Tästä keskustelemme tuoreessa vierailijakirjoituksessamme Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamy) Urablogissa:
“Unohda sellaiset cv:n viilaus- ja työntuunausneuvot, jotka ainoastaan keskittyvät sopeuttamaan yksilöitä vallitseviin työelämän olosuhteisiin. Pohdi sen sijaan, kuinka voisit yhdessä muiden kanssa haastaa työelämän käytäntöjä.”
Oman lapsen vakava sairastuminen on tilanne, jota kukaan ei toivo omalle kohdalleen. Elämän sattumanvaraisuuden kokemuksesta voi kuitenkin nousta jotain hyvääkin. Elämän rajallisuuden hahmottuessa välineelliset tavoitteet saavat väistyä itseisarvojen tieltä. Läsnäolo, rakkaus ja unelmien toteuttaminen ovat tässä ja nyt.
Yksi monista elämän itseisarvoista, jota viimeaikaiset kokemukseni sairastavan lapsen äitinä ovat herättäneet pohtimaan, on oppiminen. Lapseni hoitojen ja sairaalaelämän aikana olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää oppiminen ja opiskelu voi lapselle olla vaikeassakin tilanteessa. Opiskelu tuo mielekästä sisältöä arkeen, synnyttää onnistumisen kokemuksia ja luo tunnetta yhteenkuuluvuudesta, vaikkei oman luokan puuhiin pääsisikään mukaan.
Aina ei voida luvata, että vakavasti sairastunut lapsi eläisi aikuiseksi. Siitä huolimatta jokaisella lapsella on oikeus (ja velvollisuus) oppia ja käydä koulua. Jos lapsi ei sairautensa vuoksi pääse omaan kouluunsa, niin koulua käydään sairaalassa tai kotikunnan järjestämässä kotiopetuksessa.
Tänä päivänä Suomessa käydään kiivasta yhteiskunnallista keskustelua koulutuksen arvosta ja koulutusleikkauksista. Päättäjämme rummuttavat oppimisen ja koulutuksen merkitystä lähinnä siksi, että se valmistaa oppilaita ja opiskelijoita työelämään ja talouden palvelukseen. Tässä markkinapuheessa oppimisen ja koulutuksen arvo pelkistyy “investoinnin tuotoksi” opiskelijan astuessa myöhemmin työelämään.
Sairaan lapsen kohdalla tällainen markkina-ajattelu tuntuu irvokkaalta, sillä oppimisen itseisarvoa ei voida mitenkään pelkistää sen myöhempiin hyötyihin kansantaloudelle. Sitä paitsi kuka meistä tietää muutenkaan, missä olemme viiden tai kymmenen vuoden päästä “tuottamassa arvoa”. Oppimisen ilo ja itseisarvo ovat tässä ja nyt, luoden mielekästä sisältöä arkeen ja sairastavan kohdalla myös uskoa tulevaisuuteen.
Haluammeko siis todella typistää oppimisen ja sivistyksen pelkiksi välinearvoiksi, ihmettelee myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kolumnissaan. Mitä arvoa on oppimisella, joka ei käänny taloudellisiksi hyödyiksi? Kenellä silloin on oikeus oppia, ja mitä aloja ja asioita ylipäätään järkeä opettaa?
Tämän pohtiminen on tärkeää yhteiskunnassamme, jonka markkinapuheessa koulutuksen, oppimisen ja sivistyksen itseisarvot uhkaavat unohtua. Emmehän halua, että koulutuksen aineelliset hyödyt sivuuttavat kriittisen ajattelun, ymmärryksen ja sen synnyttämän myötätunnon. Ilman niistä muodostuvaa sivistystä on vaarassa niin demokratia kuin oikeudenmukaisuuskin, kuten filosofi Martha Nussbaum huomauttaa. Ilman niitä unohdetaan myös oppimisen ilo ja itseisarvo, jotka luovat mielekkyyttä vaikeisiinkin aikoihin.
Sori siitä!
