Valtaamo Valtaamo
  • Etusivu
  • YHTEYS
  • PALVELUT
  • ERÄTAUKO
  • KIRJASTO
  • BLOGI
  • Etusivu
  • YHTEYS
  • PALVELUT
  • ERÄTAUKO
  • KIRJASTO
  • BLOGI
Jun 7
Valtaamo
2
Johtaminen / Teoria / Työelämä

Hyvä paha byrokratia

Nykypäivän työelämässä byrokratia on kirosana. Sitä käytetään synonyymina menneen maailman jäykkyydelle ja tehottomuudelle. Pahimmillaan byrokratiassa järkeistetään ja tehostetaan toimintaa niin monin säännöin ja järjestelmin, ettei tilaa jää aloitteellisuudelle tai yksilöiden valinnanmahdollisuuksille. Byrokratiasta tulee luovuuden tappava rautahäkki, kuten Max Weber tätä toiminnan rationalisoimisen lopputulosta nimitti.

Norminpurkutalkoiden, verkostoitumisen ja joustavien organisaatiomallien hypessä byrokratiakin ansaitsee kuitenkin puolustuksensa, toteaa aihetta tutkinut sosiologi Paul du Gay. Onhan byrokratia ainut toimiva organisaatiomalli suurissa, demokraattisten valtioiden kaltaisissa järjestelmissä, joiden tulee toimia läpinäkyvästi ja ennakoitavasti. Jos hitaus johtuu siitä, että asiat hoidetaan perusteellisesti ja kaikkien kannalta tasapuolisesti, onko se huono asia?

Virallisten sääntöjen ja menettelytapojen puuttuessa asioihin (etenkin väärinkäytöksiin) puuttumisesta tulee vaikeampaa. Emme tiedä, miten asiat on hoidettu tai miten voisimme vaikuttaa niihin. Sopiva määrä byrokratiaa suojaa siksi mielivallalta ja korruptiolta. Byrokratian vähentäminen ei myöskään automaattisesti tarkoita asioiden sujuvoitumista. Tietynlaiset toimintamallit ovat vuosien saatossa iskostuneet vakiintuneiksi käytännöiksi ja valtasuhteiksi, eivätkä ne normeja purkamalla välttämättä katoa mihinkään. Sen sijaan ne muuttavat muotoaan, hienovaraisemmiksi ja näkymättömämmiksi. Vaikka nykyorganisaatioissa vältetään tiukkaa valvontaa ja sääntöjä, houkutellaan työntekijöitä entistä vahvemmin samaistumaan yrityksen arvoihin ja toteuttamaan itseään niiden mukaisesti.

Edes byrokratian suhde luovuuteen ei ole yksiselitteinen. Vaikka byrokraattisia organisaatioita mollataan juuri luovan ajattelun tukahduttamisesta, voi asian nähdä toisinkin päin. Epävarmoissa ja epäselvissä oloissa koemme stressiä ja päädymme varmistelemaan asemiamme. Selkeät säännöt, rakenteet ja menettelytavat voivat puolestaan tarjota puitteet, joissa voimme turvallisesti vapauttaa luovuutemme ja käyttää sitä vastuullisella tavalla.

Lähde:

Du Gay, Paul (2000). In Praise of Bureacracy. Sage Publications, London.

May 27
Valtaamo
0
Mielekäs työ / Yhteiskunta / Ympäristö

Muutetaan maailma työssämme

Edellisessä kirjoituksessamme käsittelimme ilmastonmuutosta ja sen aiheuttamia uhkia yhteiskunnallemme. Osa meistä etäännyttää itsensä näistä uhista keskittymällä työhön, perheeseen tai talonrakentamiseen. Jotkut taas ryhtyvät vimmaisesti kierrättämään, pohtimaan ruokavaliotaan tai tehtailemaan kannanottoja sosiaaliseen mediaan. On myös niitä, joita maailman synkät näkyvät eivät ahdista. He uskovat, että kaikki muuttuu paremmaksi ilman, että muutamme itse mitään. Pientä viherpesua siellä täällä ja markkinavoimat hoitavat loput.

Yhä suurempi osa tavallista kansalaisista alkaa kuitenkin hahmottaa ilmastonmuutoksen edellyttämien toimien mittakaavan. Suurien muutosten edessä voi kuitenkin tuntea myös suurta voimattomuutta. Vastuulliseen kuluttamiseen neuvoja kyllä riittää, mutta miten voisimme myös omalla työllämme edistää kestävämmän maailman rakentamista?

