Jan 4

Elätkö muiden odotusten mukaan?

Ehkä epäcooleinta, mitä voit elämässäsi tehdä, on elää muiden odotusten mukaan. Voi sinua kiltti tyttö tai vaille isän hyväksyntää jäänyt poika, joka et uskalla irtautua muiden odotuksista ja elää omannäköistäsi elämää. Kamalinta on, jos olet vasta keski-iän kynnyksellä tajuamassa, kuka oikeasti olet. Siis yolo (you only live once)!

Mutta hei, onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Pari syväluotaavaa persoonallisuustestiä, sessio elämäntaitovalmentajalla ja henkilöbrändäyksen oppikirja käteen. Jo alkaa elämä olla hyppysissä.

No joo. Oman elämän päämäärien pohtiminen on tietysti tärkeää. On kuitenkin harhaanjohtavaa ajatella, että kykenisimme tai että meidän tulisi pohtia niitä irrallaan muiden odotuksista. Me kun emme ole kasvatuksestamme ja ympäristöstämme riippumattomia yksilöitä. Sen sijaan sosiaalisesti syntyneet odotukset ja käytännöt ovat meissä syvään juurtuneina. Mielemme, kokemuksemme ja ajattelumme ovat aina sidoksissa ympäristöömme.

Toimiessamme eri yhteisöissä kuten töissä, kotona, koulussa ja harrastuksissa omaksumme niiden käytäntöjä, arvostuksia ja ajattelutapoja. Niistä tulee osa meitä ja meidän tapaamme olla olemassa. Eikä tässä ole mitään pahaa, päinvastoin. Ilman sosiaalista ympäristöämme meitä ei olisi olemassa – ainakaan sellaisina ihmisinä, joiksi itsemme miellämme.

Silti haluamme kiivaasti uskoa olevamme kovin ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Onhan näinä henkilöbrändäyksen luvattuina aikoina jännittävämpää kuvitella olevansa aivan erityinen yksilö, kuin tunnustaa olevansa taustaansa ja elämänkulkuunsa nähden varsin tyypillinen tapaus.

Tutkailemalla omaa ajatteluamme, työtämme ja elämäämme voimme kuitenkin pyrkiä tiedostamaan, miten odotuksemme ja oletuksemme maailmasta ovat syntyneet. Mitä muut meiltä odottavat, mitä haluamme itse ja millainen tekeminen ja millaiset käytännöt voisivat vahvistaa pyrkimyksiämme?

Käytäntö kun tekee kaltaisekseen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Dec 21

Valtaamo

Mielekäs työ

Kutsumustyön vapaus ja velvollisuus

Moni meistä haaveilee työstä, jossa voisi toteuttaa omaa syvintä kutsumustaan. Unelma kutsumustyötä vetoaa erityisesti työnsä mielekkyyden kanssa painiskeleviin ammattilaisiin. Kutsumuksen autuutta julistavat myös työelämägurut ja yhteiskunnalliset visionäärit.

Kutsumustyöllä tarkoitetaan usein sellaista työtä, jonka avulla voi löytää ja täyttää oman elämänsä tarkoituksen ja samalla palvella jotain suurempaa maallista tai ylimaallista päämäärää. Alunperin kutsumustyö onkin viitannut juuri jälkimmäiseen. Kutsumustyötä tekivät katoliset kirkonmiehet, jotka olivat saaneet tehtävänsä suoraan jumalalta. Protestanttisen reformin ja erityisesti Calvinin myötä kutsumus demokratisoitui. Työstä ja siinä menestymisestä tuli kaikkien velvollisuus.

Kutsumustyön ihanne elää edelleen, vaikka monikaan ei enää usko saaneensa kutsumustaan jumalalta. Nykyään kutsumustyö on eräänlainen kulttuurinen uskomus siitä, miten meidän pitäisi elämäämme elää oikein. Tämä uskomus sekä vapauttaa että vangitsee työtämme.

Ongelmallista kutsumuksen etsinnästä tulee silloin, jos kutsumuksen löytämisestä tulee velvollisuus. Yksi kun voisi olla ihan tyytyväinen työhönsä, mutta verratessaan sitä epärealistiseen kutsumustyön ihanteeseen hän kokee epäonnistuneensa. Toinen taas ei ponnistuksistaan huolimatta löydä omaa kutsumustaan. Kolmas tietäisi mitä haluaisi, muttei pääse unelmatyöhönsä valmistavaan koulutukseen.

Samaan aikaan työurien katkonaisuus ja epävarmuus syövät kutsumuksen kannalta olennaisia mielekkyyden ja jatkuvuuden kokemuksia työelämässä. Myös käsitys työstä on kutsumusajattelussa tiukasti rajattu. Kyse on yleensä aina palkkatyöstä ja urasta, ei siis esimerkiksi vapaaehtois- tai kotityöstä. Protestanttisen ajattelun mukaan kutsumustyö ja taloudellinen vaurastuminen käyvät käsi kädessä: vaurastuminen on todiste ahkerasta kilvoittelusta kutsumustyössä.