Minimalismi kuulostaa sisustustrendiltä, mutta yhä useammin sillä tarkoitetaan elämän yksinkertaistamista tavoittelevaa elämäntapaa. Minimalistista elämäntapaa harjoittavien ihmisten blogeja löytyy länsimaista useita ja niiden seuraajia sitäkin enemmän. Amerikassa tunnetuimpia ovat esimerkiksi Nicodemuksen ja Millburnin The Minimalists, Joshua Beckerin Becoming Minimalist ja Courtney Carverin Be More with Less. Suomeenkin on rantautunut muutamia minimalistiblogeja jo olemassa olleiden elämän yksinkertaistamista ja hidastamista vaalivien blogien rinnalle. Myös suuren suosion saaneen KonMari -siivousmenetelmän voi nähdä osana samaa ilmiötä.
Minimalistinen sisustustyyli sopii kyllä yhteen minimalismin kanssa, sillä tavaran karsiminen on yksi minimalismin keskeisimpiä piirteitä. Minimalistien mukaan kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Ensisijaista on miettiä, mikä omassa elämässä on tärkeää. Sen jälkeen luovutaan kaikesta turhasta – kodissa, työssä, kehossa ja mielessä. Usein tämä tarkoittaa isoa siivousurakkaa, vaatekaapin yksinkertaistamista, ruokavalion tarkistamista ja meditoimista. Samalla aikaa vapautuu merkityksellisille ja arvokkaille asioille: perheelle, ystäville, harrastuksille ja mielekkäälle työlle. Tai ihan vain ajattelemiselle ja olemiselle, sillä minimalismissa kyseenalaistetaan myös jatkuva puuhastelu ja suorittaminen.
Ajatus yksinkertaisemmasta elämäntavasta ei ole yksinomaan viime vuosikymmenten synnyttämä vastareaktio kulutuskulttuurille. Yksi aihepiirin klassikkokirjoista on Henry David Thoreau’n jo vuonna 1854 kirjoittama Walden. Thoreau kirjoitti kirjassaan yrityksestään elää metsämökissään yksin, yksinkertaisesti ja harkitusti. Kyse oli ennen kaikkea tietoisesta elämäntavasta, henkisestä kasvusta ja elämän merkityksellisyyden kokemuksesta. Yksinkertaista elämäntapaa onkin ylistetty niin antiikin filosofiassa kuin eri uskonnoissa ja hengellisissä suuntauksissa. Vapautumista maallisesta mammonasta ja kaikenlaisista egonpönkittämishankkeista on aina pidetty onnellisuuden ja mielenrauhan ehtona.
Minimalismi ammentaa sisältönsä tästä tuhatvuotisesta historiasta ja tarjoaa jatkumon muille samankaltaisille, länsimaista elämäntapaa ja kulutuskulttuuria vastustaville liikkeille. Monet näistä ovat syntyneet Yhdysvalloissa, kulutuskulttuurin kehdossa. Esimerkiksi 1980-luvulla syntyi vapaaehtoisen yksinkertaistamisen liike, joka tunnetaan nimillä voluntary simplicity tai simple living -movement. Sen keskeisenä merkkiteoksena pidetään Duane Elginin vuonna 1981 julkaisemaa teosta Voluntary Simplicity. 1990-luvulla ryhdyttiin puhumaan downshiftauksesta, jota Suomessa kutsutaan elämän kohtuullistamiseksi tai leppoistamiseksi. Myös degrowth -liikkeessä edistetään yksinkertaisempaa elämäntapaa.
Kaikkien mainittujen oppien ytimessä on kulutuksen pienentäminen ja turhan tavaran karsiminen, mutta niistä löytyy vivahde-eroja. Downshifting on mielletty nimensä mukaisesti vauhdin hidastamiseksi ja siten yksinkertaistamisen kevytversioksi, joka liitetään useimmiten työnteon vähentämiseen. Degrowth taas on poliittinen liike, joka keskittyy elämäntavan vapaaehtoisen muutoksen lisäksi talousjärjestelmän ja yhteiskunnan muuttamiseen. Moni minimalisti hakee elämäntavalleen inspiraatiota myös tietoisesta läsnäolosta, zenistä, buddhalaisuudesta tai joogasta.
Kuinka niukasti minimalistin pitäisi elää? Joskus vaikuttaa siltä, että minimoimisessa on käynnissä kilpavarustelu: kuka onnistuu olemaan se askeettisin ja hyveellisin minimalistien kunkku. Onnistutko elämään viidelläkymmenellä tavaralla kymmenen neliön metsämökissä tai jopa reppu selässä maailmalla reissaten?