Meidän ei suinkaan kaikkien tarvitse siirtyä töihin, joiden ammattinimikkeenä on eko-, ympäristö- tai vastuullinen. Voimme yksinkertaisesti kyseenalaistaa oletuksiamme tekemästämme työstä. Se miksi, miten ja mitä työtä teemme voi olla yksi merkittävimmistä ympäristöteoistamme.

Minkä tahansa työn kohdalla voimme kysyä itseltämme, miksi sitä tehdään. Millaisia päämääriä työni edistää, niin henkilökohtaisella kuin laajemmallakin tasolla? Edistänkö esimerkiksi työssäni turhaa materiaalista kuluttamista? Joissakin tapauksissa yhteys on ilmeinen, toisissa vaikeammin arvioitavissa – kuten halpavaateketjuissa tai kestävää designia valmistavissa yrityksissä. Kyse ei ole ainoastaan siitä, tehdäänkö tuotteet eettisesti tuotetuista raaka-aineista, käytetäänkö niiden valmistuksessa energiaa tehokkaasti tai pakataanko ne ympäristöystävällisesti. Sen sijaan joudumme tarkastelemaan koko talousjärjestelmäämme ja rooliamme siinä kuluttajina ja työntekijöinä. Kiihdytämmekö nykymenoa vai vaalimmeko muunlaisia arvoja ja toisenlaisia tapoja elää ja tehdä työtä?

Jos työmme yhteys elämässä merkityksellisiin päämääriin hämärtyy, ei työstämme lopulta ole iloa kenellekään. Pelastukseksi saamme toki palkkaa, jonka turvin voimme palautua merkityksettömästä uurastuksestamme kuluttamalla, shoppailemalla, matkustamalla… Arjessa voi kuitenkin tehdä toisinkin, kun tietää millaista maailmaa haluaa työllään olla rakentamassa. Työmme päämäärien lisäksi voimme miettiä, missä tahdissa ja miten paljon töitä teemme. Tappotahtisesta touhottamisesta kun ei aina seuraa samassa suhteessa parempaa maailmaa. Voi käydä jopa päinvastoin: määrä ohittaa laadun ja aikaan saadaan lähinnä ansioluettelon täytettä.

Maailman muuttaminen edellyttää tietysti muutoksia myös lainsäädännössä ja yhteiskunnan käytännöissä, mutta oman työmmekin kautta voimme vaikuttaa. Voimme kehittää oman työyhteisömme toimintatapoja, jotta työssä olisi aikaa vaalia sen tärkeitä päämääriä ja tehdä työ hyvin. Voimme valita tekevämme vähemmän töitä, tinkiä kulutuksestamme ja tehdä näin tilaa muille päämäärillemme. Voimme myös luoda omia, uusia työyhteisöjä ja työn tekemisen tapoja, jotka perustuvat nimenomaan työn merkityksellisille päämäärille ja toisin tekemiselle.

May 20
Valtaamo
0
Talous / Yhteiskunta / Ympäristö

Muuttaako tämä kaiken?

DSCN1261

Suuryritysten ja -brändien valtaa käsittelevästä No Logo –kirjasta tunnettu Naomi Klein tarttuu uusimmassa teoksessaan ihmiskunnan tulevaisuutta määrittävään ilmastonmuutokseen. This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate argumentoi nimensä mukaisesti, että ihmisten toiminnan aiheuttama ilmastonmuutos tulee lopulta muuttamaan kaiken: elämämme, talousjärjestelmämme ja käsityksemme maailmasta.

Teoksen alkupuolella Klein listaa tyypillisiä argumentteja, joilla me tavalliset ihmiset etäännytämme itseämme ja välttelemme vastuutamme ilmastonmuutoksesta: Kyseessä on monimutkainen asia, jota vain ympäristöihmiset ja –tutkijat ymmärtävät. He kehittävät ennemmin tai myöhemmin parempia teknologioita, jotka ratkaisevat ongelmamme. Yksittäisenä ihmisenä en edes pystyisi muuttamaan mitään. Sitä paitsi todellisuuden tunnustaminen uhkaa elintapaani ja –tasoani. Pitäisi luopua autoilusta, lihansyönnistä, shoppailusta ja matkustamisesta! Eihän siitä mitään tulisi, varsinkaan näinä aikoina, jolloin talous pitää saada kasvuun ja Suomi nousuun.

