Moni meistä haaveilee työstä, jossa voisi toteuttaa omaa syvintä kutsumustaan. Unelma kutsumustyötä vetoaa erityisesti työnsä mielekkyyden kanssa painiskeleviin ammattilaisiin. Kutsumuksen autuutta julistavat myös työelämägurut ja yhteiskunnalliset visionäärit.
Kutsumustyöllä tarkoitetaan usein sellaista työtä, jonka avulla voi löytää ja täyttää oman elämänsä tarkoituksen ja samalla palvella jotain suurempaa maallista tai ylimaallista päämäärää. Alunperin kutsumustyö onkin viitannut juuri jälkimmäiseen. Kutsumustyötä tekivät katoliset kirkonmiehet, jotka olivat saaneet tehtävänsä suoraan jumalalta. Protestanttisen reformin ja erityisesti Calvinin myötä kutsumus demokratisoitui. Työstä ja siinä menestymisestä tuli kaikkien velvollisuus.
Kutsumustyön ihanne elää edelleen, vaikka monikaan ei enää usko saaneensa kutsumustaan jumalalta. Nykyään kutsumustyö on eräänlainen kulttuurinen uskomus siitä, miten meidän pitäisi elämäämme elää oikein. Tämä uskomus sekä vapauttaa että vangitsee työtämme.
Ongelmallista kutsumuksen etsinnästä tulee silloin, jos kutsumuksen löytämisestä tulee velvollisuus. Yksi kun voisi olla ihan tyytyväinen työhönsä, mutta verratessaan sitä epärealistiseen kutsumustyön ihanteeseen hän kokee epäonnistuneensa. Toinen taas ei ponnistuksistaan huolimatta löydä omaa kutsumustaan. Kolmas tietäisi mitä haluaisi, muttei pääse unelmatyöhönsä valmistavaan koulutukseen.
Samaan aikaan työurien katkonaisuus ja epävarmuus syövät kutsumuksen kannalta olennaisia mielekkyyden ja jatkuvuuden kokemuksia työelämässä. Myös käsitys työstä on kutsumusajattelussa tiukasti rajattu. Kyse on yleensä aina palkkatyöstä ja urasta, ei siis esimerkiksi vapaaehtois- tai kotityöstä. Protestanttisen ajattelun mukaan kutsumustyö ja taloudellinen vaurastuminen käyvät käsi kädessä: vaurastuminen on todiste ahkerasta kilvoittelusta kutsumustyössä.
Siksi kutsumustyö voi kääntyä myös itseään vastaan. Kun oma työ on tärkeää ja lähellä sydäntä, tulee töitä helposti tehtyä liikaa ja monissa perinteisissä kutsumusammateissa varsin pienellä palkalla. Palkasta ei kuitenkaan parane kutsumustyössä valittaa, kuten huomasimme taannoin tutkiessamme reaktioita Tehyn lakkouhkaan. Lisää palkkaa vaativat sairaanhoitajat leimattiin ahneiksi, koska rahan sijaan heidän oletettiin tekevän työtä kutsumuksensa voimalla.
Onko ajatus kutsumustyöstä siis katteetonta unelmahöttöä tai jopa väline, jolla meitä paimennetaan talouden palvelukseen? Kyllä ja ei. Kutsumusajattelun kautta tavoitamme ammattikäytäntöjemme hyveitä ja niihin liittyviä keinoja ja päämääriä. Samalla on kuitenkin arvioitava (kutsumus)työn mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä suhteessa sen ehtoihin ja olosuhteisiin, sekä laajempiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin, joiden puitteissa elämme ja toimimme.
PS. Lue myös Taloussanomien juttu Intohimotyö – tämä jos mikä ahdistaa.
Lähteet:
Berkelaar, Brenda L. & Buzzanell, Patrice M. (2014) Bait and switch or double-edged sword? The (sometimes) failed promises of calling. Human Relations, published online May 21.
Henttonen, Elina & LaPointe, Kirsi & Pesonen, Sinikka & Vanhala, Sinikka (2013). A Stain on the White Uniform – The Discursive Construction of Nurses’ Industrial Action in the Media. Gender, Work and Organization, 20(1), 56-70.
LaPointe, Kirsi (2011) Moral struggles, subtle shifts. Narrative practices of identity work in career transition. Aalto University Doctoral Dissertations 34. Aalto Print, Helsinki.