Siksi kutsumustyö voi kääntyä myös itseään vastaan. Kun oma työ on tärkeää ja lähellä sydäntä, tulee töitä helposti tehtyä liikaa ja monissa perinteisissä kutsumusammateissa varsin pienellä palkalla. Palkasta ei kuitenkaan parane kutsumustyössä valittaa, kuten huomasimme taannoin tutkiessamme reaktioita Tehyn lakkouhkaan. Lisää palkkaa vaativat sairaanhoitajat leimattiin ahneiksi, koska rahan sijaan heidän oletettiin tekevän työtä kutsumuksensa voimalla.

Onko ajatus kutsumustyöstä siis katteetonta unelmahöttöä tai jopa väline, jolla meitä paimennetaan talouden palvelukseen? Kyllä ja ei. Kutsumusajattelun kautta tavoitamme ammattikäytäntöjemme hyveitä ja niihin liittyviä keinoja ja päämääriä. Samalla on kuitenkin arvioitava (kutsumus)työn mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä suhteessa sen ehtoihin ja olosuhteisiin, sekä laajempiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin, joiden puitteissa elämme ja toimimme.

PS. Lue myös Taloussanomien juttu Intohimotyö – tämä jos mikä ahdistaa.

Lähteet:

Berkelaar, Brenda L. & Buzzanell, Patrice M. (2014) Bait and switch or double-edged sword? The (sometimes) failed promises of calling. Human Relations, published online May 21.

Henttonen, Elina & LaPointe, Kirsi & Pesonen, Sinikka & Vanhala, Sinikka (2013). A Stain on the White Uniform – The Discursive Construction of Nurses’ Industrial Action in the Media. Gender, Work and Organization, 20(1), 56-70.

LaPointe, Kirsi (2011) Moral struggles, subtle shifts. Narrative practices of identity work in career transition. Aalto University Doctoral Dissertations 34. Aalto Print, Helsinki.

Dec 16

Valtaamo

Ammatillinen identiteetti / Mielekäs työ

Leppoista elämää

Kukapa ei tänä päivänä olisi kuullut downshiftauksesta, eli suomeksi leppoistamisesta tai kohtuullistamisesta. Downshifting tarkoittaa työnteon (ja siten usein myös kulutuksen) vähentämistä elämänlaadun parantamiseksi. Työhön ja suorittamiseen perustuva arvojärjestys määritellään uudelleen hyvinvointia, läheisiä ihmissuhteita ja esimerkiksi ekologisuutta korostaen.

Ilmiönä downshifting on noussut pinnalle ja julkiseen keskusteluun verrattain hiljattain, vaikka moni on toki kohtuullistanut elämäänsä jo ennen kuin koko downshiftaus-termiä oli jenkkilässä keksittykään. Itseasiassa kokonaisia filosofioita on halki vuosisatojen rakennettu kohtuullisuuden ja hyvän elämän periaatteille.

Tässä ajassa downshifting edustaa vastavoimaa suorittamiseen ja kiireeseen perustuvalle työkulttuurille. Kaikki eivät kuitenkaan pidä sitä myönteisenä ilmiönä, etenkään keskellä taloudellista taantumaa. Eihän kansakunta millään nouse suosta, jos kansalaiset ryhtyvät leppoistamaan ja unohtavat osallistua kasvua ja kilpailukykyä tuottaviin taloustalkoisiin. Leppoistajia syyllistetään niin hyvinvointivaltion rapautumisesta, Nokian alamäestä kuin töiden valumisesta halvemman palkkatason maihin. Myös erilaiset talousvalmentajat pelottelevat ihmisiä uhkaamalla, että downshiftaamalla menetät jalansijasi työelämässä jopa lopullisesti. Siispä pökköä pesään ja täydellä teholla uusiin haasteisiin!

Taloudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna downshifting näyttäytyy tyypillisesti luopumisena: tietystä elämäntasosta, materiasta, työn tuottamasta arvonannosta ja omasta markkina-arvosta työmarkkinoilla. Tämä on kuitenkin hyvin rajallinen tapa tarkastella elämää. Itseasiassa se on rajallinen tapa tarkastella myös työtä, sillä kaikki työ ei muutenkaan mahdu talouden logiikkaan. Kotona kolmea lasta hoitava vanhempi tuskin kokee leppoistaneensa elämäänsä, vaikka onkin ainakin hetkellisesti luopunut palkkatyöstään perheensä vuoksi. Moni työtön taas hakee arkeensa sisältöä vapaaehtoistyöstä. Myös ansiotöihin liittyy paljon itsearvoisen tärkeää työtä, jota ei voida mitata euroissa.

Luopumisen sijaan on parempi kysyä mitä downshiftaaja saa tai mitä hän valitsee. Mielenrauhaa, läsnäoloa, parempaa omatuntoa? Arjen iloja ja uusia kohtaamisia? Tilaa hengittää, pohtia päämääriään ja kyseenalaistaa arjen rutiineja? Yhtä lailla voimme kysyä, mitä downshiftaaja antaa ympäristöönsä. Ehkä hänen panoksensa yhteiskuntaan on kohtuullisten valintojen seurauksena euroissa pienempi, mutta monella muulla tavalla paljon suurempi.

