Dec 8

Työelämän muuttuessa ihmiset joutuvat oma-aloitteisesti ja joskus tahtomattaankin tilanteisiin, jossa oma ammatillinen identiteetti ja asema täytyy määritellä uudelleen. Kohtasin itse tämän haasteen lähtiessäni 11 vuoden jälkeen yliopistouralta. Siihen asti olin melko yksiselitteisesti määritellyt itseni tutkijaksi tai yliopisto-opettajaksi, sisäpiirissä näitä määreitä toki höystettiin asianmukaisilla mausteilla kuten omassa tapauksessani post doc–etuliitteellä. Äitiysvapaallakin muistin hiekkalaatikon reunalla painottaneeni, etten ole kotiäiti, vaan hoitovapaalla oleva tutkija.

Olinko yhä tutkija, vaikka jätin yliopiston? Rahoitin elämääni ja työskentelyäni akateemisista säätiöistä anotuilla apurahoilla, eikä tutkiva katseeni ja itsestäänselvyyksiä kyseenalaistava asenteeni ollut kadonnut mihinkään. Päinvastoin, se terävöityi entisestään, kun sain kilparadaksi muuttuneesta yliopistosta selviydyttyäni tilaa hengittää. Silti tunsin vaikeaksi määritellä itseäni tutkijaksi, koska kyseiseen ammattinimikkeeseen oli yliopistovuosieni aikana iskostunut niin vahvasti pyrkimys julkaista kansainvälisissä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja pyrkiä professoriuralle. Mikä se semmoinen tutkija on, joka ei tule julkaisemaan seuraavan viiden vuoden aikana viittä vertaisarvioitua artikkelia?

Siksi kokeilinkin määritellä itseäni kirjoittajaksi, ja erityisesti vapaaksi kirjoittajaksi. Kirjoitinhan lähes päivittäin, milloin blogitekstejä, milloin tietokirjakäsikirjoitusta, milloin esipuhetta toimittamaani kirjaan, milloin lausuntoja muiden käsikirjoituksiin. Minusta tuntui kuitenkin vaikealta esitellä itseäni tuntemattomille vapaana kirjoittajana. Mielikuvissani vapaa kirjoittaja eläisi omaa keravalaista perhearkeani huomattavasti boheemimpaa ja ennen kaikkea taiteellisempaa elämää. Minä en ole taiteilija, vaikka kuinka haluaisin, enkä istu lattelasin ääressä jossakin kantakaupungin kahvilassa näpyttelemässä ajatuksiani paperille.

Joissakin yhteyksissä aloin, pilke silmäkulmassa ja osin provosoidaksenikin, esitellä itseni viehättävällä vapaaherrattaren tittelillä. Siihen kiteytyi riemua yliopistouraani kuuluneiden jatkuvan kilpailun ja tilivelvollisuuden päättymisestä, itsenäisyydestäni ja mahdollisuudestani määritellä työni omista päämääristä käsin. Tiedostin kuitenkin, että todellisten vapaaherrattarien tavoin en ollut taloudellisesti riippumaton. Työlläni piti lyhentää asuntolainaa ja maksaa lasten harrastukset. Tarkoituksenani ei myöskään ollut viestittää eläväni puolisoni siivellä, vaikka kumppanini vakituiset palkkatulot olivatkin yksi elämänmuutokseni mahdollistava tekijä.

Aika monissa ympyröissä huomasimme kollegani Kirsin kanssa, että vakuuttavuusindeksimme kohoaa, kun määrittelemme itsemme yrittäjiksi ja alamme puhua firmasta. Näissä ympyröissä olisi kuitenkin pitänyt puhua myös liiketoiminnasta, tuotteista, asiakassegmenteistä ja konsultoinnista. Meidän sanastoomme kuuluivat ennemmin hyveet, päämäärät ja ammattikäytännöt.

