Valtaamo Valtaamo
  • Etusivu
  • YHTEYS
  • PALVELUT
  • ERÄTAUKO
  • KIRJASTO
    • KIRJAT
    • ARTIKKELIT
    • BLOGIT ja KOLUMNIT
    • RADIO ja PODCAST
    • LEHTIJUTTUJA
    • MUUTA
  • BLOGI
  • Etusivu
  • YHTEYS
  • PALVELUT
  • ERÄTAUKO
  • KIRJASTO
    • KIRJAT
    • ARTIKKELIT
    • BLOGIT ja KOLUMNIT
    • RADIO ja PODCAST
    • LEHTIJUTTUJA
    • MUUTA
  • BLOGI
Feb 12
Valtaamo
0
Välittäminen

Ihmisarvoista elämää

DSCN2368

Kävin katsomassa lähes satavuotiasta mummiani sairaalassa. Hän oli kaatunut kotonaan ja tällä kertaa hänet oli sijoitettu geriatriselle osastolle. Sairaalan eri osastot ovat käyneet tutuksi, sillä mummi on viime vuodet kulkenut palvelutalossa sijaitsevan yksiönsä ja sairaalan väliä monet kerrat. Sen verran on tullut reissattua, ettei mummi sairaalassa ollessaan aina muista, missä hän ”oikeasti” asuu.

Löysin mummin huoneestaan nukkumasta. Toisessa pedissä kuorsasi huonekaveri. Katselin hetken nukkuvaa mummiani. Hän on parin viime vuoden aikana kutistunut, laihtunut ja haurastunut varjoksi entisestään. Ohuen ohut iho on paikoin kaatumisista mustelmilla ja sen läpi kuultavat paksut verisuonet, joissa elämä sykkii yhä.

Mummin mielentilasta ei voi sanoa samaa. Arjen täyttää kaatumisten ja kivun pelko, avuttomuuden tunne ja hitaasti mateleva aika. Erään kerran vanhempani tulivat häntä sairaalaan katsomaan ja löysivät hänet käytävälle istutettuna tuijottamassa seinää. Hän ei jaksanut omin voimin nousta tuoliltaan. Tämä oli ”kuntoutusta” kotiuttamisen mahdollistamiseksi. Tyttärensä nähdessään mummi totesi hiljaa, ettei tämä enää ole ihmisarvoista elämää.

Mummin ongelma on se, että hän on vielä liian terve, eikä kaatuessaan ole vielä loukannut itseään tarpeeksi pahasti. Hän potee vain vanhuutta ja toimintakyvyn hidasta heikkenemistä. Jos hän kykenee omin avuin nousemaan sängystä ja käymään vessassa, niin hänen todetaan pärjäävän kotona. Kuinka monet kerrat hän joutuu makaamaan aamuyöstä alusvaatteisillaan asuntonsa lattialla hätäpalvelun miehiä odottamassa, kaaduttuaan jälleen kerran vessamatkalla? Tunti tai pari lattialla on pitkä aika, etenkin jos palelee ja on kova hätä.

Herätän mummin. Hän on ilahtunut tulostani ja pyytää nostamaan sängynpäätyä pystyäkseen istumaan. Huonetoveri haetaan syömään. Totean mummille, kuinka mukavaa on, että huoneessa on hänen lisäkseen vain yksi potilas. Mummi kuitenkin toteaa harmistuneena, ettei huonekaverista ole seuraa, koska hän kimittää niin, ettei puheesta saa selvää. Kuulokin on niin huono, ettei huonetoveri kuule mummin haurasta puhetta. Minua huvittaa ja surettaa samanaikaisesti. Yksi sairaalaan harvoista iloista on ollut juuri toisten potilaiden seura.

Juttelemme hetken, kunnes sairaanhoitaja kutsuu päivälliselle. Mummi nousee ponnistellen istumaan ja kampaa vapisevin käsin hiuksensa. Arvokkuus ennen kaikkea. Hän tarttuu rollaattoriin ja yrittää nousta seisomaan. En heti tarjoa apuani, koska haluan nähdä, jaksaako mummi nousta itse. Voimat eivät kuitenkaan riitä ja hän pyytää apuani.

