Valtaamo Valtaamo
  • English
  • Suomi
  • ETUSIVU
  • ELINA
  • PALVELUT
    • Koulutus
    • Dialogi
    • Työnohjaus
    • Tutkimus
  • KIRJASTO
    • Dialogijulkaisut
    • Työelämäkirjat
    • Artikkelit ja blogit
    • Juttuja meistä
  • BLOGI
  • English
  • Suomi
  • ETUSIVU
  • ELINA
  • PALVELUT
    • Koulutus
    • Dialogi
    • Työnohjaus
    • Tutkimus
  • KIRJASTO
    • Dialogijulkaisut
    • Työelämäkirjat
    • Artikkelit ja blogit
    • Juttuja meistä
  • BLOGI
touko 20
Valtaamo
0
Talous / Yhteiskunta / Ympäristö

Muuttaako tämä kaiken?

DSCN1261

Suuryritysten ja -brändien valtaa käsittelevästä No Logo –kirjasta tunnettu Naomi Klein tarttuu uusimmassa teoksessaan ihmiskunnan tulevaisuutta määrittävään ilmastonmuutokseen. This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate argumentoi nimensä mukaisesti, että ihmisten toiminnan aiheuttama ilmastonmuutos tulee lopulta muuttamaan kaiken: elämämme, talousjärjestelmämme ja käsityksemme maailmasta.

Teoksen alkupuolella Klein listaa tyypillisiä argumentteja, joilla me tavalliset ihmiset etäännytämme itseämme ja välttelemme vastuutamme ilmastonmuutoksesta: Kyseessä on monimutkainen asia, jota vain ympäristöihmiset ja –tutkijat ymmärtävät. He kehittävät ennemmin tai myöhemmin parempia teknologioita, jotka ratkaisevat ongelmamme. Yksittäisenä ihmisenä en edes pystyisi muuttamaan mitään. Sitä paitsi todellisuuden tunnustaminen uhkaa elintapaani ja –tasoani. Pitäisi luopua autoilusta, lihansyönnistä, shoppailusta ja matkustamisesta! Eihän siitä mitään tulisi, varsinkaan näinä aikoina, jolloin talous pitää saada kasvuun ja Suomi nousuun.

Ilmastoskeptikot taas eivät usko, että ihmiset ovat omalla toiminnallaan aiheuttaneet ilmastomuutoksen — tuleehan talvikin joka vuosi. Muun muassa puolet USA:n senaattoreista kuuluu tähän ryhmään, kuten taannoinen senaatin äänestys osoitti. Skeptikkoja ei näytä hetkauttavan, että 97 prosenttia kaikista ilmastotutkijoista ja –asiantuntijoista pitää ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kiistattomana ja tieteellisesti todistettuna tosiasiana.

Kleinin mukaan on ymmärrettävää, että konservatiivisesti ja/tai markkinahenkisesti ajattelevat tahot haluavat kieltää ilmastonmuutoksen. Myöntäminenhän merkitsisi väistämätöntä tappiota aikamme suuressa ideologisessa kiistassa: markkinamekanismi ei toimikaan, vaan yhteiskunnassa tarvitaan myös säätelyä. Samasta syystä emme kykene tarpeellisiin, ilmastonmuutosta hillitseviin päätöksiin: ne olisivat räikeässä ristiriidassa sääntelyn purkamisen, jatkuvan kasvun ja markkinahenkisen kapitalismin kanssa.

Ilmastonmuutosta hillitsevät päätökset uhkaavat pientä teollisuuseliittiä, mutta suojelisivat maapallomme väestön enemmistöä. Eniten ilmastonmuutoksen seurauksista kärsivät nimittäin juuri ne köyhät yhteisöt ja valtiot, jotka ovat siihen omalla toiminnallaan vähiten vaikuttaneet. Me täällä globaalissa pohjoisessa voimme aina ostaa tehokkaampia ilmastolaitteita toimistoihimme, mutta mitä tekevät ihmiset, joiden sadot kuivuvat ja asumukset pyyhkiytyvät mereen? Samaan aikaan, kun meidän toimiemme johdosta yhä laajemmat alueet ”siellä jossain” muuttuvat elinkelvottomiksi, suljemme rajamme entistä tiukemmin ilmastopakolaisilta.

