Valtaamo Valtaamo
  • Etusivu
  • YHTEYS
  • PALVELUT
  • DIALOGI
  • KIRJASTO
    • KIRJAT JA JULKAISUT
    • ARTIKKELIT
    • BLOGIT ja KOLUMNIT
    • RADIO ja PODCAST
    • LEHTIJUTTUJA
    • MUUTA
  • BLOGI
  • Etusivu
  • YHTEYS
  • PALVELUT
  • DIALOGI
  • KIRJASTO
    • KIRJAT JA JULKAISUT
    • ARTIKKELIT
    • BLOGIT ja KOLUMNIT
    • RADIO ja PODCAST
    • LEHTIJUTTUJA
    • MUUTA
  • BLOGI
Feb 24
Valtaamo
0
Ammatillinen identiteetti / Mielekäs työ

Elämän tarkoitusta etsimässä

IMG_4235

Silloin tällöin mieleen pulpahtaa elämää suurempia kysymyksiä: Kuka minä olen? Mikä elämässä on tärkeää? Miten löytäisin elämälleni ja työlleni tarkoituksen?  

Jos kyselet elämän tarkoituksen perään Apple-laitteiden henkilökohtaiselta avustajalta Siriltä, se on hetken hiljaa ja avaa Wikipediasta pitkän artikkelin otsikolla Elämän tarkoitus. Elämän tarkoitusta onkin etsitty tuhansia vuosia tieteen, filosofian ja uskontojen parissa. Usein päädytään kehäpäätelmään: Elämän tarkoitus on tarkoituksellinen elämä (Robert Byrne), tai toisin ilmaistuna Elämän tarkoitus on etsiä elämän tarkoitusta.

Se ei itseasiassa ole hullumpi päätelmä, sillä omien tarkoitustensa tunnistaminen, löytäminen ja toteuttaminen käy elämäntyöstä.

Elämän tarkoitus pohdituttaa ihmisiä erityisesti tilanteissa, joissa totutut tavat olla ja elää eivät enää toimi tai riitä. Avioero, vakava sairastuminen, läheisen kuolema tai muut elämämme olosuhteissa tapahtuvat muutokset ovat katkoksia elämäntarinaamme. Juonen murtuessa saatamme eksyä, mutta yhtä lailla voimme löytää uusia vastauksia suuriin kysymyksiimme.

Myös työelämässä erilaisia katkoksia tulee väkisin vastaan. Työpaikka saneerataan alta, jaksaminen loppuu tai uudet tehtävät houkuttavat. Tällöin elämän tarkoituksen pohtiminen nivoutuu kysymyksiin oman työn tarkoituksesta: Millaista työtä haluan tehdä? Mikä on tai voisi olla työni tarkoitus? Miksi, miten ja kenen kanssa voisin sitä toteuttaa? Mitä se vaatii minulta ja muilta? 

Moni ei tule ajatelleeksi, että työtämme ohjaaviin ja organisoiviin käytäntöihin sisältyy aina niiden tarkoitus – syy, miksi jokin asia tehdään juuri tietyllä tavalla. Tavoittelemme kuitenkin myös asioita, jotka eivät niinkään vahvista työn tai elämän tarkoituksellisuutta, vaan jopa hämärtävät sitä.  Vaurastuminen, status ja maine, kilpailukyky tai rankingsijoitus eivät itsessään luo merkityksellisyyttä.

Meidän neuvomme on pohtia välineellisten tavoitteiden sijaan työn itseisarvoisia päämääriä: asioita, jotka saavat sydämen sykähtämään ja työn tuntumaan tekemisen arvoiselta. Tällaisia päämääriä ei tarvitse keksiä tyhjästä, sillä maailmassa riittää tärkeitä ja arvokkaita asioita edistettäviksi. Vaatii kuitenkin vaivannäköä pohtia millaiset päämäärät juuri sinua puhuttelevat sekä miten ja missä niitä voisi edistää. Eri ihmisille ja eri elämänvaiheissa tarkoituksellisuus voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. 

Arvokkaat, itseisarvoiset päämäärät tulee myös pukea sanoiksi, jotta niitä voidaan vaalia ja puolustaa. Esimerkiksi kelpaa sivistys, jonka puolesta yliopistolaiset ovat vihdoin heränneet argumentoimaan koulutusleikkausten ja innovaatio- ja kilpailukykypuheen myötä. Minkä tahansa tärkeän päämäärän vaaliminen edellyttää sekä henkilökohtaisia ponnisteluja että yhteisiä käytäntöjä, joilla tarkoitusta pidetään yllä ja elävänä.