En ehkä saisi auttaa, sillä se ei ”kuntouta”. Aiemmin seurasin, kuinka hoitaja seurasi vierestä naapurisängyn potilaan kampeamista ylös. Arvokkuus on kaukana, kun yrittää kaikin voimin ylös toisen seistessä vieressä odottamassa. Mummi taitaakin pyytää apua ihan piruuttaan vastustaakseen sairaalan kuntoutuskäytäntöjä. Omatoiminen ja itsepäinenhän hän on aina ollut. Käy vessassakin, vaikkei ”yksin olisi saanut”.

Kävelemme ruokapöydän ääreen, jossa mummin mukaan ”toisia tuijotetaan kuin apinaa”.  Nauran ääneen – mummi osaa olla edelleen hauska ja suorapuheinen. Pöydän ääressä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Mummi saapuu pöytään viimeisten joukossa ja kaikki katsovat, kun hänet istutetaan pöydän päähän ja hänelle laitetaan ruokalappu. Tunnelma on kuin päiväkodissa. Täällä hoidokit ovat tosin hiiren hiljaa ja tuijottelevat käsiinsä. Muutama vastaa hymyyni, mutta painaa sitten katseensa alas. Pidättelen kyyneliä.

Hoitajia on ruokailutilanteessa useita, mutta huomioni kiinnittyy heistä yhteen. Tuodessaan jokaiselle vanhukselle ruokatarjottimen hän hymyilee, puhuttelee nimeltä ja lähtiessään koskettaa hellästi vanhuksen olkapäätä. Liikutun uudestaan. Ihmisarvoinen kohtelu on pienestä kiinni.

Mummi saa ruokansa, mutta ottaa lihasopasta vain muutaman lusikallisen. Mummi, jonka ruokavalion peruskivet ovat lähes sata vuotta olleet voi ja suola, murahtaa keiton olevan mautonta. Jälkiruoan hän syö kokonaan ja samoin tekee hänen vierustoverinsa, muita energisempi rouva. Mummin syötyä vien tarjottimen pois, irrotan täysin tahrattoman ruokalapun ja ohjaan hänet takaisin huoneeseensa.

Seurustelemme vielä hetken. Mummi jaksaa vielä hymyillä, mutta nauramaan en häntä saa. Juuri mummin iloinen nauru on mielessäni se, mikä tekee mummista mummin. Se lienee ollut hänen pitkän ikänsä salaisuus –  suolan ja voin lisäksi. Lähdenkin sairaalasta apeana. Seuraavana päivänä olisi taas komitean kokous, jossa päätetään kotiutuksesta. Kotiin, jota mummi ei edes muista.

Kun äitini jälleen kerran tiedustelee mahdollisuutta siirtää mummi hoitokotiin, hoitaja toteaa vain, että äitinnehän on jo melkein satavuotias. On selvää, ettei mummilla ole montaa elinvuotta jäljellä. Nämä vuodet hän kuitenkin haluaisi elää turvallisesti ja ihmisarvoisesti – niinä päivinä, kun enää haluaa elää. Välillä tuntuu, että tällä hetkellä mummia pidetään kustannustehokkaasti jonossa odottamassa kuolemaa.

Mummi asuu Vantaalla, jossa yli 90 prosenttia vanhuksista pidetään kodeissaan. Espoossa ja Helsingissä tilanne vaikuttaa hieman paremmalta. Omaisten näkökulmasta on ongelmallista, ettei heitä kuulla eivätkä he tiedä, kuka vanhuksen kohtalosta lopulta päättää. Vanhuksilta itseltään asiaa kysellään, mutta jos vaihtoehtona on sairaalan akuuttihoito ja koti, niin mummikin haluaa mieluummin kotiin, vaikkei siellä pärjääkään.