Aina mimimalismi ei kuitenkaan tarkoita askeettista, ankeaa tai teknologiavastaista erakkoelämää. Ei tarvitse olla kolmikymppinen, maailmalla matkusteleva sinkkumies voidakseen olla minimalisti, kuten Courtney Carver huomauttaa. Esimerkiksi Zen Habits -sivuston ylläpitäjällä Leo Babautalla on viisi lasta. Minimalismi taipuukin harjoittajansa mukaan. Tavaroita saa olla ja talonkin voi omistaa. Materian hankkiminen, omistaminen, järjesteleminen ja huoltaminen ei kuitenkaan saisi tuottaa enemmän huolta kuin iloa. Mitä iloa on suuresta asunnosta, jos veloista ja ylläpitokustannuksista selvitäksesi vietät kaiken ajan töissä?
Aiemmin downshiftaajia on etenkin Suomessa syytetty itsekkyydestä, maksavathan he työntekoa vähentäessään vähemmän veroja yhteiseen laariin (ks. Leppoista elämää). Minimalistit eivät kuitenkaan ole lopettamassa työntekoa. Sen sijaan minimalismin on tarkoitus mahdollistaa keskittyminen omiin kiinnostuksen kohteisiin (eli amerikkalaisittain intohimoihin) ja saada siitä myös palkkaa. Esimerkiksi Joshua Becker kirjoittaa blogissaan, kuinka tärkeää niin työnteko kuin sillä ansaittu raha ovat.
Työssään minimalistit haluavat miettiä tarkasti, mitä he haluavat työllänsä aikaansaada ja millaisia päämääriä palvella. Mielekkäässä työssä ei ole kyse vain oman itsen toteuttamisesta, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan palvelemisesta mahdollisimman hyvin. Jos oma työ ei vastaa tällaisia kriteereitä, on aika miettiä muita vaihtoehtoja. Elämäntavan yksinkertaistaminen johtaakin usein uramuutoksiin, kun ei enää tarvitse hakeutua hyvin palkattuihin uraputkiin kustantaakseen elämäntyyliään tai tavoitellakseen statusta muiden silmissä.
Minimalisteja syytetään usein elitismistä, sillä minimalisti voi olla vain silloin, kun on varaa valita. Moni elää rahan tai muiden resurssien puutteessa minimalistisesti, mutta ei suinkaan vapaaehtoisesti.
Valittunakaan minimalistinen elämäntapa ei ole helppo. Esimerkiksi turhasta tavarasta ja tekemisestä luopuminen voi olla vuosikausien prosessi. Minimalistibloggaajat näyttäytyvät sankareina, jotka ovat onnistuneet tässä sinnikkyyttä ja luonnetta vaativassa taistossa. Ja tällähän moni heistä elääkin: jakamalla kokemuksiaan ja laatimalla erilaisia vinkkilistoja minimalistiseen elämään.
Vastassa ovat kuitenkin melkoiset voimat, sillä koko yhteiskuntamme on rakennettu kuluttamisen ja talouskasvun varaan. Kuvittelemme tekevämme yksilöllisiä kulutusvalintoja ja kiinnymme tavaroihin, vaikka käytännössä ostamme hyväksyntää, arvostusta ja statusta. Kysymys ei siis ole vain tavaran karsimisesta vaan siitä, millaisia ihmisiä olemme, haluamme ja voimme olla.
Vaikka minimalismi kyseenalaistaa kulutuskulttuuria, se ei ole degrowthin kaltainen poliittinen liike. Minimalistit tähtäävät muutokseen ensisijaisesti omassa elämäntavassaan. Tästä heitä myös kritisoidaan: muuttuuko maailma, kun karsit turhuuksia omasta elämästäsi?
Minimalistit ovat tietoisia kritiikistä ja lainaavat mielellään erästä tunnettua minimalistia, Gandhia: Be the change you want to see in the world. Tässä prosessissa kuluttamisen vähentäminen ja tavaran karsiminen ovat keinoja kasvattaa vapautta ja tehdä tilaa merkityksellisille asioille. Elämäntavan levitessä myös yhteiskunnan käytännöt alkavat vähitellen muuttua.
Materiaalista minimalismia, elämän rikkauden maksimointia.
Less is more.