Kokeilimmepa siis hyödyntää omaa sanastoamme ja kehittelemiemme tilanvaltauksen ja työn tuunauksen metaforien hengessä kutsuimme itseämme leikillisesti tuunareiksi ja tilanvaltaajiksi. Ja leikki sikseen – jos olisimme hankkineet käyntikortit, olisimme painattaneet niihin kenties juuri nämä sanat. Mutta mitä ne kertoivat ulkopuolisille, jotka eivät olleet tutustuneet ajatteluumme sen syvemmin?

Vaikka siis tunsin vahvemmin kuin koskaan olevani juuri siellä, missä minun tässä hetkessä elämääni kuuluikin olla, sen kiteyttäminen ulospäin oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tiukkoja ammatillisia kategorioita pakeneva välitila on osoittautunut mitä kiehtovimmaksi paikaksi. Sieltä näkee kirkkaammin, jos ei muuta niin ainakin oman maailmansa rajat.

Dec 2

Valtaamo

Teoria / Tutkimus

Teoriaterapiaa

Arkemme on täynnä teoriaa. Käytämme teorioita kasvattaessamme lapsiamme, valikoidessamme ruokatarvikkeita lähimarketissa tai pohtiessamme työmme mielekkyyttä. Teoriamme pitävät sisällään uskomuksia ja ajatusmalleja siitä, miten eri tilanteissa tulee toimia ja mitä toimistamme oletettavasti seuraa. Toimimme teorioidemme varassa automaattisesti – kunnes elämä tuo eteen tilanteita, joissa ne eivät enää pädekään. Jos emme tällöin kykene muokkaamaan teoriaamme, juutumme vakiintuneisiin ajatuskuvioihimme. Pahimmissa jumeissa apua voi hakea terapiasta, jossa haetaan vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia.

Tutkimus, erityisesti yhteiskunta- ja ihmistieteellinen, on parhaimmillaan tällaista “terapiaa”. Työelämän ongelmia teoriaterapialla voidaan ratkoa tekemällä näkyväksi käytännön ajattelumme puutteita ja tarjoamalla tutkittua tietoa ajattelun apuvälineeksi. Ihan mikä tahansa teoria ei tähän tehtävään kuitenkaan sovellu. Ensinnäkin pelkästään yksilötasolle jäävät teoriat ja käsitteet ovat laastarin tasoinen lääke laajempiin ongelmiin. Teorioilla kun pitäisi pystyä pureutumaan yksilöiden toiminnan ohella myös työelämän käytäntöihin, jotka yksilöiden toimintamahdollisuuksia määrittävät.

Toiseksi, tutkittu teoria ei saa jäädä irralliseksi arkisesta elämästämme. Juuri tästä teorian vieroksuminen yleensä juontuukin, kun yleisiä lainalaisuuksia pyörittelevät käsitekehikot tuntuvat irtautuneen tavallisesta elämästä. Vielä pahempaa on, ettei monissa organisaatioiden toimintaa kuvaavissa teorioissa näy ihmisiä lainkaan. Niiden perusteella voisi jopa luulla, että organisaatioita pyörittävät erilaiset ‘strategiaksi’, ‘henkilöstöresursseiksi’ ja ‘brändiksi’ nimetyt laatikot, joiden välille on piirretty nuolia.

Me peräänkuulutamme teoriaa ja tutkimusta, joka tavoittaa arkisen todellisuutemme rikkauden, luovuuden ja elävyyden. Tällainen tutkimus ei yritä mallintamalla tai selittämällä purkittaa todellisuutta omaan muottiinsa, vaan kunnioittaa ihmisten omaa käytännön tietoa ja tunteita. Sen lisäksi se tarjoaa tutkittuja työkaluja (kuten käsitteet), joiden avulla voimme syvällisemmin pohtia omaa työtämme, siihen liittyviä käytäntöjä ja itsestäänselvyyksiksi muodostuneita oletuksia. Juuri teorian avulla pystymme pureutumaan sellaisiin rutinoituneisiin ajattelu- ja toimintapoihimme, joista emme arjessa välttämättä ole edes tietoisia.