Ilmastoskeptikot taas eivät usko, että ihmiset ovat omalla toiminnallaan aiheuttaneet ilmastomuutoksen — tuleehan talvikin joka vuosi. Muun muassa puolet USA:n senaattoreista kuuluu tähän ryhmään, kuten taannoinen senaatin äänestys osoitti. Skeptikkoja ei näytä hetkauttavan, että 97 prosenttia kaikista ilmastotutkijoista ja –asiantuntijoista pitää ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kiistattomana ja tieteellisesti todistettuna tosiasiana.

Kleinin mukaan on ymmärrettävää, että konservatiivisesti ja/tai markkinahenkisesti ajattelevat tahot haluavat kieltää ilmastonmuutoksen. Myöntäminenhän merkitsisi väistämätöntä tappiota aikamme suuressa ideologisessa kiistassa: markkinamekanismi ei toimikaan, vaan yhteiskunnassa tarvitaan myös säätelyä. Samasta syystä emme kykene tarpeellisiin, ilmastonmuutosta hillitseviin päätöksiin: ne olisivat räikeässä ristiriidassa sääntelyn purkamisen, jatkuvan kasvun ja markkinahenkisen kapitalismin kanssa.

Ilmastonmuutosta hillitsevät päätökset uhkaavat pientä teollisuuseliittiä, mutta suojelisivat maapallomme väestön enemmistöä. Eniten ilmastonmuutoksen seurauksista kärsivät nimittäin juuri ne köyhät yhteisöt ja valtiot, jotka ovat siihen omalla toiminnallaan vähiten vaikuttaneet. Me täällä globaalissa pohjoisessa voimme aina ostaa tehokkaampia ilmastolaitteita toimistoihimme, mutta mitä tekevät ihmiset, joiden sadot kuivuvat ja asumukset pyyhkiytyvät mereen? Samaan aikaan, kun meidän toimiemme johdosta yhä laajemmat alueet ”siellä jossain” muuttuvat elinkelvottomiksi, suljemme rajamme entistä tiukemmin ilmastopakolaisilta.

Vallalla on myös suuruudenhullu usko siihen, että olemme luonnosta erillisiä ja voimme avaruuspeilien kaltaisilla teknologioilla voittaa sen asettamat rajat. Ilmeisesti on helpompaa yrittää teknologioiden avulla sopeutua ilmastonmuutokseen, kuin haastaa koko nykyinen elämäntapamme, identiteettimme ja jatkuvan talouskasvun ideologiamme.

Maailmamme rajat ovat kuitenkin tulossa vastaan, eivätkä pienet sopeutukset silloin enää riitä. Klein povaa juuri ilmastoliikkeestä muutosvoimaa, joka vahvistaa yhteisen ympäristömme lisäksi myös demokratiaa ja tasa-arvoa, reilua ja vastuullista kauppaa sekä terveempää maa-, vesi- ja energiataloutta. Tämä vaatii kuitenkin elämän näkemistä itseisarvona, ei business casena. Vertailukohtana Klein käyttää kahta merkittävää kansalaisliikettä: orjuuden purkamista ja feminismiä. Ne eivät saavuttaneet päämääriään määrittämällä tavoitteilleen rahallista arvoa, vaan osoittamalla kuinka vapaus ja ihmisoikeudet ovat liian arvokkaita asioita mitattaviksi rahassa. Ilmastonmuutostakaan ei torjuta taloudellisilla argumenteilla — on tehokkaampaa vähentää päästöjä nyt, kuin siivota jälkiä myöhemmin. Sen sijaan meidän tulee ymmärtää, ettei yhteiselle ympäristöllemme voi asettaa hintaa, vaan sen varjeleminen on itseisarvo. Tämä muuttaisi kaiken. 

Lähde:

Klein, Naomi (2014). This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate. Penguin Books.

May 12
Valtaamo
0
Toimijuus / Työelämä

Kuolema kuittaa univelat

DSC03574

Otsikon lausahduksella on tapana vitsailla tavalla tai toisella rankoille elämäntilanteille: ympäripyöreille työpäiville, liialle juhlimiselle, koliikkivauvojen ja korvakipuisten taaperoiden rikkomille yöunille.

Tämäntyyppisistä vitseistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden avulla) torjumme jokapäiväisessä elämässämme kuoleman ja sen mahdollisuuden tehokkaasti tietoisuudestamme. Omankin kieleni päällä on vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä, pyörinyt elämään ja kuolemaan liittyviä ajatuksia, joihin en pääse käsiksi, vaan en eroonkaan. Ne nousevat esiin aina silloin tällöin, mutta ennen kuin pääsen niihin kiinni, arjen touhut työntävät ne takaisin mielen takamaille, työkiireiden ja arjen ilojen katveisiin, hetkiin jotka eivät koskaan koita.