Ja silloin tällöin on syytä pysähtyä ja esittää isot kysymykset uudelleen…

Feb 12
Valtaamo
0
Välittäminen

Ihmisarvoista elämää

DSCN2368

Kävin katsomassa lähes satavuotiasta mummiani sairaalassa. Hän oli kaatunut kotonaan ja tällä kertaa hänet oli sijoitettu geriatriselle osastolle. Sairaalan eri osastot ovat käyneet tutuksi, sillä mummi on viime vuodet kulkenut palvelutalossa sijaitsevan yksiönsä ja sairaalan väliä monet kerrat. Sen verran on tullut reissattua, ettei mummi sairaalassa ollessaan aina muista, missä hän ”oikeasti” asuu.

Löysin mummin huoneestaan nukkumasta. Toisessa pedissä kuorsasi huonekaveri. Katselin hetken nukkuvaa mummiani. Hän on parin viime vuoden aikana kutistunut, laihtunut ja haurastunut varjoksi entisestään. Ohuen ohut iho on paikoin kaatumisista mustelmilla ja sen läpi kuultavat paksut verisuonet, joissa elämä sykkii yhä.

Mummin mielentilasta ei voi sanoa samaa. Arjen täyttää kaatumisten ja kivun pelko, avuttomuuden tunne ja hitaasti mateleva aika. Erään kerran vanhempani tulivat häntä sairaalaan katsomaan ja löysivät hänet käytävälle istutettuna tuijottamassa seinää. Hän ei jaksanut omin voimin nousta tuoliltaan. Tämä oli ”kuntoutusta” kotiuttamisen mahdollistamiseksi. Tyttärensä nähdessään mummi totesi hiljaa, ettei tämä enää ole ihmisarvoista elämää.

Mummin ongelma on se, että hän on vielä liian terve, eikä kaatuessaan ole vielä loukannut itseään tarpeeksi pahasti. Hän potee vain vanhuutta ja toimintakyvyn hidasta heikkenemistä. Jos hän kykenee omin avuin nousemaan sängystä ja käymään vessassa, niin hänen todetaan pärjäävän kotona. Kuinka monet kerrat hän joutuu makaamaan aamuyöstä alusvaatteisillaan asuntonsa lattialla hätäpalvelun miehiä odottamassa, kaaduttuaan jälleen kerran vessamatkalla? Tunti tai pari lattialla on pitkä aika, etenkin jos palelee ja on kova hätä.

Herätän mummin. Hän on ilahtunut tulostani ja pyytää nostamaan sängynpäätyä pystyäkseen istumaan. Huonetoveri haetaan syömään. Totean mummille, kuinka mukavaa on, että huoneessa on hänen lisäkseen vain yksi potilas. Mummi kuitenkin toteaa harmistuneena, ettei huonekaverista ole seuraa, koska hän kimittää niin, ettei puheesta saa selvää. Kuulokin on niin huono, ettei huonetoveri kuule mummin haurasta puhetta. Minua huvittaa ja surettaa samanaikaisesti. Yksi sairaalaan harvoista iloista on ollut juuri toisten potilaiden seura.

Juttelemme hetken, kunnes sairaanhoitaja kutsuu päivälliselle. Mummi nousee ponnistellen istumaan ja kampaa vapisevin käsin hiuksensa. Arvokkuus ennen kaikkea. Hän tarttuu rollaattoriin ja yrittää nousta seisomaan. En heti tarjoa apuani, koska haluan nähdä, jaksaako mummi nousta itse. Voimat eivät kuitenkaan riitä ja hän pyytää apuani.

En ehkä saisi auttaa, sillä se ei ”kuntouta”. Aiemmin seurasin, kuinka hoitaja seurasi vierestä naapurisängyn potilaan kampeamista ylös. Arvokkuus on kaukana, kun yrittää kaikin voimin ylös toisen seistessä vieressä odottamassa. Mummi taitaakin pyytää apua ihan piruuttaan vastustaakseen sairaalan kuntoutuskäytäntöjä. Omatoiminen ja itsepäinenhän hän on aina ollut. Käy vessassakin, vaikkei ”yksin olisi saanut”.

Kävelemme ruokapöydän ääreen, jossa mummin mukaan ”toisia tuijotetaan kuin apinaa”.  Nauran ääneen – mummi osaa olla edelleen hauska ja suorapuheinen. Pöydän ääressä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Mummi saapuu pöytään viimeisten joukossa ja kaikki katsovat, kun hänet istutetaan pöydän päähän ja hänelle laitetaan ruokalappu. Tunnelma on kuin päiväkodissa. Täällä hoidokit ovat tosin hiiren hiljaa ja tuijottelevat käsiinsä. Muutama vastaa hymyyni, mutta painaa sitten katseensa alas. Pidättelen kyyneliä.