Tutkimuksen terapeuttinen voima piilee siinä, että se avaa silmämme uusille vaihtoehdoille. Se ei selitä tai ratko ongelmia puolestamme, mutta antaa meille eväät nähdä maailmamme uusin silmin.

Oct 15

Valtaamo

Teoria / Tutkimus

Pintaa syvemmälle

Teoria on sitä, että kaikki tiedetään, mutta mikään ei toimi.
Käytäntö on sitä, että kaikki toimii, mutta kukaan ei tiedä miksi.
Meillä teoria ja käytäntö ovat sekoittuneet siten, että mikään ei toimi ja kukaan ei tiedä miksi.

Tämän huumoripläjäyksen, jonka alkuperäistä lähdettä emme tiedä, saimme taannoin eräältä opiskelijaltamme. Se toistaa tyypillistä uskomusta teoriasta ja käytännöstä toisilleen vastakkaisina ilmiöinä. Mutta voisiko tutkimuksellisista ideoista olla iloa myös arkisessa työnteossa?

Jo tunnettu sosiaalipsykologi Kurt Lewin totesi aikanaan, että mikään ei ole käytännöllisempää kuin hyvä teoria (ja erityisen käytännöllisiä ovat tietysti yhteiskuntatieteelliset käytäntöteoriat ;-). Nykypäivänä liian monen käsitteen, teorian ja tutkimuksellisen idean kohtalona on kuitenkin syntyä, elää ja kuolla ainoastaan akateemisten julkaisuiden sivuilla. Tämän on aiheuttanut yliopiston muutos valtavaksi julkaisukoneistoksi, jossa tutkijat ehtivät lähinnä kilpailla keskenään huippujulkaisuiden määrästä.

Itsekin akateemista uraa tehneinä tunnemme hyvin pelin hengen. Samanaikaisesti uskomme, että tutkijoilla on vastuu tehdä tutkimuksistaan ja teorioistaan merkityksellisiä myös omien keskustelupiiriensä ulkopuolella. Erityisen tärkeää tämä on yhteiskuntatieteissä, esimerkiksi juuri omalla työelämän tutkimuksen ja uudistamisen kentällämme.

Tutkimukselliset käsitteet ja viitekehykset auttavat meitä analysoimaan näkemäämme ja kuulemaamme pintaa syvemmältä. Tutkimuksellisilla linsseillä huomaamme esimerkiksi, että iso osa populaarista työelämäkirjallisuudesta ja työelämän kehittämisvisioista perustuu varsin köykäisiin, itsestään selvinä pidettyihin, ideologisesti latautuneihin ja usein keskenään ristiriitaisiin oletuksiin. Sama puppugeneraattori pyörii vuodesta toiseen suoltaen ”innovatiivisuutta”, ”uudistumis- ja kilpailukykyä”, ”yritteliäisyyttä”, ”tuottavuutta” ja ”henkistä kasvua” — ja taas kehitetään toimintaa uusilla projekteilla ja tuhansilla konsulttitunneilla. Harvemmin sen sijaan pohditaan, millaisiin käsityksiin ihmisistä, organisaatioista ja niiden toiminnasta uudistamisvisiot ja reseptit perustuvat. Ja kun nämä peruspalikat (eli teoria) jäävät pohtimatta, ei voida odottaa kovin kummoisia tuloksiakaan.

Käsitteet ovat perustavanlaatuisia oletuksia maailmasta, joiden kautta suuntaamme ajatteluamme. Eri käsitteiden kautta näemme erilaisia asioita ja toimimme eri tavoilla. Muistapa siis kysyä seuraavalta konsultilta, jonka kanssa asioit, millaisille käsitteille, maailmankuvalle ja ihmiskäsitykselle hänen reseptinsä perustuu. Jos et saa kirkkaita vastauksia, toivottuja tuloksiakaan tuskin syntyy.