DSC03574

Otsikon lausahduksella on tapana vitsailla tavalla tai toisella rankoille elämäntilanteille: ympäripyöreille työpäiville, liialle juhlimiselle, koliikkivauvojen ja korvakipuisten taaperoiden rikkomille yöunille.

Tämäntyyppisistä vitseistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden avulla) torjumme jokapäiväisessä elämässämme kuoleman ja sen mahdollisuuden tehokkaasti tietoisuudestamme. Omankin kieleni päällä on vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä, pyörinyt elämään ja kuolemaan liittyviä ajatuksia, joihin en pääse käsiksi, vaan en eroonkaan. Ne nousevat esiin aina silloin tällöin, mutta ennen kuin pääsen niihin kiinni, arjen touhut työntävät ne takaisin mielen takamaille, työkiireiden ja arjen ilojen katveisiin, hetkiin jotka eivät koskaan koita.

Tämä on armollistakin, sillä näissä väistyvissä ajatuksissa on paljon pelottavaa. Mikko Salmela kirjoittaa Kuoleman kulttuurit Suomessa –teoksessa, kuinka meidän olisi vaikea sitoutua elämään ja sen kauaskantoisiin emotionaalisiin, taloudellisiin ja muihin suhteisiin tietoisina siitä, että oma tai läheistemme kuolema voi milloin tahansa tehdä kaiken tyhjäksi. Jotta voimme keskittyä elämään, meidän on unohdettava kuolevaisuutemme. (Salmela 2014, 52)

Myös työelämästä tuttuun kiireiseen kitinäämme tuntuu yhdistyvän ajatus siitä, että aikaa on loputtomasti eikä takarajaa ole, kuten Johanna Korhonen kirjoittaa taannoisessa kolumnissaan. Mutta entä jos juuri ymmärtämällä rajamme saisimme otteen ajasta, kysyy Korhonen. Samaa pohtii Don DeLillon Valkoisen kohinan Winnie: ”Eikö kuolema ole se raja jonka me tarvitsemme? Eikö se anna elämälle arvoa, selkeyden tunnetta? Kysy itseltäsi, olisiko mikään tekosi tässä elämässä kaunis tai merkityksellinen, jos et tietäisi että olemassaolosi on ajallinen, että sillä on raja tai päätepiste.” (1986, 252) 

Elämämme rajallisuuden muistaminen voi myös auttaa meitä vapautumaan turhasta kuuliaisuudesta. Muistaisimme kysyä niitä arjen kiireessä hukkuvia perustavanlaatuisia kysymyksiä: miksi olemme olemassa, miten meidän tulisi elämäämme elää, kuinka olemme suhteessa toisiin ja miten voimme luoda työtä ja instituutioita, jotka tukevat näitä mielekkääksi kokemiamme asioita? (ks. Reedy & Learmonth 2011)

Merkityksellisyyttä korostaessamme saatamme tosin sortua mittavaan perspektiivivirheeseen, kuten Jussi Viitala muistuttaa kirjassaan Miten maailma loppuu? Olemmehan merkityksinemme lopulta vain yksi evoluution hetkellinen oikku yhdessä maailmankaikkeuden peränurkassa. Se ei kuitenkaan tee elämästämme tarkoituksetonta. Päinvastoin: ”Kun tuntee katoavaisuutensa, osaa arvostaa tätä hetkeä ja kun ei pidä itseään tärkeänä, voi joskus – ehkä – ymmärtää jotain,” toteaa Viitala.

Sillä kuolema kohtaa meistä jokaisen, ennemmin tai myöhemmin, säätyyn katsomatta. On herättävää, kuinka Helsingin Sanomissa toissa pääsiäisenä haastateltu saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen kertoo, ettei juuri kukaan kuoleva ihminen halua keskustella työelämästään: ”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Mitä itse tekisit, jos tämä päivä olisi viimeisesi? Enemmän töitä?

Lähteet:

DeLillo Don (1986). Valkoinen kohina. Tammi.

Reedy, P. & Learmonth, M. (2011) Death and Organization: Heidegger’s Thought on Death and Life in Organizations. Organization Studies, 32 (1), 117-131.

Salmela, Mikko (2014). Kuolevan kohtaaminen. Teoksessa Hakola, Outi & Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi (toim.) Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus, Helsinki. 47-64.

Viitala Jussi (2011). Miten maailma loppuu? Atena Kustannus.

error