Hoitajia on ruokailutilanteessa useita, mutta huomioni kiinnittyy heistä yhteen. Tuodessaan jokaiselle vanhukselle ruokatarjottimen hän hymyilee, puhuttelee nimeltä ja lähtiessään koskettaa hellästi vanhuksen olkapäätä. Liikutun uudestaan. Ihmisarvoinen kohtelu on pienestä kiinni.

Mummi saa ruokansa, mutta ottaa lihasopasta vain muutaman lusikallisen. Mummi, jonka ruokavalion peruskivet ovat lähes sata vuotta olleet voi ja suola, murahtaa keiton olevan mautonta. Jälkiruoan hän syö kokonaan ja samoin tekee hänen vierustoverinsa, muita energisempi rouva. Mummin syötyä vien tarjottimen pois, irrotan täysin tahrattoman ruokalapun ja ohjaan hänet takaisin huoneeseensa.

Seurustelemme vielä hetken. Mummi jaksaa vielä hymyillä, mutta nauramaan en häntä saa. Juuri mummin iloinen nauru on mielessäni se, mikä tekee mummista mummin. Se lienee ollut hänen pitkän ikänsä salaisuus –  suolan ja voin lisäksi. Lähdenkin sairaalasta apeana. Seuraavana päivänä olisi taas komitean kokous, jossa päätetään kotiutuksesta. Kotiin, jota mummi ei edes muista.

Kun äitini jälleen kerran tiedustelee mahdollisuutta siirtää mummi hoitokotiin, hoitaja toteaa vain, että äitinnehän on jo melkein satavuotias. On selvää, ettei mummilla ole montaa elinvuotta jäljellä. Nämä vuodet hän kuitenkin haluaisi elää turvallisesti ja ihmisarvoisesti – niinä päivinä, kun enää haluaa elää. Välillä tuntuu, että tällä hetkellä mummia pidetään kustannustehokkaasti jonossa odottamassa kuolemaa.

Mummi asuu Vantaalla, jossa yli 90 prosenttia vanhuksista pidetään kodeissaan. Espoossa ja Helsingissä tilanne vaikuttaa hieman paremmalta. Omaisten näkökulmasta on ongelmallista, ettei heitä kuulla eivätkä he tiedä, kuka vanhuksen kohtalosta lopulta päättää. Vanhuksilta itseltään asiaa kysellään, mutta jos vaihtoehtona on sairaalan akuuttihoito ja koti, niin mummikin haluaa mieluummin kotiin, vaikkei siellä pärjääkään.

Mummini tarina ei ole poikkeus. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on viime päivinä ollut useita pöyristyttäviä kertomuksia vanhusten kohtelusta ja kannanottoja hoidon tilasta. Vuoden geriatriksi viime vuonna valittu dosentti ja geriatrian erikoislääkäri Laura Viikari nimeää mummini tilanteen vanhustenhuollon suurimmaksi ongelmaksi:

Iäkkäimmät ja sairaimmat potilaat ovat hoitojärjestelmän heittopusseja, joille pystytään tarjoamaan sairaalassa vain akuuttihoito, ja sitten heidät on kotiutettava. Hetken päästä samat ihmiset ovat jälleen päivystyksessä ja sairaalassa. – Tässä pelataan keisarin uudet vaatteet -peliä, jossa ei saa sanoa ääneen, ettei tämä ihminen enää pärjää kotona. (Mediuutiset 8/2015)

Hoitotyön ammattilaiset kärsivät tilanteesta yhtä lailla kuin potilaat ja omaiset. Kiireen keskellä kyynistyy ja unohtaa helposti, miksi on alalle ylipäänsä ryhtynyt. Poliittisten päättäjien suuria tekoja odotellessa kiitän niitä ihania hoitajia, jotka vielä jaksavat välittää vanhuksistamme. Vanhusten ihmisarvoinen hoito toteutuu enää heidän pienissä arjen teoissaan.

Feb 11
Valtaamo
0
Mielekäs työ / Työelämä

Vierailemme Urapäiväblogissa

Miksi työn mielekkyyden vaaliminen ja toisin tekeminen kannattaa aloittaa jo opiskeluaikana?

Tästä keskustelemme tuoreessa vierailijakirjoituksessamme Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamy) Urablogissa:  

“Unohda sellaiset cv:n viilaus- ja työntuunausneuvot, jotka ainoastaan keskittyvät sopeuttamaan yksilöitä vallitseviin työelämän olosuhteisiin. Pohdi sen sijaan, kuinka voisit yhdessä muiden kanssa haastaa työelämän käytäntöjä.”