Vallalla on myös suuruudenhullu usko siihen, että olemme luonnosta erillisiä ja voimme avaruuspeilien kaltaisilla teknologioilla voittaa sen asettamat rajat. Ilmeisesti on helpompaa yrittää teknologioiden avulla sopeutua ilmastonmuutokseen, kuin haastaa koko nykyinen elämäntapamme, identiteettimme ja jatkuvan talouskasvun ideologiamme.

Maailmamme rajat ovat kuitenkin tulossa vastaan, eivätkä pienet sopeutukset silloin enää riitä. Klein povaa juuri ilmastoliikkeestä muutosvoimaa, joka vahvistaa yhteisen ympäristömme lisäksi myös demokratiaa ja tasa-arvoa, reilua ja vastuullista kauppaa sekä terveempää maa-, vesi- ja energiataloutta. Tämä vaatii kuitenkin elämän näkemistä itseisarvona, ei business casena. Vertailukohtana Klein käyttää kahta merkittävää kansalaisliikettä: orjuuden purkamista ja feminismiä. Ne eivät saavuttaneet päämääriään määrittämällä tavoitteilleen rahallista arvoa, vaan osoittamalla kuinka vapaus ja ihmisoikeudet ovat liian arvokkaita asioita mitattaviksi rahassa. Ilmastonmuutostakaan ei torjuta taloudellisilla argumenteilla — on tehokkaampaa vähentää päästöjä nyt, kuin siivota jälkiä myöhemmin. Sen sijaan meidän tulee ymmärtää, ettei yhteiselle ympäristöllemme voi asettaa hintaa, vaan sen varjeleminen on itseisarvo. Tämä muuttaisi kaiken. 

Lähde:

Klein, Naomi (2014). This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate. Penguin Books.

touko 12
Valtaamo
0
Toimijuus / Työelämä

Kuolema kuittaa univelat

DSC03574

Otsikon lausahduksella on tapana vitsailla tavalla tai toisella rankoille elämäntilanteille: ympäripyöreille työpäiville, liialle juhlimiselle, koliikkivauvojen ja korvakipuisten taaperoiden rikkomille yöunille.

Tämäntyyppisistä vitseistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden avulla) torjumme jokapäiväisessä elämässämme kuoleman ja sen mahdollisuuden tehokkaasti tietoisuudestamme. Omankin kieleni päällä on vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä, pyörinyt elämään ja kuolemaan liittyviä ajatuksia, joihin en pääse käsiksi, vaan en eroonkaan. Ne nousevat esiin aina silloin tällöin, mutta ennen kuin pääsen niihin kiinni, arjen touhut työntävät ne takaisin mielen takamaille, työkiireiden ja arjen ilojen katveisiin, hetkiin jotka eivät koskaan koita.

Tämä on armollistakin, sillä näissä väistyvissä ajatuksissa on paljon pelottavaa. Mikko Salmela kirjoittaa Kuoleman kulttuurit Suomessa –teoksessa, kuinka meidän olisi vaikea sitoutua elämään ja sen kauaskantoisiin emotionaalisiin, taloudellisiin ja muihin suhteisiin tietoisina siitä, että oma tai läheistemme kuolema voi milloin tahansa tehdä kaiken tyhjäksi. Jotta voimme keskittyä elämään, meidän on unohdettava kuolevaisuutemme. (Salmela 2014, 52)

Myös työelämästä tuttuun kiireiseen kitinäämme tuntuu yhdistyvän ajatus siitä, että aikaa on loputtomasti eikä takarajaa ole, kuten Johanna Korhonen kirjoittaa taannoisessa kolumnissaan. Mutta entä jos juuri ymmärtämällä rajamme saisimme otteen ajasta, kysyy Korhonen. Samaa pohtii Don DeLillon Valkoisen kohinan Winnie: ”Eikö kuolema ole se raja jonka me tarvitsemme? Eikö se anna elämälle arvoa, selkeyden tunnetta? Kysy itseltäsi, olisiko mikään tekosi tässä elämässä kaunis tai merkityksellinen, jos et tietäisi että olemassaolosi on ajallinen, että sillä on raja tai päätepiste.” (1986, 252) 

