Kävin katsomassa lähes satavuotiasta mummiani sairaalassa. Hän oli kaatunut kotonaan ja tällä kertaa hänet oli sijoitettu geriatriselle osastolle. Sairaalan eri osastot ovat käyneet tutuksi, sillä mummi on viime vuodet kulkenut palvelutalossa sijaitsevan yksiönsä ja sairaalan väliä monet kerrat. Sen verran on tullut reissattua, ettei mummi sairaalassa ollessaan aina muista, missä hän ”oikeasti” asuu.

Löysin mummin huoneestaan nukkumasta. Toisessa pedissä kuorsasi huonekaveri. Katselin hetken nukkuvaa mummiani. Hän on parin viime vuoden aikana kutistunut, laihtunut ja haurastunut varjoksi entisestään. Ohuen ohut iho on paikoin kaatumisista mustelmilla ja sen läpi kuultavat paksut verisuonet, joissa elämä sykkii yhä.

Mummin mielentilasta ei voi sanoa samaa. Arjen täyttää kaatumisten ja kivun pelko, avuttomuuden tunne ja hitaasti mateleva aika. Erään kerran vanhempani tulivat häntä sairaalaan katsomaan ja löysivät hänet käytävälle istutettuna tuijottamassa seinää. Hän ei jaksanut omin voimin nousta tuoliltaan. Tämä oli ”kuntoutusta” kotiuttamisen mahdollistamiseksi. Tyttärensä nähdessään mummi totesi hiljaa, ettei tämä enää ole ihmisarvoista elämää.

Mummin ongelma on se, että hän on vielä liian terve, eikä kaatuessaan ole vielä loukannut itseään tarpeeksi pahasti. Hän potee vain vanhuutta ja toimintakyvyn hidasta heikkenemistä. Jos hän kykenee omin avuin nousemaan sängystä ja käymään vessassa, niin hänen todetaan pärjäävän kotona. Kuinka monet kerrat hän joutuu makaamaan aamuyöstä alusvaatteisillaan asuntonsa lattialla hätäpalvelun miehiä odottamassa, kaaduttuaan jälleen kerran vessamatkalla? Tunti tai pari lattialla on pitkä aika, etenkin jos palelee ja on kova hätä.

Herätän mummin. Hän on ilahtunut tulostani ja pyytää nostamaan sängynpäätyä pystyäkseen istumaan. Huonetoveri haetaan syömään. Totean mummille, kuinka mukavaa on, että huoneessa on hänen lisäkseen vain yksi potilas. Mummi kuitenkin toteaa harmistuneena, ettei huonekaverista ole seuraa, koska hän kimittää niin, ettei puheesta saa selvää. Kuulokin on niin huono, ettei huonetoveri kuule mummin haurasta puhetta. Minua huvittaa ja surettaa samanaikaisesti. Yksi sairaalaan harvoista iloista on ollut juuri toisten potilaiden seura.

Juttelemme hetken, kunnes sairaanhoitaja kutsuu päivälliselle. Mummi nousee ponnistellen istumaan ja kampaa vapisevin käsin hiuksensa. Arvokkuus ennen kaikkea. Hän tarttuu rollaattoriin ja yrittää nousta seisomaan. En heti tarjoa apuani, koska haluan nähdä, jaksaako mummi nousta itse. Voimat eivät kuitenkaan riitä ja hän pyytää apuani.

En ehkä saisi auttaa, sillä se ei ”kuntouta”. Aiemmin seurasin, kuinka hoitaja seurasi vierestä naapurisängyn potilaan kampeamista ylös. Arvokkuus on kaukana, kun yrittää kaikin voimin ylös toisen seistessä vieressä odottamassa. Mummi taitaakin pyytää apua ihan piruuttaan vastustaakseen sairaalan kuntoutuskäytäntöjä. Omatoiminen ja itsepäinenhän hän on aina ollut. Käy vessassakin, vaikkei ”yksin olisi saanut”.

