Viime aikoina työelämässä ollaan havahduttu peräänkuuluttamaan tietoista läsnäoloa nykyhetkessä. Työntekijöitä kurssitetaan tietoisuustaidoissa, jotta he oppisivat olemaan läsnä, keskittymään ja rentoutumaan epävarmuuden ja muutosten keskellä.
Työn mielekkyys ei kuitenkaan löydy harjoittamalla tietoista läsnäoloa nykyhetkessä, sillä kokemukset ja merkitykset työn mielekkyydestä rakentuvat ajallisesti.
Ajallisuus työssä
Aika punoutuu työhön ja sen mielekkyyteen monin tavoin: työskentelyrytmien, ajanhallinnan, ammattikäytäntöjen ja työn päämäärien kautta. Vaikka mielekkyyden voi kokea vain tässä ja nyt, ajallisuus määrittää tätä mielekkyyden kokemusta.
Käytetään esimerkkinä kolmea keskenään erilaista ammattiryhmää: jätteenkuljettajia, muurareita ja yliopiston tutkija-opettajia, joiden työn mielekkyyttä Catherine Bailey ja Adrian Madden tutkivat Englannissa. Bailey ja Madden huomasivat haastatteluidensa pohjalta, että ajallisuus rakentaa mielekkyyden kokemuksia, mutta hyvin eri tavoin ammattiryhmästä riippuen.
Vuosisadat, lukuvuosi, päivä
Tutkimukseen osallistuneet muurarit entisöivät työkseen vanhaa kivikatedraalia. Kyseessä on pitkäjänteistä harjoittelua edellyttävä, perinteinen käsityöläisammatti. Myös itse työ on hidastempoista ja sitä tehdään harkitusti ja huolellisesti materiaalien ja ammattiperinteen ehdoilla. Yhden kiven entisöinti saattaa kestää kuukausia. Työn mielekkyys ei kumpua niinkään arkisista hetkistä tässä ja nyt, vaan se rakentuu satojen vuosien aikajänteellä. Se syntyy vuosisatoja vanhojen perinteiden vaalimisesta ja taitamisesta, ja toisaalta työn tulosten säilymisestä satojen vuosien päähän.
Jätteenkuljettajien työ on ajallisuusnäkökulmasta muurarien työn vastakohta. Työ on nopeatempoista ja käytössä oleva aika tulee käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Kun muurarien työsykli rakentuu kuukausiksi tai jopa vuosiksi, jätteenkuljettajat toimivat päivän sykleissä. Työ on valmis, kun kuorma on päivän päätteeksi tyhjennetty. Työn mielekkyys ei kuitenkaan rajaudu päivittäin suoritettuun yhteiskunnan palveluun, vaan kierrätyksen myötä se liittyy myös ympäristön suojeluun ja tuleviin sukupolviin.
Tutkija-opettajien tehtävät ovat laaja-alaisia. On opetusta, tutkimusta ja hallinnollisia tehtäviä, joiden aikajänteet eroavat täysin toisistaan. Tutkimustyö on hidasta ja pitkäjänteistä. Julkaisujen myötä toki tulee valmista, mutta työn itseisarvoiset päämäärät materialisoituvat kaukana tulevaisuudessa, jos silloinkaan. Opetustyötä taas rytmittää lukuvuoden eteneminen ja erilaiset kurssiaikataulut. Hallinnollisia tehtäviä on sekä säännöllisiä ja rutiininomaisia, että satunnaisia ja ennustamattomia.
Vapaudet ja rituaalit
Kaikissa ammattiryhmissä työn mielekkyyttä kohensi vapaus hallita omaa aikaa. Tutkija-opettajille vapaus ajankäytössä oli hyvin tärkeää, opetustyön ennalta säädeltyjä aikatauluja lukuun ottamatta. Muurarit pitivät tietoisesti kiinni hitaudesta ammatillisena hyveenä, vaikka esimiehet joskus painostivatkin oikaisemaan työprosesseja uusien työkalujen avulla. Jätteenkuljettajien työssä oli muurareihin ja tutkija-opettajiin verrattuna vähemmän autonomiaa, sillä työn tavoitteet olivat tiukasti säädeltyjä. Silti työvuoron käynnistymisen ja kuormien punnituksen välinen aika oli työntekijöiden omassa hallinnassa.
Mielekkäimmältä työ tuntui kaikissa ammattiryhmissä yhteisten rituaalien myötä, esimerkiksi juhlittaessa työn valmiiksi saattamista. Katedraalin paljastustilaisuudessa, joulujuhlissa, konferensseissa ja opiskelijoiden valmistujaistilaisuuksissa pysähdyttiin pohtimaan ja arvostamaan työn tuloksia. Näissä hetkissä mennyt, tuleva ja nykyinen kohtasivat ja työ ja sen mielekkyys koettiin osana laajempaa aikahorisonttia.
Mielekkyyssyöpöt
Aikaan liittyvät tekijät myös veivät työstä mielekkyyttä. Vahvin mielekkyyssyöppö oli tunne ajanhallinnan puutteesta. Tiukkenevat vaatimukset ja uudet johtamiskäytännöt rikkoivat työn luontaisia rytmejä, vaikuttaen myös työn laatuun.
Mielekkyyttä söi yhtä lailla kokemus hetkeen juuttumisesta. Tämä tarkoitti jumittamista tilanteisiin, joissa aikaa tuhlaantuu turhiin tehtäviin, jotka eivät edistä työn varsinaisia päämääriä. Tutkija-opettajien kohdalla tämä tarkoitti paperinpyöritystä, joka ei edistänyt tutkimus- tai opetustyötä. Jätteenkuljettajilla taas työtä alueilla, joissa katuja sotkettiin jatkuvasti tahallaan. Muurarien kohdalla kyse oli yksitoikkoisista rutiinitöistä, jotka eivät liittyneet laajempiin kokonaisuusiin, jossa kädenjälkensä voisi nähdä.
Mielekkyyden tavoittaminen
Baileyn ja Maddenin tutkimus osoittaa, että työn mielekkyyden kokemus ei ole jatkuva tila tai tunne. Vahvimmin mielekkyys tavoitetaan melko harvoissa, erilaiset aikajänteet yhdistävissä hetkissä. Uhattuna mielekkyys on tilanteissa, jossa toimitaan irrallaan menneisyydestä ja näkemättä tulevaisuuteen.
Nykyään niin suosittu kehotus elää ja tehdä työtä tässä hetkessä ei siis välttämättä toimi työn mielekkyyden metsästyksessä. Vaikka mielekkyyttä koetaan nimenomaan nykyhetkessä, tämä kokemus edellyttää ajallista ymmärrystä työn päämääristä sekä vapautta ja aikaa niiden tavoitteluun.
Työpaikoilla mielekkyyden kokemuksia on mahdollista lisätä kunnioittamalla työn erilaisia rytmejä ja tekemällä tilaa ajanhallinnan autonomiaa vahvistaville käytännöille. Työarkeen voi myös luoda pienimuotoisia, yhteisiä rituaaleja, joissa yhdessä tehdään työn merkityksellisyyttä näkyväksi. Niissä mielekkyyttä voi kokea tässä ja nyt.
Lähde:
Bailey, Christine & Madden, Adrian (2017). Time reclaimed: temporality and the experience of meaningful work. Work, Employment and Society, 31(1), 3-18.
