Jan 4

Työhön etsitään dynaamisia, rohkeita ja muutoskykyisiä ihmisiä!

Työelämän vauhdissa pysyminen vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä. Kouluttautumisen ja osaamisen päivittämisen lisäksi se tarkoittaa tänä päivänä myös omien sisäisten tuntemusten tarkkailua, minuuden jalostamista ja ehtymätöntä positiivisuutta.

Avuksi itsensä kehittämiseen löytyy positiivista psykologiaa ja henkilökohtaisia valmentajia, stressinhallintaa ja mindfulnessia, elämäntaito-oppaita ja seitsemän askeleen kehitysohjelmia. Niiden mukaan kaikki on mahdollista. Jos et heti onnistu, niin voit yksinkertaisesti kehittää itseäsi lisää. Epäilyttävintä on paikalleen pysähtyminen, joka muutosvastaisuudeksikin usein tulkitaan.

Näin kuvaa tanskalainen psykologian professori Svend Brinkmann nykyistä maanisen kehittämisen kulttuuria. Vastalääkkeeksi yksilöuskoiselle kehittämisimperatiiville ja elämäntaito-oppaille hän on kirjoittanut mainion kirjan Pysy lujana – Elämä ilman self-helpiä. Siinä Brinkmann keikauttaa päälaelleen nopeutuvan kulttuurin vakiintuneita totuuksia ja ammentaa mielenrauhaa, velvollisuudentuntoa ja elämän rajallisuutta korostavasta stoalaisesta filosofiasta.

Pilke silmäkulmassa Brinkmann pukee teesinsä elämäntaito-oppaista tuttuun seitsenportaiseen malliin:

Lakkaa tarkkailemasta itseäsi. Vastaukset eivät löydy sisältäsi, toisin kuin monet henkilökohtaiset valmentajat ja tietoisen läsnäolon konsultit uskottelevat. Sisäänpäin kääntymisen sijaan katso ulos maailmaan.

Keskity siihen, mikä elämässäsi on kielteistä. Kaikkea ei voi pakottaa positiivisuuden kaapuun (ks. Hymyile tai kuole), eikä kaikista vastoinkäymisistä jalostu onnellisia opetuksia. Vastoinkäymisten kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Positiivisuuden sijaan tavoiteltavaa on arvokkuus ja todellisuudentaju.

Opettele sanomaan ei. Kehittämisen kulttuurissa ollaan koko ajan valmiina kokeilemaan uutta. Aidosti itsenäinen ihminen, joka tunnistaa omat moraaliset arvonsa ja sitoumuksensa, joutuu kuitenkin usein sanomaan ei.

Pidä tunteesi aisoissa. Lujana pysyvä ihminen ei juokse ohimenevien mielihalujen perässä tai joudu kovin helposti tolaltaan.

Anna potkut henkilökohtaiselle valmentajallesi. Oman sisäisen maailman kehittämisen sijaan tee jotain hyvää toiselle ihmiselle, odottamatta vastavuoroisuutta. Maailmassa on tärkeitä ja itseisarvoisia asioita myös oman navan ulkopuolella.

Lue romaani – älä elämäntaito-opasta. Elämäntaito-oppaat tuputtavat yksinkertaistavia, yksilöllisiä ratkaisuja yhteisöllisiin ongelmiin. Romaanit maalavat elämästä rikkaamman, moniäänisemmän ja kaoottisemman – eli totuudenmukaisemman – kuvan.

Mieti menneisyyttä. Ihmisen on ymmärrettävä menneisyyttä sekä itseään kulttuurin ja historian tuotteena, jotta elämälle on mahdollista löytää vakaa perusta.

Brinkmann ehdottaa, että sisäisten tuntemusten tarkkailun, minuuden kehittämisen ja loputtoman uudistumisen sijaan ihmiset opettelisivat sitoutumaan jo olemassa oleviin merkityksellisiin asioihin ja yhteyksiinsä. Kaikkeen ei tarvitse kyetä, sillä omista rajoistaan voi myös iloita, kun ne tuntee. Kaikkivoipuudesta luopuminen ja kuolevaisuuden tiedostaminen palvelee hyvää ja mielekästä elämää.

Maanisessa kehittämisen kulttuurissa tämä on toisinajattelua, joka auttaa pysymään lujana.

***

Brinkmann, Svend (2016). Pysy lujana – Elämä ilman self-helpiä. Tammi. Suomentanut Heikki Eskelinen.

