Kulutusyhteiskunnassa ei ole tarkoitus ostaa yksiä farkkuja ja olla tyytyväinen. Samaa koskee itsensä kehittämistä, jossa jokainen toiminto – työnteko, syöminen tai nukkuminen – on mahdollisuus optimoida itseään ja elämäänsä. Terveemmäksi, fiksummaksi, onnellisemmaksi tai tuotteliaammaksi tuleminen ei yksin riitä, sillä täydellinen elämä vaatii näiden kaikkien elämänalueiden yhtäaikaista hallintaa. Organisaatiotutkimuksen professorit Carl Cederström ja André Spicer osoittavat tuoreessa kirjassaan Desperarately seeking self-improvement, että perusasetelma pysyy samana, vaikka itsensä kehittämisen kohteet ja keinot muuttuvat aikojen saatossa. Et ole tarpeeksi x, voit valita olla enemmän x, on vain itsestäsi kiinni saavutatko x:n.

Päättömältä tuntuvassa hankkeessaan Cederström ja Spicer kokeilevat vuoden ajan, kuukausi kerrallaan, erilaisia itsensä kehittämisen tekniikoita. He testaavat suorituskykyä tehostavia lääkkeitä, osallistuvat motivaatioseminaareihin, treenaavat painonnostoa, joogaavat, parantavat seksielämäänsä ja yrittävät vaurastua. Vaikka kirja on itsensä kehittämisen parodia, kirjoittajat lähtevät leikkiin tosissaan ja pistävät itsensä sataprosenttisesti likoon. Perhesuhteet ovat koetuksella, kun kaikki huomio menee itsensä kehittämiseen. Tuloksiakin syntyy, mutta humoristisuudestaan huolimatta päällimmäiseksi jää epätoivoinen tunnelma. Tämä on osa kirjan sanomaa.

Pakkomielteisen kehittämisen kehä

Itsensä kehittämiseen liittyy paradoksi, toteaa psykologian professori Svend Brinkmann. Koko ajatus itsensä kehittämisestä luo ongelman, jota sitten vimmaisesti yritetään ratkoa. Keskittyminen itseen, mitattaviin suorituksiin ja eri elämänalueiden loputtomaan kohenteluun johtaa helposti uupumukseen, addiktioihin ja riittämättömyyden tunteisiin. Ja taas tarvitaan valmennusta, ruokavalion viilaamista ja mielenhallinnan tekniikoita! Tylsän tiskauksenkin voi kääntää tietoisen läsnäolon harjoitukseksi, neuvovat mindfulnessgurut.

Cederström ja Spicer pohtivat kirjassaan omia motiivejaan. Onko itsensä kehittämisen syynä oman työmarkkina-arvon parantaminen? Vai halu paeta arkea ja olla joku ihan muu? Ehkä myös kuoleman ja vanhenemisen pelko? Joskus kyse voi olla yhteisöllisyydestä – käyväthän kaveritkin salilla. Pakkomielteistä itsensä kehittämistä pitää yllä myös markkinoiden kyky hyödyntää tehokkaasti ihmisten taipumusta saada hyväksyntää ja haluta aina jotain lisää. Yhtä lailla kilpailua ja yksilön vastuuta korostava (työelämä)kulttuuri pitää yllä epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita ja jatkuvaa itsensä kehittämisen pakkoa.

Toisessa kirjassaan The Wellness Syndrome Cederström ja Spicer kuvaavat tätä itsensä kehittämisen ideologista ulottuvuutta. Hyvä kansalainen ja työntekijä keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa, ovathan terveet ja onnelliset ihmiset tuottavia työntekijöitä. Ihmiset, jotka eivät pidä huolta hyvinvoinnistaan, ovat uhka myös yhteiskunnalle, koska sairaus merkitsee kyvyttömyyttä tehdä töitä ja toimia talouden palveluksessa. Ongelma ei siis ole kehittäminen tai kehittyminen itsessään, vaan sen omiminen kapeasti suorituskyvyn tai talouden palvelukseen.

Miten kehästä pääsee ulos?