Mummini tarina ei ole poikkeus. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on viime päivinä ollut useita pöyristyttäviä kertomuksia vanhusten kohtelusta ja kannanottoja hoidon tilasta. Vuoden geriatriksi viime vuonna valittu dosentti ja geriatrian erikoislääkäri Laura Viikari nimeää mummini tilanteen vanhustenhuollon suurimmaksi ongelmaksi:

Iäkkäimmät ja sairaimmat potilaat ovat hoitojärjestelmän heittopusseja, joille pystytään tarjoamaan sairaalassa vain akuuttihoito, ja sitten heidät on kotiutettava. Hetken päästä samat ihmiset ovat jälleen päivystyksessä ja sairaalassa. – Tässä pelataan keisarin uudet vaatteet -peliä, jossa ei saa sanoa ääneen, ettei tämä ihminen enää pärjää kotona. (Mediuutiset 8/2015)

Hoitotyön ammattilaiset kärsivät tilanteesta yhtä lailla kuin potilaat ja omaiset. Kiireen keskellä kyynistyy ja unohtaa helposti, miksi on alalle ylipäänsä ryhtynyt. Poliittisten päättäjien suuria tekoja odotellessa kiitän niitä ihania hoitajia, jotka vielä jaksavat välittää vanhuksistamme. Vanhusten ihmisarvoinen hoito toteutuu enää heidän pienissä arjen teoissaan.

Feb 11
Valtaamo
0
Mielekäs työ / Työelämä

Vierailemme Urapäiväblogissa

Miksi työn mielekkyyden vaaliminen ja toisin tekeminen kannattaa aloittaa jo opiskeluaikana?

Tästä keskustelemme tuoreessa vierailijakirjoituksessamme Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamy) Urablogissa:  

“Unohda sellaiset cv:n viilaus- ja työntuunausneuvot, jotka ainoastaan keskittyvät sopeuttamaan yksilöitä vallitseviin työelämän olosuhteisiin. Pohdi sen sijaan, kuinka voisit yhdessä muiden kanssa haastaa työelämän käytäntöjä.”

Jan 26
Valtaamo
0
Työelämä / Välittäminen

Oppimisen ilo ja itseisarvo

DSCN2322

Oman lapsen vakava sairastuminen on tilanne, jota kukaan ei toivo omalle kohdalleen. Elämän sattumanvaraisuuden kokemuksesta voi kuitenkin nousta jotain hyvääkin. Elämän rajallisuuden hahmottuessa välineelliset tavoitteet saavat väistyä itseisarvojen tieltä. Läsnäolo, rakkaus ja unelmien toteuttaminen ovat tässä ja nyt.

Yksi monista elämän itseisarvoista, jota viimeaikaiset kokemukseni sairastavan lapsen äitinä ovat herättäneet pohtimaan, on oppiminen. Lapseni hoitojen ja sairaalaelämän aikana olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää oppiminen ja opiskelu voi lapselle olla vaikeassakin tilanteessa. Opiskelu tuo mielekästä sisältöä arkeen, synnyttää onnistumisen kokemuksia ja luo tunnetta yhteenkuuluvuudesta, vaikkei oman luokan puuhiin pääsisikään mukaan.

Aina ei voida luvata, että vakavasti sairastunut lapsi eläisi aikuiseksi. Siitä huolimatta jokaisella lapsella on oikeus (ja velvollisuus) oppia ja käydä koulua. Jos lapsi ei sairautensa vuoksi pääse omaan kouluunsa, niin koulua käydään sairaalassa tai kotikunnan järjestämässä kotiopetuksessa.

Tänä päivänä Suomessa käydään kiivasta yhteiskunnallista keskustelua koulutuksen arvosta ja koulutusleikkauksista. Päättäjämme rummuttavat oppimisen ja koulutuksen merkitystä lähinnä siksi, että se valmistaa oppilaita ja opiskelijoita työelämään ja talouden palvelukseen. Tässä markkinapuheessa oppimisen ja koulutuksen arvo pelkistyy “investoinnin tuotoksi” opiskelijan astuessa myöhemmin työelämään.