Sep 19

Valtaamo

Tasa-arvo / Toimijuus / Yhteiskunta

Oodi hyvinvointivaltiolle

Arki on täynnä itsestäänselvyyksiä eli odotuksia, tottumuksia ja käytäntöjä, joihin emme kiinnitä huomiota, kunnes ne rikkoutuvat. Oman arkeni mullistui täysin, kun muutin Yhdysvaltoihin. Samalla moni aiemmin itsestäänselvyytenä pitämäni asiaa tuli näkyväksi. Tärkein niistä on hyvinvointivaltio.

Suomi nimittäin on edelleen hyvinvointivaltio, vaikka se tämänhetkisessä kriisi-ilmapiirissä tuntuu välillä unohtuvan. Toki Suomessakin moni asia on poissa tolaltaan tai uudistamisen tarpeessa, mutta siitä huolimatta suomalainen elintaso ja elämänlaatu ovat edelleen maailman kärkeä.

Yhdysvaltoihin kotiutuneen toimittaja Anu Partasen kirja The Nordic Theory of Everything suitsuttaa Suomea ja muita pohjoismaisia hyvinvointivaltioita oikein amerikkalaiseen superlatiivityyliin. Kirjaa lukiessa tällainen elvistely punastuttaa ja monia myös vihastuttaa, onhan hyvinvointivaltion ihanne nykyisessä taloustilanteessa kovilla. Yhdysvaltoihin verrattuna Suomi kuitenkin kelpaa Partasen mukaan mallimaaksi.

Yhdysvalloissa kuvitellaan usein, että Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kansalaiset laiskistavia sosialistivaltioita. Partanen korjaa tätä virheellistä näkemystä valtion roolista selittämällä amerikkalaiselle yleisölleen, mitä sosialismi oikeasti tarkoittaa. Hän esittää, että Pohjoismaat eivät ole sossuvaltioita (welfare state), jossa rahaa syydetään vähempiosaisille, vaan hyvinvointivaltioita (well-being state), jotka tarjoavat kaikille kansalaisilleen vahva perustan ja resurssit pärjätä globaalin talouden maailmassa. Toisin kuin Yhdysvalloissa helposti kuvitellaan hyvinvointivaltio ei lannista innovatiivisuutta, sosiaalista liikkuvuutta ja menestyksenhalua, vaan mahdollistaa niiden toteutumisen.

Yhdysvalloissa kansalaiset ovat riippuvaisia työnantajastaan, puolisostaan (ja hänen työnantajastaan) ja perheestään saadakseen sellaiset peruspalvelut, joita Suomessa pidetään perusoikeuksina elämäntilanteesta riippumatta. Julkinen terveydenhuolto, vanhempainvapaat, kohtuuhintainen päivähoito ja ilmainen koulutus ovat meille itsestäänselviä, mutta eivät suinkaan universaaleja normeja. Toki Yhdysvalloissakin työsuhteessa olevat ihmiset perheineen saavat hyvää terveydenhuoltoa, mutta hekin pelkäävät usein lääkärikäyntien ja etenkin sairaalahoidon loppulaskua, koska vakuutuksen kattavuutta on vaikea arvioida ennalta.

Vaikka Suomen kouluja ihaillaan ympäri maailmaa, niin hienoja julkisia kouluja löytyy Yhdysvalloistakin – jos on varaa asua hyvän koulun alueella. Epätasa-arvo koulujen ja asuinalueiden välillä on Yhdysvalloissa huikea. Näin mahdollisuuksien epätasa-arvo syntyy jo kehdossa, koska niin paljon riippuu siitä, millaiseen perheeseen sattuu syntymään.

DSCN1298

Amerikkalainen unelma, johon kuuluu vapaus, itsenäisyys, mahdollisuuksien tavoittelu ja menestys, ei siis enää toteudu. Sitä varten pitäisikin asua Suomessa, kuten englantilainen poliitikko Miliband on letkaissut. Anu Partasen keskeisin väite onkin, että juuri pohjoismainen hyvinvointivaltio tarjoaa parhaat mahdollisuudet vapauteen, itsenäisyyteen, itsensä toteuttamiseen ja hyvään elämänlaatuun. Kysymys on pohjimmiltaan toimijuudesta eli siitä, millaiset eväät kansalaiset saavat kyetäkseen vaikuttamaan omaa elämäänsä ja voidakseen hyvin.