Elämämme rajallisuuden muistaminen voi myös auttaa meitä vapautumaan turhasta kuuliaisuudesta. Muistaisimme kysyä niitä arjen kiireessä hukkuvia perustavanlaatuisia kysymyksiä: miksi olemme olemassa, miten meidän tulisi elämäämme elää, kuinka olemme suhteessa toisiin ja miten voimme luoda työtä ja instituutioita, jotka tukevat näitä mielekkääksi kokemiamme asioita? (ks. Reedy & Learmonth 2011)

Merkityksellisyyttä korostaessamme saatamme tosin sortua mittavaan perspektiivivirheeseen, kuten Jussi Viitala muistuttaa kirjassaan Miten maailma loppuu? Olemmehan merkityksinemme lopulta vain yksi evoluution hetkellinen oikku yhdessä maailmankaikkeuden peränurkassa. Se ei kuitenkaan tee elämästämme tarkoituksetonta. Päinvastoin: ”Kun tuntee katoavaisuutensa, osaa arvostaa tätä hetkeä ja kun ei pidä itseään tärkeänä, voi joskus – ehkä – ymmärtää jotain,” toteaa Viitala.

Sillä kuolema kohtaa meistä jokaisen, ennemmin tai myöhemmin, säätyyn katsomatta. On herättävää, kuinka Helsingin Sanomissa toissa pääsiäisenä haastateltu saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen kertoo, ettei juuri kukaan kuoleva ihminen halua keskustella työelämästään: ”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Mitä itse tekisit, jos tämä päivä olisi viimeisesi? Enemmän töitä?

Lähteet:

DeLillo Don (1986). Valkoinen kohina. Tammi.

Reedy, P. & Learmonth, M. (2011) Death and Organization: Heidegger’s Thought on Death and Life in Organizations. Organization Studies, 32 (1), 117-131.

Salmela, Mikko (2014). Kuolevan kohtaaminen. Teoksessa Hakola, Outi & Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi (toim.) Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus, Helsinki. 47-64.

Viitala Jussi (2011). Miten maailma loppuu? Atena Kustannus.

touko 7
Valtaamo
0
Itsensäjohtaminen / Talous / Työelämä

Mittarimadon elämää

DSCN2104

Bruttokansantuote, kilpailukykyindeksi, Pisa, todistuksen keskiarvo, päiväkodin käyttöaste, klikkaukset, viittaukset, kävijämäärät, syke, 360º …

Mittaaminen eri muodoissaan on läpäissyt elämämme niin perusteellisesti, ettemme enää edes tunnista, kuinka se ohjaa toimintaamme. Kaikenlaisista mittareista, etenkin taloudellisista sellaisista, on vaivihkaa tullut ainoa oikeutettu tapa perustella toiminnan ja asioiden arvoa. Oli kyseessä sitten valtio, yritys, yliopisto, päiväkoti, perhe tai liikuntaharrastus, niin mittamalla se saadaan hallintaan. Työhyvinvointikin pelkistyy kuntotesteihin ja sairauskustannuksiin, onhan esimerkiksi työn mielekkyyttä huomattavasti vaikeampaa mitata.

Mittausvimmaa ruokkivat myös kaikenlaiset näpsäkät laitteet ja sovellukset, joiden ympärille syntyneen mittausbisneksen ainoana tarkoituksena on keksiä yhä uusia mittauksen kohteita. Euroseteleihinkin voisi Amerikan mallin painaa ‘in measurement we trust’.

Näin ollen olemme päättäneet nimetä länsimaisen yhteiskunnan uudeksi symboliksi mittarimadon – siitäkin huolimatta, että sen meininki vaikuttaa huomattavasti rennommalta, kun meidän mittaroitujen suorittajien elämä.

Mutta miksi ihmeessä uskomme niin kovasti mittaamiseen? Oletammeko, että…

…mittaaminen on luotettavaa ja neutraalia?