Sairaan lapsen kohdalla tällainen markkina-ajattelu tuntuu irvokkaalta, sillä oppimisen itseisarvoa ei voida mitenkään pelkistää sen myöhempiin hyötyihin kansantaloudelle. Sitä paitsi kuka meistä tietää muutenkaan, missä olemme viiden tai kymmenen vuoden päästä “tuottamassa arvoa”. Oppimisen ilo ja itseisarvo ovat tässä ja nyt, luoden mielekästä sisältöä arkeen ja sairastavan kohdalla myös uskoa tulevaisuuteen.

Haluammeko siis todella typistää oppimisen ja sivistyksen pelkiksi välinearvoiksi, ihmettelee myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kolumnissaan. Mitä arvoa on oppimisella, joka ei käänny taloudellisiksi hyödyiksi? Kenellä silloin on oikeus oppia, ja mitä aloja ja asioita ylipäätään järkeä opettaa?

Tämän pohtiminen on tärkeää yhteiskunnassamme, jonka markkinapuheessa koulutuksen, oppimisen ja sivistyksen itseisarvot uhkaavat unohtua. Emmehän halua, että koulutuksen aineelliset hyödyt sivuuttavat kriittisen ajattelun, ymmärryksen ja sen synnyttämän myötätunnon. Ilman niistä muodostuvaa sivistystä on vaarassa niin demokratia kuin oikeudenmukaisuuskin, kuten filosofi Martha Nussbaum huomauttaa. Ilman niitä unohdetaan myös oppimisen ilo ja itseisarvo, jotka luovat mielekkyyttä vaikeisiinkin aikoihin.

Sori siitä!

Jan 20
Valtaamo
8
Mielekäs työ / Talous / Välittäminen

Elämäntapana minimalismi

DSCN2351a

Minimalismi kuulostaa sisustustrendiltä, mutta yhä useammin sillä tarkoitetaan elämän yksinkertaistamista tavoittelevaa elämäntapaa. Minimalistista elämäntapaa harjoittavien ihmisten blogeja löytyy länsimaista useita ja niiden seuraajia sitäkin enemmän. Amerikassa tunnetuimpia ovat esimerkiksi Nicodemuksen ja Millburnin The Minimalists, Joshua Beckerin Becoming Minimalist ja Courtney Carverin Be More with Less. Suomeenkin on rantautunut muutamia minimalistiblogeja jo olemassa olleiden elämän yksinkertaistamista ja hidastamista vaalivien blogien rinnalle. Myös suuren suosion saaneen KonMari -siivousmenetelmän voi nähdä osana samaa ilmiötä.

Minimalistinen sisustustyyli sopii kyllä yhteen minimalismin kanssa, sillä tavaran karsiminen on yksi minimalismin keskeisimpiä piirteitä. Minimalistien mukaan kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Ensisijaista on miettiä, mikä omassa elämässä on tärkeää. Sen jälkeen luovutaan kaikesta turhasta – kodissa, työssä, kehossa ja mielessä. Usein tämä tarkoittaa isoa siivousurakkaa, vaatekaapin yksinkertaistamista, ruokavalion tarkistamista ja meditoimista. Samalla aikaa vapautuu merkityksellisille ja arvokkaille asioille: perheelle, ystäville, harrastuksille ja mielekkäälle työlle. Tai ihan vain ajattelemiselle ja olemiselle, sillä minimalismissa kyseenalaistetaan myös jatkuva puuhastelu ja suorittaminen.

Vapaaehtoinen yksinkertaistaminen

Ajatus yksinkertaisemmasta elämäntavasta ei ole yksinomaan viime vuosikymmenten synnyttämä vastareaktio kulutuskulttuurille. Yksi aihepiirin klassikkokirjoista on Henry David Thoreau’n jo vuonna 1854 kirjoittama Walden. Thoreau kirjoitti kirjassaan yrityksestään elää metsämökissään yksin, yksinkertaisesti ja harkitusti. Kyse oli ennen kaikkea tietoisesta elämäntavasta, henkisestä kasvusta ja elämän merkityksellisyyden kokemuksesta. Yksinkertaista elämäntapaa onkin ylistetty niin antiikin filosofiassa kuin eri uskonnoissa ja hengellisissä suuntauksissa. Vapautumista maallisesta mammonasta ja kaikenlaisista egonpönkittämishankkeista on aina pidetty onnellisuuden ja mielenrauhan ehtona.