Tämä on armollistakin, sillä näissä väistyvissä ajatuksissa on paljon pelottavaa. Mikko Salmela kirjoittaa Kuoleman kulttuurit Suomessa –teoksessa, kuinka meidän olisi vaikea sitoutua elämään ja sen kauaskantoisiin emotionaalisiin, taloudellisiin ja muihin suhteisiin tietoisina siitä, että oma tai läheistemme kuolema voi milloin tahansa tehdä kaiken tyhjäksi. Jotta voimme keskittyä elämään, meidän on unohdettava kuolevaisuutemme. (Salmela 2014, 52)

Myös työelämästä tuttuun kiireiseen kitinäämme tuntuu yhdistyvän ajatus siitä, että aikaa on loputtomasti eikä takarajaa ole, kuten Johanna Korhonen kirjoittaa taannoisessa kolumnissaan. Mutta entä jos juuri ymmärtämällä rajamme saisimme otteen ajasta, kysyy Korhonen. Samaa pohtii Don DeLillon Valkoisen kohinan Winnie: ”Eikö kuolema ole se raja jonka me tarvitsemme? Eikö se anna elämälle arvoa, selkeyden tunnetta? Kysy itseltäsi, olisiko mikään tekosi tässä elämässä kaunis tai merkityksellinen, jos et tietäisi että olemassaolosi on ajallinen, että sillä on raja tai päätepiste.” (1986, 252) 

Elämämme rajallisuuden muistaminen voi myös auttaa meitä vapautumaan turhasta kuuliaisuudesta. Muistaisimme kysyä niitä arjen kiireessä hukkuvia perustavanlaatuisia kysymyksiä: miksi olemme olemassa, miten meidän tulisi elämäämme elää, kuinka olemme suhteessa toisiin ja miten voimme luoda työtä ja instituutioita, jotka tukevat näitä mielekkääksi kokemiamme asioita? (ks. Reedy & Learmonth 2011)

Merkityksellisyyttä korostaessamme saatamme tosin sortua mittavaan perspektiivivirheeseen, kuten Jussi Viitala muistuttaa kirjassaan Miten maailma loppuu? Olemmehan merkityksinemme lopulta vain yksi evoluution hetkellinen oikku yhdessä maailmankaikkeuden peränurkassa. Se ei kuitenkaan tee elämästämme tarkoituksetonta. Päinvastoin: ”Kun tuntee katoavaisuutensa, osaa arvostaa tätä hetkeä ja kun ei pidä itseään tärkeänä, voi joskus – ehkä – ymmärtää jotain,” toteaa Viitala.

Sillä kuolema kohtaa meistä jokaisen, ennemmin tai myöhemmin, säätyyn katsomatta. On herättävää, kuinka Helsingin Sanomissa toissa pääsiäisenä haastateltu saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen kertoo, ettei juuri kukaan kuoleva ihminen halua keskustella työelämästään: ”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Mitä itse tekisit, jos tämä päivä olisi viimeisesi? Enemmän töitä?

Lähteet:

DeLillo Don (1986). Valkoinen kohina. Tammi.

Reedy, P. & Learmonth, M. (2011) Death and Organization: Heidegger’s Thought on Death and Life in Organizations. Organization Studies, 32 (1), 117-131.

Salmela, Mikko (2014). Kuolevan kohtaaminen. Teoksessa Hakola, Outi & Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi (toim.) Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus, Helsinki. 47-64.

Viitala Jussi (2011). Miten maailma loppuu? Atena Kustannus.

12345678910111213141516171819

Kolmas tila on blogi työelämän toisinajattelulle. Kerromme toiminnastamme, pohdimme työelämän ilmiöitä ja mielekkään työn edellytyksiä sekä innostumme hyvistä kirjoista ja keskusteluista.

Yhteys: elina (at) valtaamo.fi

Kategoriat

Ammatillinen identiteetti Ammattikäytäntö Dialogi Itsensäjohtaminen Johtaminen Kehittäminen Mielekäs työ Talous Tasa-arvo Teoria Toimijuus Tutkimus Työelämä Välittäminen Yhteiskunta Ympäristö

Etsi blogista

Arkisto

Jaa ja seuraa:

Facebook
fb-share-icon
Twitter
Tweet
LinkedIn
Share
RSS
Follow by Email
Tilaa blogi sähköpostiin:

Copyright © Valtaamo, All rights reserved. Rekisteriseloste

  • Etusivu
  • YHTEYS
  • PALVELUT
  • ERÄTAUKO
  • KIRJASTO
  • BLOGI