Loputtoman itsensä kehittämisen ja suorituskyvyn parantamisen sijaan Brinkmann, Cedeström ja Spicer kehottavat hyväksymään inhimillisen rajallisuuden ja suuntaamaan katseen itsen ulkopuolelle. Brinkmann neuvoo vierailulle museoon, kävelylle luontoon, lukemaan kirjoja ja pysymään lujana harjoittamalla perinteisiä yhteisöllisiä hyveitä (ks. Vastalääkettä maaniselle itsensä kehittämiselle). Hän nojaa ajattelussaan stoalaiseen filosofiaan, kun taas Cederstöm ja Spicer laskevat moraalifilosofiankin yhdeksi keinoksi muiden tekniikoiden joukkoon.

Itsensä kehittämisen vastustamiseenkin voi tarvita itsensä kehittämistä – paradoksi sekin. Esimerkiksi Brinkmannin lempilapsi, stoalaishenkinen lujana pysyminen edellyttää itsensä kehittämisen käytäntöjen tunnistamista ja kykyä ottaa niihin etäisyyttä. Ajatus autonomisesta, vapaita valintoja tekevästä vahvasta yksilöstä toistuu tässäkin. Kaikki itsensä kehittäjät tai esimerkiksi terapioiden ja valmennusten asiakkaat eivät kuitenkaan ole hyvätuloisia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka kohentelevat jo valmiiksi hyväosaista elämäänsä tai ”etsivät itseään”. Osa heistä tuntee työelämän haasteet ja riittämättömyyden kipeästi nahoissaan – ehkä toisin kuin kirjoja kirjoittavat, vakiviroissa toimivat, hyvin toimeentulevat ja jo lähtökohtaisesti tuotteliaat (mies)professorit.

Cederstömin ja Spicerin sekä Brinkmannin teosten ongelmana onkin kaikkien mahdollisten keinojen niputtaminen yhteen sen sijaan, että niitä tarkasteltaisiin omissa konteksteissaan. Kritiikin kattaessa kaikkea mahdollista moraalifilosofiasta terapiaan häviää pesuveden mukana myös jotain tärkeää. Esimerkiksi moraalifilosofiat tuovat kaivattua suhteellisuudentajua itsensä kehittämiseen ja ohjaavat huomion omasta navasta muihin ihmisiin. Joogassa ja tietoisen läsnäolon harjoituksissakin tähdätään egoistisen itsen tunnistamiseen ja ohittamiseen – silloin kuin niitä harjoitetaan elävinä perinteinä, eikä irrallisina stressinhallinnan tai tuottavuuden välineinä. Hyvän, moraalisen elämän tavoittelussa tarvitaan myös itsereflektiota ja tunteiden tiedostamista. Ilman tunteita emme kykene moraaliseen päätöksentekoon, kuten moraalipsykologiset tutkimukset osoittavat.

Ehditkö elää?

Hyvän elämän ja lujana pysymisen pohjaksi Brinkmann tarjoaa osallistumista eläviin perinteisiin tai käytäntöihin, kuten perhe, liikunta, taiteet ja ammatilliset yhteisöt. Lujana pysyminen edellyttääkin yksilön tekojen ohella yhteisöllistä otetta. Työelämässä coachingit ja motivaatioluennot eivät riitä, vaan tarvitaan myös yhteisöllistä keskustelua ammatillista hyveistä ja työn tekemisen käytännöistä. Ehkä suurinta viisautta on yhdessä hyväksyä rajallisuutemme ja riippuvuutemme – jotta ehdimme kaiken kehittämisen keskellä myös elää.

Lähteet:

Brinkmann, Svend (2017). Stand firm: Resisting the self-improvement craze. Polity Press: Cambridge.

Cederström, Carl & Spicer, André (2017). Desperately seeking self-improvement. A year inside the optimization movement. OR Books, New York.

Cederström, Carl & Spicer, André (2015). The Wellness Syndrome. Cambridge & Malden: Polity Press

Schwartz, Alexandra (2018). Resolutions. What if self-improvement is making us worse? The New Yorker, January 15, 65-69.

Kuvat: Pixabay.com

error