Päättömältä tuntuvassa hankkeessaan Cederström ja Spicer kokeilevat vuoden ajan, kuukausi kerrallaan, erilaisia itsensä kehittämisen tekniikoita. He testaavat suorituskykyä tehostavia lääkkeitä, osallistuvat motivaatioseminaareihin, treenaavat painonnostoa, joogaavat, parantavat seksielämäänsä ja yrittävät vaurastua. Vaikka kirja on itsensä kehittämisen parodia, kirjoittajat lähtevät leikkiin tosissaan ja pistävät itsensä sataprosenttisesti likoon. Perhesuhteet ovat koetuksella, kun kaikki huomio menee itsensä kehittämiseen. Tuloksiakin syntyy, mutta humoristisuudestaan huolimatta päällimmäiseksi jää epätoivoinen tunnelma. Tämä on osa kirjan sanomaa.
Pakkomielteisen kehittämisen kehä
Itsensä kehittämiseen liittyy paradoksi, toteaa psykologian professori Svend Brinkmann. Koko ajatus itsensä kehittämisestä luo ongelman, jota sitten vimmaisesti yritetään ratkoa. Keskittyminen itseen, mitattaviin suorituksiin ja eri elämänalueiden loputtomaan kohenteluun johtaa helposti uupumukseen, addiktioihin ja riittämättömyyden tunteisiin. Ja taas tarvitaan valmennusta, ruokavalion viilaamista ja mielenhallinnan tekniikoita! Tylsän tiskauksenkin voi kääntää tietoisen läsnäolon harjoitukseksi, neuvovat mindfulnessgurut.
Cederström ja Spicer pohtivat kirjassaan omia motiivejaan. Onko itsensä kehittämisen syynä oman työmarkkina-arvon parantaminen? Vai halu paeta arkea ja olla joku ihan muu? Ehkä myös kuoleman ja vanhenemisen pelko? Joskus kyse voi olla yhteisöllisyydestä – käyväthän kaveritkin salilla. Pakkomielteistä itsensä kehittämistä pitää yllä myös markkinoiden kyky hyödyntää tehokkaasti ihmisten taipumusta saada hyväksyntää ja haluta aina jotain lisää. Yhtä lailla kilpailua ja yksilön vastuuta korostava (työelämä)kulttuuri pitää yllä epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita ja jatkuvaa itsensä kehittämisen pakkoa.
Toisessa kirjassaan The Wellness Syndrome Cederström ja Spicer kuvaavat tätä itsensä kehittämisen ideologista ulottuvuutta. Hyvä kansalainen ja työntekijä keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa, ovathan terveet ja onnelliset ihmiset tuottavia työntekijöitä. Ihmiset, jotka eivät pidä huolta hyvinvoinnistaan, ovat uhka myös yhteiskunnalle, koska sairaus merkitsee kyvyttömyyttä tehdä töitä ja toimia talouden palveluksessa. Ongelma ei siis ole kehittäminen tai kehittyminen itsessään, vaan sen omiminen kapeasti suorituskyvyn tai talouden palvelukseen.
Miten kehästä pääsee ulos?
Loputtoman itsensä kehittämisen ja suorituskyvyn parantamisen sijaan Brinkmann, Cedeström ja Spicer kehottavat hyväksymään inhimillisen rajallisuuden ja suuntaamaan katseen itsen ulkopuolelle. Brinkmann neuvoo vierailulle museoon, kävelylle luontoon, lukemaan kirjoja ja pysymään lujana harjoittamalla perinteisiä yhteisöllisiä hyveitä (ks. Vastalääkettä maaniselle itsensä kehittämiselle). Hän nojaa ajattelussaan stoalaiseen filosofiaan, kun taas Cederstöm ja Spicer laskevat moraalifilosofiankin yhdeksi keinoksi muiden tekniikoiden joukkoon.
Itsensä kehittämisen vastustamiseenkin voi tarvita itsensä kehittämistä – paradoksi sekin. Esimerkiksi Brinkmannin lempilapsi, stoalaishenkinen lujana pysyminen edellyttää itsensä kehittämisen käytäntöjen tunnistamista ja kykyä ottaa niihin etäisyyttä. Ajatus autonomisesta, vapaita valintoja tekevästä vahvasta yksilöstä toistuu tässäkin. Kaikki itsensä kehittäjät tai esimerkiksi terapioiden ja valmennusten asiakkaat eivät kuitenkaan ole hyvätuloisia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka kohentelevat jo valmiiksi hyväosaista elämäänsä tai ”etsivät itseään”. Osa heistä tuntee työelämän haasteet ja riittämättömyyden kipeästi nahoissaan – ehkä toisin kuin kirjoja kirjoittavat, vakiviroissa toimivat, hyvin toimeentulevat ja jo lähtökohtaisesti tuotteliaat (mies)professorit.