On nimittäin kummallinen väärinymmärrys, että downshiftaajat tekisivät jotenkin vähemmän kuin muut. Se ei pidä paikkaansa. He vain yksinkertaisesti ovat valinneet tekevänsä eri asioita, kuin mitä kaikkialle tunkeva talouden logiikka heiltä olettaa.

Dec 8

Valtaamo

Ammatillinen identiteetti

Välitilassa

Työelämän muuttuessa ihmiset joutuvat oma-aloitteisesti ja joskus tahtomattaankin tilanteisiin, jossa oma ammatillinen identiteetti ja asema täytyy määritellä uudelleen. Kohtasin itse tämän haasteen lähtiessäni 11 vuoden jälkeen yliopistouralta. Siihen asti olin melko yksiselitteisesti määritellyt itseni tutkijaksi tai yliopisto-opettajaksi, sisäpiirissä näitä määreitä toki höystettiin asianmukaisilla mausteilla kuten omassa tapauksessani post doc–etuliitteellä. Äitiysvapaallakin muistin hiekkalaatikon reunalla painottaneeni, etten ole kotiäiti, vaan hoitovapaalla oleva tutkija.

Olinko yhä tutkija, vaikka jätin yliopiston? Rahoitin elämääni ja työskentelyäni akateemisista säätiöistä anotuilla apurahoilla, eikä tutkiva katseeni ja itsestäänselvyyksiä kyseenalaistava asenteeni ollut kadonnut mihinkään. Päinvastoin, se terävöityi entisestään, kun sain kilparadaksi muuttuneesta yliopistosta selviydyttyäni tilaa hengittää. Silti tunsin vaikeaksi määritellä itseäni tutkijaksi, koska kyseiseen ammattinimikkeeseen oli yliopistovuosieni aikana iskostunut niin vahvasti pyrkimys julkaista kansainvälisissä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja pyrkiä professoriuralle. Mikä se semmoinen tutkija on, joka ei tule julkaisemaan seuraavan viiden vuoden aikana viittä vertaisarvioitua artikkelia?

Siksi kokeilinkin määritellä itseäni kirjoittajaksi, ja erityisesti vapaaksi kirjoittajaksi. Kirjoitinhan lähes päivittäin, milloin blogitekstejä, milloin tietokirjakäsikirjoitusta, milloin esipuhetta toimittamaani kirjaan, milloin lausuntoja muiden käsikirjoituksiin. Minusta tuntui kuitenkin vaikealta esitellä itseäni tuntemattomille vapaana kirjoittajana. Mielikuvissani vapaa kirjoittaja eläisi omaa keravalaista perhearkeani huomattavasti boheemimpaa ja ennen kaikkea taiteellisempaa elämää. Minä en ole taiteilija, vaikka kuinka haluaisin, enkä istu lattelasin ääressä jossakin kantakaupungin kahvilassa näpyttelemässä ajatuksiani paperille.

Joissakin yhteyksissä aloin, pilke silmäkulmassa ja osin provosoidaksenikin, esitellä itseni viehättävällä vapaaherrattaren tittelillä. Siihen kiteytyi riemua yliopistouraani kuuluneiden jatkuvan kilpailun ja tilivelvollisuuden päättymisestä, itsenäisyydestäni ja mahdollisuudestani määritellä työni omista päämääristä käsin. Tiedostin kuitenkin, että todellisten vapaaherrattarien tavoin en ollut taloudellisesti riippumaton. Työlläni piti lyhentää asuntolainaa ja maksaa lasten harrastukset. Tarkoituksenani ei myöskään ollut viestittää eläväni puolisoni siivellä, vaikka kumppanini vakituiset palkkatulot olivatkin yksi elämänmuutokseni mahdollistava tekijä.

Aika monissa ympyröissä huomasimme kollegani Kirsin kanssa, että vakuuttavuusindeksimme kohoaa, kun määrittelemme itsemme yrittäjiksi ja alamme puhua firmasta. Näissä ympyröissä olisi kuitenkin pitänyt puhua myös liiketoiminnasta, tuotteista, asiakassegmenteistä ja konsultoinnista. Meidän sanastoomme kuuluivat ennemmin hyveet, päämäärät ja ammattikäytännöt.

Kokeilimmepa siis hyödyntää omaa sanastoamme ja kehittelemiemme tilanvaltauksen ja työn tuunauksen metaforien hengessä kutsuimme itseämme leikillisesti tuunareiksi ja tilanvaltaajiksi. Ja leikki sikseen – jos olisimme hankkineet käyntikortit, olisimme painattaneet niihin kenties juuri nämä sanat. Mutta mitä ne kertoivat ulkopuolisille, jotka eivät olleet tutustuneet ajatteluumme sen syvemmin?

Vaikka siis tunsin vahvemmin kuin koskaan olevani juuri siellä, missä minun tässä hetkessä elämääni kuuluikin olla, sen kiteyttäminen ulospäin oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tiukkoja ammatillisia kategorioita pakeneva välitila on osoittautunut mitä kiehtovimmaksi paikaksi. Sieltä näkee kirkkaammin, jos ei muuta niin ainakin oman maailmansa rajat.