Mittaamista puolustellaan tyypillisesti sen objektiivisuudella: numerot eivät valehtele. Käytännössä kaikki mittaaminen kuitenkin perustuu jonkinlaiseen ei-numeraaliseen, ihmisten tekemään luokitteluun. Mittaamisessa tarvitaan käsitteitä, luokkia ja muita apuvälineitä, joilla maailmaa pelkistetään mittauksen kohteeksi. Nämä luokittelut eivät koskaan kuvaa maailmaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena miksi kykenemme sen luokittelemaan. Siksi mittaaminen tekee aina väkivaltaa inhimillisen todellisuuden rikkaudelle ja monimuotoisuudelle. Luokittelut myös pitävät sisällään arvovalintoja: mitä ja miten mitataan ja kenen näkökulmasta?

…mittareilla hallitsemme elämää?

Mittarit luovat meille illusion todellisuuden hallittavuudesta ja tässä lieneekin niiden suosion salaisuus. Vaikka maailma pursuaa isoja, monimutkaisia ongelmia keskitymme kännykkäsovelluksin mittamaan askeleitamme tai stressitasoamme ja kiistelemään kalorilaskureiden tarkkuudesta.

Mittareilla saadaan toki aikaan myös paljon hyvää, etenkin tieteessä ja tutkimuksessa. Tutkimme ja seuraamme erilaisten mittareiden avulla todellisuuttamme ja hankimme tietoa päätöstemme tueksi. Itse mittaaminen ei kuitenkaan ole päätöksentekoa, vaan sen tuottamia tuloksia pitää myös osata tulkita ja arvioida.

…kaikki on mitattavissa?

Koulussa jaetaan arvosanoja käyttäytymisestä ja huolellisuudesta, mutta ei itsensä ilmaisemisesta, luovuudesta tai kyseenalaistamisesta. Yliopistossa osaamme jo suorittaa kursseja, opintopisteitä ja arvosanoja. Työelämässä jatkamme avainsuoritusindikaattorien, kompetenssikarttojen ja työtyytyväisyyskyselyjen viitoittamalla tiellä. Ja sitä saamme, mitä mittaamme. Eihän meitä edes palkita mittareiden ulkopuolelle jäävistä (eli usein niistä kaikkein olennaisimmista) asioista.

Mittarimadon yhteiskunnassa uskottelemme itsellemme, että työtämme ja elämäämme on mittaamalla mahdollista järkeistää, kontrolloida ja tehostaa. Siinä sivussa olemme vaarassa syrjäyttää elämämme tärkeimmät, ei-mittavissa olevat päämäärät ja niihin liittyvän moraalisen pohdiskelun. Saavutamme ehkä meille asetetut tavoitteet, mutta tiedämmekö ketä ne palvelevat, minne olemme niitä suorittamalla menossa ja miksi?

huhti 27
Valtaamo
0
Kehittäminen / Mielekäs työ / Työelämä

Työ/elämän tasapainoyhtälöä ratkomassa

DSCN2095

Tuntuuko sinusta joskus, että työt kaatuvat päälle ja työpäivät venyvät? Kotona taas odottaa toinen työvuoro ruuanlaittajana, pyykinpesijänä ja harrastuskuskina. Miten tämän uuvuttavan rumban saisi tasapainoon?

Tehostamista ihannoivalla yhteiskunnallamme on vastaus valmiina: ajankäyttöä järkeistämällä. Tämä tehdään tunnistamalla ja karsimalla aikasyöppöjä, priorisoimalla asioita ja sujuvoittamalla prosesseja. Eli: suunnittele päiväsi etukäteen, herää aikaisemmin (jotta ehdit lenkille, jotta jaksat paremmin), keskity tärkeimpiin tehtäviin, karsi turhat tapaamiset, sähköpostit ja ihmiset, tee etätöitä (jotta voit samalla hoitaa kotityöt) ja poista häiriöt (työkaverin avautumiset, puhelinsoitot äidiltä, lapset).

Optimoidakseksi tämän tasapainoyhtälön heikoimman lenkin eli itsesi tueksesi on kehitetty jännittävissä start up-yrityksissä innovatiivisia apuvälineitä ja mittareita. Esimerkiksi iPhoneen on saatavilla Self Control -sovellus, joka rajoittaa pääsyäsi someen tietyksi ajaksi. Erilaisin sovelluksin voit myös taukoamatta mitata omia elintoimintojasi ja stressitilaasi ja näin ”kehittää” itseäsi.