Jan 26
Valtaamo
0
Työelämä / Välittäminen

Oppimisen ilo ja itseisarvo

DSCN2322

Oman lapsen vakava sairastuminen on tilanne, jota kukaan ei toivo omalle kohdalleen. Elämän sattumanvaraisuuden kokemuksesta voi kuitenkin nousta jotain hyvääkin. Elämän rajallisuuden hahmottuessa välineelliset tavoitteet saavat väistyä itseisarvojen tieltä. Läsnäolo, rakkaus ja unelmien toteuttaminen ovat tässä ja nyt.

Yksi monista elämän itseisarvoista, jota viimeaikaiset kokemukseni sairastavan lapsen äitinä ovat herättäneet pohtimaan, on oppiminen. Lapseni hoitojen ja sairaalaelämän aikana olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää oppiminen ja opiskelu voi lapselle olla vaikeassakin tilanteessa. Opiskelu tuo mielekästä sisältöä arkeen, synnyttää onnistumisen kokemuksia ja luo tunnetta yhteenkuuluvuudesta, vaikkei oman luokan puuhiin pääsisikään mukaan.

Aina ei voida luvata, että vakavasti sairastunut lapsi eläisi aikuiseksi. Siitä huolimatta jokaisella lapsella on oikeus (ja velvollisuus) oppia ja käydä koulua. Jos lapsi ei sairautensa vuoksi pääse omaan kouluunsa, niin koulua käydään sairaalassa tai kotikunnan järjestämässä kotiopetuksessa.

Tänä päivänä Suomessa käydään kiivasta yhteiskunnallista keskustelua koulutuksen arvosta ja koulutusleikkauksista. Päättäjämme rummuttavat oppimisen ja koulutuksen merkitystä lähinnä siksi, että se valmistaa oppilaita ja opiskelijoita työelämään ja talouden palvelukseen. Tässä markkinapuheessa oppimisen ja koulutuksen arvo pelkistyy “investoinnin tuotoksi” opiskelijan astuessa myöhemmin työelämään.

Sairaan lapsen kohdalla tällainen markkina-ajattelu tuntuu irvokkaalta, sillä oppimisen itseisarvoa ei voida mitenkään pelkistää sen myöhempiin hyötyihin kansantaloudelle. Sitä paitsi kuka meistä tietää muutenkaan, missä olemme viiden tai kymmenen vuoden päästä “tuottamassa arvoa”. Oppimisen ilo ja itseisarvo ovat tässä ja nyt, luoden mielekästä sisältöä arkeen ja sairastavan kohdalla myös uskoa tulevaisuuteen.

Haluammeko siis todella typistää oppimisen ja sivistyksen pelkiksi välinearvoiksi, ihmettelee myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kolumnissaan. Mitä arvoa on oppimisella, joka ei käänny taloudellisiksi hyödyiksi? Kenellä silloin on oikeus oppia, ja mitä aloja ja asioita ylipäätään järkeä opettaa?

Tämän pohtiminen on tärkeää yhteiskunnassamme, jonka markkinapuheessa koulutuksen, oppimisen ja sivistyksen itseisarvot uhkaavat unohtua. Emmehän halua, että koulutuksen aineelliset hyödyt sivuuttavat kriittisen ajattelun, ymmärryksen ja sen synnyttämän myötätunnon. Ilman niistä muodostuvaa sivistystä on vaarassa niin demokratia kuin oikeudenmukaisuuskin, kuten filosofi Martha Nussbaum huomauttaa. Ilman niitä unohdetaan myös oppimisen ilo ja itseisarvo, jotka luovat mielekkyyttä vaikeisiinkin aikoihin.

Sori siitä!

12345678910111213141516171819

Kolmas tila on blogi, jossa pohdimme yhteiskuntaan ja työelämään liittyviä kysymyksiä. Blogia on kirjoittanut syksystä 2017 alkaen Elina, ja vuosien 2014-2017 artikkelit ovat Elinan ja Kirsin yhteistä käsialaa.

Yhteys: elina (at) valtaamo.fi

Kategoriat

Ammatillinen identiteetti Ammattikäytäntö Dialogi Itsensäjohtaminen Johtaminen Kehittäminen Mielekäs työ Talous Tasa-arvo Teoria Toimijuus Tutkimus Työelämä Välittäminen Yhteiskunta Ympäristö

Etsi blogista

Arkisto

Jaa ja seuraa:

Facebook
fb-share-icon
Twitter
Tweet
LinkedIn
Share
RSS
Follow by Email
Tilaa blogi sähköpostiin:

Copyright © Valtaamo, All rights reserved. Rekisteriseloste.