DSCN1979Tänä päivänä ei ole mitenkään poikkeuksellista, etten 36-vuotiaana ole koskaan ollut vakituisessa työsuhteessa, enkä varmaan tule koskaan olemaankaan. Olen saanut toimeentuloa niin määräaikaisista työsuhteista, tutkimusapurahoista, opetus- ja luentopalkkioista, sijaisuuksista, omasta yrityksestä, tekijänoikeuskorvauksista kuin erilaisista perhe-etuuksistakin. Olen työskennellyt esimerkiksi tutkijana, yliopisto-opettajana, tutkimusassistenttina, kouluttajana, vapaana kirjoittajana, peruskoulun sijaisopettajana, tarjoilijana, puutarhatöissä ja tallitöissä. Kokemusta löytyy myös yhdentoista vuoden ketjusta määräaikaisia työsuhteita samalla työnantajalla (arvaatte varmaan: yliopisto), kolmesta eripituisesta perhevapaasta ja oman yrityksen perustamisesta.

Minulle ”omillaan olo” on tässä elämänvaiheessa valinta, ei pakko. Pätkätöissä yliopistossa totuin viilaamaan ansioluetteloani lähes reaaliajassa jatkuviin tutkimusrahoitushakuihin ja virkamittelöihin. Kun lopulta jotakin pysyvämpää häämötti näköpiirissä, ei enää tuntunutkaan siltä, että haluaisin jäädä. En kai oppinut sitoutumaan, kun minuunkaan ei koskaan sitouduttu.

Prekaarissa eli vakituisen, kokoaikaisen työn ulkopuolella tehtävässä työssä on myös kääntöpuolensa. Laura Haapala kuvaa kirjassaan Joustava työ, epävarma elämä (2016) määräaikaisia, osa-aikaisia, itsensä työllistäviä ja vuokratyötä tekeviä ihmisiä, jotka tarvitsevat usein monia päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä itsensä elättämiseen. Prekaari työ on heikosti ennakoitavaa ja epävarmaa, eikä ylityökorvausten, lomarahojen tai sairasajan palkan perään tarvitse kysellä. Eniten prekaaria työtä tekevät naiset, nuoret, maahanmuuttajat ja luovien alojen korkeakoulutetut. He myös kantavat työmarkkinariskin, joka palkkatyösuhteissa kuuluu työnantajille.

Haapala osoittaa, kuinka pysyvän palkkatyön pelisäännöille rakentuva järjestelmämme ei tunnista tai suojele epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä ihmisiä heidän vaihtelevissa elämäntilanteissaan. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta edes ay-liikettä ei näytä kiinnostavan prekariaatin edunvalvonta.

Monta selviytymistaitoa olen minäkin matkan varrella opetellut ihan itse:

  • kuinka hakea isoa asuntolainaa määräaikaisessa työsuhteessa,
  • kuinka lomailla ilman vuosilomaa,
  • kuinka saada sekalaiset tuntipalkkiot hyväksiluetuksi vanhempainpäivärahan suuruutta määrittäviin tuloihin,
  • kuinka optimoida hoitovapaan pituus ja sen myötä hupeneva määräaikainen työsuhde,
  • kuinka arvioida veroprosentti, kun loppuvuoden tulot saattavat olla mitä tahansa nollan ja kymmenien tuhansien välillä,
  • kuinka vakuutella, että kyllä, apurahalla työskentely on ihan oikeaa työntekoa,
  • kuinka unohtaa huoli tulevan eläkkeen suuruudesta ja
  • kuinka vitsailla olevansa ”yhden miehen päässä köyhyydestä”.

Prekariaatin koko ei viime vuosina ole merkittävästi kasvanut. Kaksi kolmasosaa suomalaisista työllisistä työskentelee yhä kokoaikaisessa palkkatyössä toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Silti yhteiskunnan ja työmarkkinoiden pelisäännöt olisi aika saattaa ajan tasalle myös prekaarin työvoiman osalta. Yksi esimerkki on Anu-Tuija Lehdon kommentoima työaikalaki, jonka sisältö laahustaa menneessä maailmassa, vaikka vakituisen, kokoaikaisen ja työpaikalla tehtävän työn lisäksi syntyy koko ajan yhä uusia työn tekemisen muotoja.

Lähde: 

Laura Haapala (2016) Joustava työ, epävarma elämä. Like, Helsinki.