Kaikista hienoista työkaluista huolimatta tasapaino jää usein haaveeksi. Vika ei kuitenkaan ole sinussa, vaan koko ongelman asettelussa ja sen ratkaisun logiikassa. Ongelmaa kun on mahdotonta ratkaista samalla logiikalla, millä se on aiheutettu. Yritämme saavuttaa tasapainoa tehokkuudella ja suorittamisella, vaikka juuri ne ovat syitä, miksi tasapaino on ylipäätään horjunut.

Vaatimus oman ajan ja elämän hallinnoimisesta tunkee meitä laatikkoon, jonne elämä kaikessa moninaisuudessaan ei sovi. Tehokkuus ja nopeus pelkistyvät laatikossa itseisarvoiksi, emmekä mieti millaisia päämääriä tulemme niiden kautta edistäneeksi. Siksi laatikossa pohditaan ja järkeistetään tehokkaita keinoja elämän- ja ajanhallintaan, mutta ulkopuolelle jäävät kaikki muut elämäämme suuntaavat päämäärät. Tehokkuus on parhaimmillaan arvokas piika, mutta huono emäntä. 

Yksi tasapainoyhtälön vaikeimmista osioista lienee priorisointi. Sähköpostilaatikkoa on vielä helppo hallita, mutta entäpä kun pitää miettiä viettääkö enemmän aikaa tukea kaipaavan asiakkaan, oppilaan tai ystävän kanssa vai rientääkö seuraavaan kokoukseen? Todellisessa elämässä priorisoinnissa ei ole kysymys vain rationaalisesta päätöksenteosta, vaan myös moraalisista kysymyksistä. Toimintamme jatkuvan tehostamisen ja ajankäytön myötä menetämme spontaaniutemme ja herkkyytemme toimia viisaasti. Millaisia hyviä asioita haluamme työ/elämässämme tavoitella? Suoritamme, mutta elämmekö – ainakaan hyvin? 

Toki koko ajatus tasapainon tavoittelusta voi olla ristiriidassa muiden hyveidemme ja tavoitteidemme kanssa. Jos tavoitteenamme on vaurastuminen ja sen mahdollistama kuluttaminen, voi työ/elämää olla vaikeaa tasapainottaa. Samoin käy niille työhönsä intohimoisesti suhtautuville ihmisille, jotka paahtavat töissä terveytensä kustannuksella. Myös ahkeruuden ja tunnollisuuden hyve voi pidentää työpäivää ja verottaa jaksamista.

Tasapainoa ei siis tavoiteta pelkästään pohtimalla, miten hoitaisin kaiken tehokkaammin ja näppärämmin. Mielekkäämpää on aloittaa sieltä vaikeammasta päästä kysymällä miksi. Miksi elämässäni ei ole tasapainoa? Miksi teen niin paljon töitä? Tätä kautta olemme myös viisaampia kysymään, miten haluaisimme työtämme tehdä. Koska tasapainon avaimet ovat harvemmin vain omissa käsissämme, on samoja miksi ja miten -kysymyksiä mietittävä myös yhdessä, kotona ja työpaikalla.

Siitä huolimatta tasapainoyhtälöä tuskin koskaan ratkaistaan lopullisesti, sillä elämä ei paketoidu täysin loogiseksi kokonaisuudeksi. Onneksi.

12345678910111213141516171819

Kolmas tila on blogi, jossa pohdimme yhteiskuntaan, työelämään ja dialogiin liittyviä kysymyksiä. Vuosien 2014-2017 artikkelit ovat Elinan ja Kirsin yhteistä käsialaa ja syksystä 2017 alkaen blogia on kirjoittanut Elina.

Yhteys: elina (at) valtaamo.fi

Kategoriat

Ammatillinen identiteetti Ammattikäytäntö Dialogi Itsensäjohtaminen Johtaminen Kehittäminen Mielekäs työ Talous Tasa-arvo Teoria Toimijuus Tutkimus Työelämä Välittäminen Yhteiskunta Ympäristö

Etsi blogista

Arkisto

Jaa ja seuraa:

Facebook
fb-share-icon
Twitter
Post on X
LinkedIn
Share
RSS
Follow by Email
Tilaa blogi sähköpostiin:

Copyright © Valtaamo.