudistamisvisiot ja reseptit perustuvat. Ja kun nämä peruspalikat (eli teoria) jäävät pohtimatta, ei voida odottaa kovin kummoisia tuloksiakaan.

Käsitteet ovat perustavanlaatuisia oletuksia maailmasta, joiden kautta suuntaamme ajatteluamme. Eri käsitteiden kautta näemme erilaisia asioita ja toimimme eri tavoilla. Muistapa siis kysyä seuraavalta konsultilta, jonka kanssa asioit, millaisille käsitteille, maailmankuvalle ja ihmiskäsitykselle hänen reseptinsä perustuu. Jos et saa kirkkaita vastauksia, toivottuja tuloksiakaan tuskin syntyy.