Suomen peruskoulutuksen tilasta ja rahoituksesta käydään näin vaalien alla kiivasta keskustelua. Lisääntyykö eriarvoisuus, riittävätkö resurssit, säilyykö laatu ja Pisa-arvioinneissa saavutettu maine?

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen mukaan (HS 27.1.) koulujen laadun tarkastelussa tulisi kiinnittää huomiota “oppilasaineksen” sijaan opettajiin. Hänen mukaansa opettajat ovat eri tasoisia ja siksi kuluttajakansalaisilla pitäisi olla oikeus valita, kuka oman lapsen opettajaksi tulee.

Apusen mukaan koulujen laadun parantamiseen on tarjolla yksinkertainen keino: yritysmaailman oppien mukaiset taloudelliset kannustimet opettajille. Tämän johtamisinnovaation rahoituskin olisi helppoa, sillä koulujen toiminnassa on ilmeisesti edelleen säästövaraa ja tehottomuutta. Ehkä juustöhöylällä voisi vielä leikata vaikka turhien taideaineiden materiaaliostoista ja antaa näistä rahoista tukeva bonus parille hyvälle opettajalle. Tai voisiko opettajille jopa kehitellä optio-ohjelman, jossa heille annettaaan mahdollisuus ostaa osakkeita niistä yrityksistä, joihin hedän kouluttamansa innovatiiviset osaajat myöhemmin työllistyvät?

Tällainen käsitys opettajista ja taloudellisten porkkanoiden roolista on yksioikoinen ja halventava. Lukuisat tutkimukset osoittavat, kuinka työhönsä sitoutuneet ammattilaiset arvostavat rahallisia bonuksia enemmän toimivaa työyhteisöä, mahdollisuutta tehdä työnsä hyvin ja tilaa edistää ammattikäytäntönsä keskeisiä arvoja ja päämääriä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö arvokasta työtä tekeville opettajille pitäisi maksaa nykyistä parempaa palkkaa. Mutta voimme sentään olla helpottuneita siitä, että opettajilla (kuten muillakin ammattilaisilla) on yleensä muitakin syitä tehdä ja kehittää työtään, kuin rahalliset bonukset.

Myös koulutuksen kehittämisen näkökulmasta yksilökeskeiseen laatukäsitykseen ja tähtiopettajiin perustuva porkkanamalli on harhaanjohtava. Koulut ja opetuksen laatu kun eivät ole vain opettajien summa. Laadukas opetus perustuu vankkaan, jaettuun ammattikäytäntöön, jota vaalitaan Suomen korkeatasoisessa opettajankoulutuksessa ja kouluissa kehitetyissä käytännöissä. Jos opetusta todella halutaan kehittää, huomio tulisi kiinnittää näihin käytäntöihin ja opettajien mahdollisuuksiin harjoittaa ammattiaan sen laatustandardien mukaisesti. Tehostaminen ja säästäminen valitettavasti pakottavat ihan toisenlaiseen “kehittämiseen”.

Kehittämisnäkökulmasta yksilöbonuksia olennaisempaa olisi, että opettajat saisivat riittävät resurssit tehdä työnsä ammattietiikkansa ja –käytäntönsä mukaisesti. Opettajien työn kehittämisestä kannattaisikin kysyä elinkeinoelämän lobbareiden sijaan aiheen parhailta asiantuntijoilta, opettajilta itseltään. Mitä he työssään arvostavat, mihin he sillä pyrkivät, millaisia ammattikulttuurin ja –käytännön hyveitä he haluaisivat edistää nykyistä vahvemmin ja mitkä käytännöt taas heidän kokemuksiensa mukaan kaipaisivat uudistamista.

Kai me tämän verran ammattilaisiin luotamme?

error