Minimalismi ammentaa sisältönsä tästä tuhatvuotisesta historiasta ja tarjoaa jatkumon muille samankaltaisille, länsimaista elämäntapaa ja kulutuskulttuuria vastustaville liikkeille.  Monet näistä ovat syntyneet Yhdysvalloissa, kulutuskulttuurin kehdossa. Esimerkiksi 1980-luvulla syntyi vapaaehtoisen yksinkertaistamisen liike, joka tunnetaan nimillä voluntary simplicity tai simple living -movement. Sen keskeisenä merkkiteoksena pidetään Duane Elginin vuonna 1981 julkaisemaa teosta Voluntary Simplicity. 1990-luvulla ryhdyttiin puhumaan downshiftauksesta, jota Suomessa kutsutaan elämän kohtuullistamiseksi tai leppoistamiseksi. Myös degrowth -liikkeessä edistetään yksinkertaisempaa elämäntapaa.

Kaikkien mainittujen oppien ytimessä on kulutuksen pienentäminen ja turhan tavaran karsiminen, mutta niistä löytyy vivahde-eroja. Downshifting on mielletty nimensä mukaisesti vauhdin hidastamiseksi ja siten yksinkertaistamisen kevytversioksi, joka liitetään useimmiten työnteon vähentämiseen. Degrowth taas on poliittinen liike, joka keskittyy elämäntavan vapaaehtoisen muutoksen lisäksi talousjärjestelmän ja yhteiskunnan muuttamiseen. Moni minimalisti hakee elämäntavalleen inspiraatiota myös tietoisesta läsnäolosta, zenistä, buddhalaisuudesta tai joogasta.

Kuinka vähän on tarpeeksi?

Kuinka niukasti minimalistin pitäisi elää? Joskus vaikuttaa siltä, että minimoimisessa on käynnissä kilpavarustelu: kuka onnistuu olemaan se askeettisin ja hyveellisin minimalistien kunkku. Onnistutko elämään viidelläkymmenellä tavaralla kymmenen neliön metsämökissä tai jopa reppu selässä maailmalla reissaten?

Aina mimimalismi ei kuitenkaan tarkoita askeettista, ankeaa tai teknologiavastaista erakkoelämää. Ei tarvitse olla kolmikymppinen, maailmalla matkusteleva sinkkumies voidakseen olla minimalisti, kuten Courtney Carver huomauttaa. Esimerkiksi Zen Habits -sivuston ylläpitäjällä Leo Babautalla on viisi lasta. Minimalismi taipuukin harjoittajansa mukaan. Tavaroita saa olla ja talonkin voi omistaa. Materian hankkiminen, omistaminen, järjesteleminen ja huoltaminen ei kuitenkaan saisi tuottaa enemmän huolta kuin iloa. Mitä iloa on suuresta asunnosta, jos veloista ja ylläpitokustannuksista selvitäksesi vietät kaiken ajan töissä?

Minimalisti töissä

Aiemmin downshiftaajia on etenkin Suomessa syytetty itsekkyydestä, maksavathan he työntekoa vähentäessään vähemmän veroja yhteiseen laariin (ks. Leppoista elämää). Minimalistit eivät kuitenkaan ole lopettamassa työntekoa. Sen sijaan minimalismin on tarkoitus mahdollistaa keskittyminen omiin kiinnostuksen kohteisiin (eli amerikkalaisittain intohimoihin) ja saada siitä myös palkkaa. Esimerkiksi Joshua Becker kirjoittaa blogissaan, kuinka tärkeää niin työnteko kuin sillä ansaittu raha ovat.

Työssään minimalistit haluavat miettiä tarkasti, mitä he haluavat työllänsä aikaansaada ja millaisia päämääriä palvella. Mielekkäässä työssä ei ole kyse vain oman itsen toteuttamisesta, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan palvelemisesta mahdollisimman hyvin. Jos oma työ ei vastaa tällaisia kriteereitä, on aika miettiä muita vaihtoehtoja. Elämäntavan yksinkertaistaminen johtaakin usein uramuutoksiin, kun ei enää tarvitse hakeutua hyvin palkattuihin uraputkiin kustantaakseen elämäntyyliään tai tavoitellakseen statusta muiden silmissä. 