Minua, Yhdysvaltojen byrokratiaviidakossa parhaillaan seikkailevaa perheellistä ihmistä, Partasen kuvaus amerikkalaisesta yhteiskunnasta paikoin kauhistuttaa. Suomalaisille kirja tarjoaa paljon itsestäänselvyyksiä kotimaastamme, kirkasten kuitenkin niiden tärkeyden ja auttaen hahmottamaan yhteiskuntamme monet vahvuudet. Ollaan ylpeitä hyvinvointivaltiostamme ja puolustetaan sitä!

Lähde:

Partanen, Anu (2016). The Nordic Theory of Everything – In Search of a Better Life. HarperCollins, New York.

Sep 8

Valtaamo

Tasa-arvo / Työelämä / Yhteiskunta

Prekaari elämä

Tänä päivänä ei ole mitenkään poikkeuksellista, etten 36-vuotiaana ole koskaan ollut vakituisessa työsuhteessa, enkä varmaan tule koskaan olemaankaan. Olen saanut toimeentuloa niin määräaikaisista työsuhteista, tutkimusapurahoista, opetus- ja luentopalkkioista, sijaisuuksista, omasta yrityksestä, tekijänoikeuskorvauksista kuin erilaisista perhe-etuuksistakin. Olen työskennellyt esimerkiksi tutkijana, yliopisto-opettajana, tutkimusassistenttina, kouluttajana, vapaana kirjoittajana, peruskoulun sijaisopettajana, tarjoilijana, puutarhatöissä ja tallitöissä. Kokemusta löytyy myös yhdentoista vuoden ketjusta määräaikaisia työsuhteita samalla työnantajalla (arvaatte varmaan: yliopisto), kolmesta eripituisesta perhevapaasta ja oman yrityksen perustamisesta.

Minulle ”omillaan olo” on tässä elämänvaiheessa valinta, ei pakko. Pätkätöissä yliopistossa totuin viilaamaan ansioluetteloani lähes reaaliajassa jatkuviin tutkimusrahoitushakuihin ja virkamittelöihin. Kun lopulta jotakin pysyvämpää häämötti näköpiirissä, ei enää tuntunutkaan siltä, että haluaisin jäädä. En kai oppinut sitoutumaan, kun minuunkaan ei koskaan sitouduttu.

Prekaarissa eli vakituisen, kokoaikaisen työn ulkopuolella tehtävässä työssä on myös kääntöpuolensa. Laura Haapala kuvaa kirjassaan Joustava työ, epävarma elämä (2016) määräaikaisia, osa-aikaisia, itsensä työllistäviä ja vuokratyötä tekeviä ihmisiä, jotka tarvitsevat usein monia päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä itsensä elättämiseen. Prekaari työ on heikosti ennakoitavaa ja epävarmaa, eikä ylityökorvausten, lomarahojen tai sairasajan palkan perään tarvitse kysellä. Eniten prekaaria työtä tekevät naiset, nuoret, maahanmuuttajat ja luovien alojen korkeakoulutetut. He myös kantavat työmarkkinariskin, joka palkkatyösuhteissa kuuluu työnantajille.

Haapala osoittaa, kuinka pysyvän palkkatyön pelisäännöille rakentuva järjestelmämme ei tunnista tai suojele epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä ihmisiä heidän vaihtelevissa elämäntilanteissaan. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta edes ay-liikettä ei näytä kiinnostavan prekariaatin edunvalvonta.

Monta selviytymistaitoa olen minäkin matkan varrella opetellut ihan itse:

kuinka hakea isoa asuntolainaa määräaikaisessa työsuhteessa,
kuinka lomailla ilman vuosilomaa,
kuinka saada sekalaiset tuntipalkkiot hyväksiluetuksi vanhempainpäivärahan suuruutta määrittäviin tuloihin,
kuinka optimoida hoitovapaan pituus ja sen myötä hupeneva määräaikainen työsuhde,
kuinka arvioida veroprosentti, kun loppuvuoden tulot saattavat olla mitä tahansa nollan ja kymmenien tuhansien välillä,
kuinka vakuutella, että kyllä, apurahalla työskentely on ihan oikeaa työntekoa,
kuinka unohtaa huoli tulevan eläkkeen suuruudesta ja
kuinka vitsailla olevansa ”yhden miehen päässä köyhyydestä”.