Cederstömin ja Spicerin sekä Brinkmannin teosten ongelmana onkin kaikkien mahdollisten keinojen niputtaminen yhteen sen sijaan, että niitä tarkasteltaisiin omissa konteksteissaan. Kritiikin kattaessa kaikkea mahdollista moraalifilosofiasta terapiaan häviää pesuveden mukana myös jotain tärkeää. Esimerkiksi moraalifilosofiat tuovat kaivattua suhteellisuudentajua itsensä kehittämiseen ja ohjaavat huomion omasta navasta muihin ihmisiin. Joogassa ja tietoisen läsnäolon harjoituksissakin tähdätään egoistisen itsen tunnistamiseen ja ohittamiseen – silloin kuin niitä harjoitetaan elävinä perinteinä, eikä irrallisina stressinhallinnan tai tuottavuuden välineinä. Hyvän, moraalisen elämän tavoittelussa tarvitaan myös itsereflektiota ja tunteiden tiedostamista. Ilman tunteita emme kykene moraaliseen päätöksentekoon, kuten moraalipsykologiset tutkimukset osoittavat.
Ehditkö elää?
Hyvän elämän ja lujana pysymisen pohjaksi Brinkmann tarjoaa osallistumista eläviin perinteisiin tai käytäntöihin, kuten perhe, liikunta, taiteet ja ammatilliset yhteisöt. Lujana pysyminen edellyttääkin yksilön tekojen ohella yhteisöllistä otetta. Työelämässä coachingit ja motivaatioluennot eivät riitä, vaan tarvitaan myös yhteisöllistä keskustelua ammatillista hyveistä ja työn tekemisen käytännöistä. Ehkä suurinta viisautta on yhdessä hyväksyä rajallisuutemme ja riippuvuutemme – jotta ehdimme kaiken kehittämisen keskellä myös elää.
Lähteet:
Brinkmann, Svend (2017). Stand firm: Resisting the self-improvement craze. Polity Press: Cambridge.
Cederström, Carl & Spicer, André (2017). Desperately seeking self-improvement. A year inside the optimization movement. OR Books, New York.
Cederström, Carl & Spicer, André (2015). The Wellness Syndrome. Cambridge & Malden: Polity Press
Schwartz, Alexandra (2018). Resolutions. What if self-improvement is making us worse? The New Yorker, January 15, 65-69.
Kuvat: Pixabay.com
Haidt vertaa mielen kaksijakoisuutta elefanttiin ja ratsastajaan: elefantti (eli tunteet ja intuitio) vie ja ratsastaja (eli järki) perustelee miksi. Asetelmaa voi verrata myös Yhdysvaltain valtionjohtoon, jossa elefantti tekee päätöksiä ja lehdistöpäällikkö parhaansa mukaan perustelee niitä…
Haidtin johtopäätökset ovat kyynisiä: moraali sitoo ja sokeuttaa. Hän ei kuitenkaan ole pessimisti. Vaikka harva muuttaa moraalisia perusteitaan, voimme olla asioista sivistyneesti eri mieltä ja hakea kompromisseja. Yhteenvedossaan hän erittelee liberaalien ja konservatiivien sokeita pisteitä ja osoittaa erilaisten moraalikäsitysten arvon yhteiskunnalliselle kehitykselle.
Työn tuunaaminen tarkoittaa oman työn tai työtehtävien muokkaamista mielekkäämmiksi. Tuunaus keskittyy siihen, miten yksittäinen työntekijä voi itse muokata työnsä sisältöä, työn tekemisen tapoja ja työhön liittyviä vuorovaikutussuhteita jokapäiväisessä arjessa. 
Omaa työtä tuunaamalla voidaan kohentaa työn mielekkyyttä tiettyyn pisteeseen asti, mutta yhteisöllisiä ja systeemisiä ongelmia se ei ratkaise. Uupumuksen kynnyksellä häilyvä yksittäinen työntekijä voi kohtuullistaa työmääräänsä, mutta jos hän ei siksi enää pärjää määrällistä suorittamista korostavissa arvioinneissa, saa hän pahimmillaan potkut. Itse ongelma, eli liiallinen työn määrä tai liian pienet resurssit, ei muutu miksikään.