DSCN2322

Oman lapsen vakava sairastuminen on tilanne, jota kukaan ei toivo omalle kohdalleen. Elämän sattumanvaraisuuden kokemuksesta voi kuitenkin nousta jotain hyvääkin. Elämän rajallisuuden hahmottuessa välineelliset tavoitteet saavat väistyä itseisarvojen tieltä. Läsnäolo, rakkaus ja unelmien toteuttaminen ovat tässä ja nyt.

Yksi monista elämän itseisarvoista, jota viimeaikaiset kokemukseni sairastavan lapsen äitinä ovat herättäneet pohtimaan, on oppiminen. Lapseni hoitojen ja sairaalaelämän aikana olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää oppiminen ja opiskelu voi lapselle olla vaikeassakin tilanteessa. Opiskelu tuo mielekästä sisältöä arkeen, synnyttää onnistumisen kokemuksia ja luo tunnetta yhteenkuuluvuudesta, vaikkei oman luokan puuhiin pääsisikään mukaan.

Aina ei voida luvata, että vakavasti sairastunut lapsi eläisi aikuiseksi. Siitä huolimatta jokaisella lapsella on oikeus (ja velvollisuus) oppia ja käydä koulua. Jos lapsi ei sairautensa vuoksi pääse omaan kouluunsa, niin koulua käydään sairaalassa tai kotikunnan järjestämässä kotiopetuksessa.

Tänä päivänä Suomessa käydään kiivasta yhteiskunnallista keskustelua koulutuksen arvosta ja koulutusleikkauksista. Päättäjämme rummuttavat oppimisen ja koulutuksen merkitystä lähinnä siksi, että se valmistaa oppilaita ja opiskelijoita työelämään ja talouden palvelukseen. Tässä markkinapuheessa oppimisen ja koulutuksen arvo pelkistyy “investoinnin tuotoksi” opiskelijan astuessa myöhemmin työelämään.

Sairaan lapsen kohdalla tällainen markkina-ajattelu tuntuu irvokkaalta, sillä oppimisen itseisarvoa ei voida mitenkään pelkistää sen myöhempiin hyötyihin kansantaloudelle. Sitä paitsi kuka meistä tietää muutenkaan, missä olemme viiden tai kymmenen vuoden päästä “tuottamassa arvoa”. Oppimisen ilo ja itseisarvo ovat tässä ja nyt, luoden mielekästä sisältöä arkeen ja sairastavan kohdalla myös uskoa tulevaisuuteen.

Haluammeko siis todella typistää oppimisen ja sivistyksen pelkiksi välinearvoiksi, ihmettelee myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kolumnissaan. Mitä arvoa on oppimisella, joka ei käänny taloudellisiksi hyödyiksi? Kenellä silloin on oikeus oppia, ja mitä aloja ja asioita ylipäätään järkeä opettaa?

Tämän pohtiminen on tärkeää yhteiskunnassamme, jonka markkinapuheessa koulutuksen, oppimisen ja sivistyksen itseisarvot uhkaavat unohtua. Emmehän halua, että koulutuksen aineelliset hyödyt sivuuttavat kriittisen ajattelun, ymmärryksen ja sen synnyttämän myötätunnon. Ilman niistä muodostuvaa sivistystä on vaarassa niin demokratia kuin oikeudenmukaisuuskin, kuten filosofi Martha Nussbaum huomauttaa. Ilman niitä unohdetaan myös oppimisen ilo ja itseisarvo, jotka luovat mielekkyyttä vaikeisiinkin aikoihin.

Sori siitä!

error