Kävelemme ruokapöydän ääreen, jossa mummin mukaan ”toisia tuijotetaan kuin apinaa”.  Nauran ääneen – mummi osaa olla edelleen hauska ja suorapuheinen. Pöydän ääressä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Mummi saapuu pöytään viimeisten joukossa ja kaikki katsovat, kun hänet istutetaan pöydän päähän ja hänelle laitetaan ruokalappu. Tunnelma on kuin päiväkodissa. Täällä hoidokit ovat tosin hiiren hiljaa ja tuijottelevat käsiinsä. Muutama vastaa hymyyni, mutta painaa sitten katseensa alas. Pidättelen kyyneliä.

Hoitajia on ruokailutilanteessa useita, mutta huomioni kiinnittyy heistä yhteen. Tuodessaan jokaiselle vanhukselle ruokatarjottimen hän hymyilee, puhuttelee nimeltä ja lähtiessään koskettaa hellästi vanhuksen olkapäätä. Liikutun uudestaan. Ihmisarvoinen kohtelu on pienestä kiinni.

Mummi saa ruokansa, mutta ottaa lihasopasta vain muutaman lusikallisen. Mummi, jonka ruokavalion peruskivet ovat lähes sata vuotta olleet voi ja suola, murahtaa keiton olevan mautonta. Jälkiruoan hän syö kokonaan ja samoin tekee hänen vierustoverinsa, muita energisempi rouva. Mummin syötyä vien tarjottimen pois, irrotan täysin tahrattoman ruokalapun ja ohjaan hänet takaisin huoneeseensa.

Seurustelemme vielä hetken. Mummi jaksaa vielä hymyillä, mutta nauramaan en häntä saa. Juuri mummin iloinen nauru on mielessäni se, mikä tekee mummista mummin. Se lienee ollut hänen pitkän ikänsä salaisuus –  suolan ja voin lisäksi. Lähdenkin sairaalasta apeana. Seuraavana päivänä olisi taas komitean kokous, jossa päätetään kotiutuksesta. Kotiin, jota mummi ei edes muista.

Kun äitini jälleen kerran tiedustelee mahdollisuutta siirtää mummi hoitokotiin, hoitaja toteaa vain, että äitinnehän on jo melkein satavuotias. On selvää, ettei mummilla ole montaa elinvuotta jäljellä. Nämä vuodet hän kuitenkin haluaisi elää turvallisesti ja ihmisarvoisesti – niinä päivinä, kun enää haluaa elää. Välillä tuntuu, että tällä hetkellä mummia pidetään kustannustehokkaasti jonossa odottamassa kuolemaa.

Mummi asuu Vantaalla, jossa yli 90 prosenttia vanhuksista pidetään kodeissaan. Espoossa ja Helsingissä tilanne vaikuttaa hieman paremmalta. Omaisten näkökulmasta on ongelmallista, ettei heitä kuulla eivätkä he tiedä, kuka vanhuksen kohtalosta lopulta päättää. Vanhuksilta itseltään asiaa kysellään, mutta jos vaihtoehtona on sairaalan akuuttihoito ja koti, niin mummikin haluaa mieluummin kotiin, vaikkei siellä pärjääkään.

Mummini tarina ei ole poikkeus. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on viime päivinä ollut useita pöyristyttäviä kertomuksia vanhusten kohtelusta ja kannanottoja hoidon tilasta. Vuoden geriatriksi viime vuonna valittu dosentti ja geriatrian erikoislääkäri Laura Viikari nimeää mummini tilanteen vanhustenhuollon suurimmaksi ongelmaksi:

Iäkkäimmät ja sairaimmat potilaat ovat hoitojärjestelmän heittopusseja, joille pystytään tarjoamaan sairaalassa vain akuuttihoito, ja sitten heidät on kotiutettava. Hetken päästä samat ihmiset ovat jälleen päivystyksessä ja sairaalassa. – Tässä pelataan keisarin uudet vaatteet -peliä, jossa ei saa sanoa ääneen, ettei tämä ihminen enää pärjää kotona. (Mediuutiset 8/2015)

Hoitotyön ammattilaiset kärsivät tilanteesta yhtä lailla kuin potilaat ja omaiset. Kiireen keskellä kyynistyy ja unohtaa helposti, miksi on alalle ylipäänsä ryhtynyt. Poliittisten päättäjien suuria tekoja odotellessa kiitän niitä ihania hoitajia, jotka vielä jaksavat välittää vanhuksistamme. Vanhusten ihmisarvoinen hoito toteutuu enää heidän pienissä arjen teoissaan.