Prekariaatin koko ei viime vuosina ole merkittävästi kasvanut. Kaksi kolmasosaa suomalaisista työllisistä työskentelee yhä kokoaikaisessa palkkatyössä toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Silti yhteiskunnan ja työmarkkinoiden pelisäännöt olisi aika saattaa ajan tasalle myös prekaarin työvoiman osalta. Yksi esimerkki on Anu-Tuija Lehdon kommentoima työaikalaki, jonka sisältö laahustaa menneessä maailmassa, vaikka vakituisen, kokoaikaisen ja työpaikalla tehtävän työn lisäksi syntyy koko ajan yhä uusia työn tekemisen muotoja.

Lähde:

Laura Haapala (2016) Joustava työ, epävarma elämä. Like, Helsinki.

Aug 2

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Toimijuus / Välittäminen

Hymyile tai kuole

Saitko potkut? Tuliko avioero? Sairastuitko syöpään? Ei se mitään. Kunhan ajattelet positiivisesti, niin kaikki korjaantuu.

Näin toimii positiivisen ajattelun ideologia, joka etenkin Yhdysvalloissa on saanut vankan aseman. Positiivisen ajattelun gurut saarnaavat, että onni löytää sinut, kun suhtaudut elämään myönteisesti. Jos oletat asioiden kääntyvän paremmiksi, näin todennäköisesti myös käy – ja päinvastoin. Optimistisen elämänasenteen oletetaan kohentavan terveyttä ja itseluottamusta sekä tuovan onnea, vaurautta ja menestystä.

Toimittaja ja tietokirjailija Barbara Ehrenreich kutsuu positiivisen ajattelun ideologiaa joukkoharhaksi. Kirjassaan Smile or Die – How Positive Thinking Fooled America & The World hän kuvaa lukuisin esimerkein, kuinka positiivisen ajattelun oletetaan ratkaisevan niin henkilökohtaiset kuin yhteiskunnallisetkin ongelmat. Samalla positiivisesta ajattelusta on kasvanut valtava bisnes. Yhdysvaltain koulutusmarkkinat pullistelevat erilaisia voimauttavia valmentajia, motivaatioguruja ja uskonnollisia saarnaajia, jotka tuottavat toinen toistaan myönteisempiä kirjoja, videoita ja seminaareja.

Onnen ja menestyksen saavuttamisen ohella positiivisen ajattelun gurut uskottelevat, että positiivinen ajattelu vahvistaa immuunijärjestelmää ja auttaa voittamaan sairauksia. Siksi rintasyöpään sairastunut Ehrenreichkin huomasi, että joidenkin mielestä hän sai syyttää sairaudestaan vain itseään. Ajattelemalla myönteisesti syöpäkin olisi voitettavissa.

Positiivisen ajattelun ideologia sivuuttaa täysin ne erilaiset olosuhteet, joista ihmiset ponnistavat. Pahimmillaan se tarkoittaa todellisuuden kieltämistä ja tarkoituksellista itsepetosta, jos sen seurauksena silmät suljetaan epämiellyttäviltä asioilta, vaikeilta olosuhteilta ja kielteisiltä tunteilta. Joidenkin gurujen mukaan ei esimerkiksi kannata lukea uutisia, koska ikävät uutiset aiheuttavat kielteisiä tunteita ja turhaa ahdistusta. Laajemmassa mittakaavassa todellisuuden sivuuttaminen näkyy viimeisimmässä finanssikriisissä: uhkaavat merkit ja varoitukset sivuutettiin ja positiivisten oletusten harhassa kaasua painettiin kahta kovemmin.

Ehrenreich muistuttaa, että maailmassa on kaikkea: onnea ja tuskaa, vaaroja ja mahdollisuuksia, elämää ja kuolemaa. Niitä ei ajatuksen voimalla tai ajattelematta jättämällä muuksi tehdä. Itsepetoksen sijaan onkin tärkeää hyväksyä myös kielteiset ajatukset ja olosuhteet. Sillä millaista on onni, joka on saavutettu näkemättä maailmaa sellaisena kun se on?

Positiivinen ajattelu voittaa negatiivisuuden, mutta ei ratko maailman ongelmia. Yksilön oman navan ympärillä pyörivän positiivisuusharhan sijaan Ehrenreich peräänkuuluttaa yhteiskunnallista ja kriittistä ajattelua: vaikeita kysymyksiä, auktoriteettien haastamista ja toisinajattelua.

”There is a vast difference between positive thinking and existential courage.”

Lähde: Barbara Ehrenreich (2009). Smile or Die – How Positive Thinking Fooled America & The World. Granta Books, London.