Kenestä on minimalistiksi?

Minimalisteja syytetään usein elitismistä, sillä minimalisti voi olla vain silloin, kun on varaa valita. Moni elää rahan tai muiden resurssien puutteessa minimalistisesti, mutta ei suinkaan vapaaehtoisesti.

Valittunakaan minimalistinen elämäntapa ei ole helppo. Esimerkiksi turhasta tavarasta ja tekemisestä luopuminen voi olla vuosikausien prosessi. Minimalistibloggaajat näyttäytyvät sankareina, jotka ovat onnistuneet tässä sinnikkyyttä ja luonnetta vaativassa taistossa. Ja tällähän moni heistä elääkin: jakamalla kokemuksiaan ja laatimalla erilaisia vinkkilistoja minimalistiseen elämään.

Vastassa ovat kuitenkin melkoiset voimat, sillä koko yhteiskuntamme on rakennettu kuluttamisen ja talouskasvun varaan. Kuvittelemme tekevämme yksilöllisiä kulutusvalintoja ja kiinnymme tavaroihin, vaikka käytännössä ostamme hyväksyntää, arvostusta ja statusta. Kysymys ei siis ole vain tavaran karsimisesta vaan siitä, millaisia ihmisiä olemme, haluamme ja voimme olla.

Muuttaako minimalismi maailmaa?

Vaikka minimalismi kyseenalaistaa kulutuskulttuuria, se ei ole degrowthin kaltainen poliittinen liike. Minimalistit tähtäävät muutokseen ensisijaisesti omassa elämäntavassaan. Tästä heitä myös kritisoidaan: muuttuuko maailma, kun karsit turhuuksia omasta elämästäsi?

Minimalistit ovat tietoisia kritiikistä ja lainaavat mielellään erästä tunnettua minimalistia, Gandhia: Be the change you want to see in the world. Tässä prosessissa kuluttamisen vähentäminen ja tavaran karsiminen ovat keinoja kasvattaa vapautta ja tehdä tilaa merkityksellisille asioille. Elämäntavan levitessä myös yhteiskunnan käytännöt alkavat vähitellen muuttua.

Materiaalista minimalismia, elämän rikkauden maksimointia.

Less is more.

***

Minimalistien blogeja:

http://www.becomingminimalist.com

http://zenhabits.net/

http://www.rowdykittens.com/

http://bemorewithless.com/

http://www.theminimalists.com/

https://minimalisminilo.wordpress.com/

http://minimalismi.fi/blogi/

https://paikkakaikelle.wordpress.com/

 

Muita lähteitä:

Sanburn, Josh (2015) Minimalist Living: When a Lot Less Is More. Time, March 12,2015.

http://time.com/3738202/minimalism-clutter-too-much-stuff/

Thoreau, Henry David (2010) Elämää metsässä. Kirjapaja. Alkuperäisteos vuodelta 1854.

Elgin, Duane (1981) Voluntary simplicity. Toward a life that is outwardly simple, inwardly rich.

12345678910111213141516171819

Kolmas tila on blogi työelämän toisinajattelulle. Kerromme toiminnastamme, pohdimme työelämän ilmiöitä ja mielekkään työn edellytyksiä sekä innostumme hyvistä kirjoista ja keskusteluista.

Yhteys: elina (at) valtaamo.fi

Kategoriat

Ammatillinen identiteetti Ammattikäytäntö Dialogi Itsensäjohtaminen Johtaminen Kehittäminen Mielekäs työ Talous Tasa-arvo Teoria Toimijuus Tutkimus Työelämä Välittäminen Yhteiskunta Ympäristö

Etsi blogista

Arkisto

Jaa ja seuraa:

Facebook
fb-share-icon
Twitter
Tweet
LinkedIn
Share
RSS
Follow by Email
Tilaa blogi sähköpostiin:

Copyright © Valtaamo, All rights reserved. Rekisteriseloste.