***
http://www.becomingminimalist.com
http://www.theminimalists.com/
https://minimalisminilo.wordpress.com/
https://paikkakaikelle.wordpress.com/
Sanburn, Josh (2015) Minimalist Living: When a Lot Less Is More. Time, March 12,2015.
http://time.com/3738202/minimalism-clutter-too-much-stuff/
Thoreau, Henry David (2010) Elämää metsässä. Kirjapaja. Alkuperäisteos vuodelta 1854.
Elgin, Duane (1981) Voluntary simplicity. Toward a life that is outwardly simple, inwardly rich.
Moninaisuuden johtaminen (diversity management) on vähitellen rantautumassa myös Suomeen. Moninaisuuden ja sen johtamisen tärkeyttä perustellaan yleensä tähän tapaan:
Näistä väitteistä muodostuu niin kutsuttu business case –argumentti moninaisuuden ja sen johtamisen puolesta. Business case -argumentti lupaa liiketoiminnallisia ja taloudellisia hyötyjä organisaatioille, jotka pystyvät tehokkaasti hyödyntämään ja johtamaan moninaisuutta. Moninaisuuden ja sen tehokkaan johtamisen hyödyt pyritään pukemaan mitattavaan muotoon, jotta niitä voidaan tarkastella suhteessa yrityksen suorituskykyyn. Monen johtajan puheessa moninaisuus onkin ’strateginen elementti’ tai ’voimavara’, jonka yhteydessä viljellään kilpailuedun, markkinaosuuksien, globalisaation ja innovaation kaltaisia termejä.
On ehkä yllättävää, että tutkimus ei millään tavalla yksiselitteisesti tue edellä esitettyjä business case –oletuksia (lienee syytä tarkentaa, että puhumme tarkoitushakuisten konsulttiraporttien sijaan oikeasta akateemiset vaateet täyttävästä empiirisestä tutkimuksesta). Moninaisuuden hyötyjä ja vaikutuksia on vaikeaa luotettavasti arvioida ja tutkimustulokset aiheesta ovat ristiriitaisia. Yhtäällä moninaisuus näyttää lisäävän luovuutta ja myös taloudellisia hyötyjä, kun toisaalla se aikaansaa ristiriitoja ja lisää kustannuksia.
Miksi todistusaineiston puutteessakin business case –argumentista on tullut vallitseva tapa puhua moninaisuudesta työelämässä? Ensinnäkin se on helppo ja loogiselta kuulostava perustelu. Toiseksi tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusargumentit eivät tunnu istuvan bisnesjargoniin – onhan kyse liiketoiminnasta eikä sosiaalityöstä, kuten eräs johtaja totesi.
Business case’n ja tasa-arvoa tai oikeudenmukaisuutta korostavien puhetapojen suhde ei kuitenkaan ole yksiselitteinen saati poissulkeva. Business case –argumentti tekee tilaa myös tasa-arvolle ja oikeudenmukaisuudelle tarjotessaan käyttökelpoisia perusteita tasa-arvopäämäärien edistämiseen liike-elämässä. Business case –argumenttia käytetään myös taktisesti, kun esimerkiksi HR-ammattilainen perustelee johdolle, miksi yritykseen tulisi saada moninaisuuteen liittyvää koulutusta.
Liika nojaaminen business case –argumenttiin kuitenkin etäännyttää yrityksiä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden velvoitteista. Ääritapauksissa se jopa vapauttaa yritykset moraalisesta vastuusta. Mitä tapahtuu tilanteessa, jossa moninaisuus ei kannatakaan taloudellisesti? Kannattaako esimerkiksi syrjintään puuttua, jos siihen ei ole liiketoiminnallisia, rahanarvoisia syitä?
Edes yritystoiminnassa kaikki ei pelkisty rahaan, eivätkä ihmiset kaikessa moninaisuudessaan välineiksi sen tavoittelussa.
***
Kirjoituksessa on hyödynnetty artikkelia Dye, Kelly & Golnaraghi, Golnaz (2015). Organizational Benefits Through Diversity Management – Theoretical Perspectives on the Business Case teoksessa Bendl Regine, Bleijenbergh Inge, Henttonen Elina & Mills Albert (Eds.) Oxford Handbook of Diversity in Organizations, Oxford University Press.
