Pohdimme tätä tuoreessa vierailijapuheenvuorossamme “Sykemittarista kompassiin, oravanpyörästä mielekkään työn poluille” Ekonomien Blogissa.
Moni ei kuitenkaan tiedä, mihin vapauttaan käyttäisi. Pyrkimykset itsensä toteuttamiseen eivät aina johda aitouden kokemukseen saati hyvään elämään, vaan saatamme jopa ahdistua ja turhautua. Haluamme tutkinnon, perheen, uuden laukun, karibianmatkan, facebook-tykkäyksiä ja mediajulkisuutta, mutta toiveidemme toteuduttua alamme etsiä aina uutta kohdetta, joka toisi meidät lähemmäksi aitouden kokemusta.
Elämän tarkoituksesta ja itsensä toteuttamisesta on tullut ongelma, sillä aitoa minuutta on vaikea löytää. Tämä ei ole mikään ihme, sillä käsityksemme minuuden luonteesta eivät ole yksiselitteisiä saati pysyviä. Historiallinen tarkastelu osoittaa, että nykyisissä minuuskäsityksissämme sekoittuu sulavasti vuosisatojen ja -tuhansien takaisia ajatuksia.
Itsensä etsiminen on aloitettava antiikin ajoista, sillä sanonta ”tunne itsesi” on peräisin Sokrateelta. Tuolloin itsetutkiskelu ei kuitenkaan tarkoittanut omien sisäisten tarpeiden ja tunteiden pohdiskelua, vaan oman paikan tunnistamista osana kosmista järjestystä. Myöhemmin keskiajalla vaikuttaneelle kirkkoisä Augustinukselle itsensä toteuttaminen tarkoitti itsestä ja egosta luopumista ja antautumista jumalalle. Itsensä löytäminen tarkoitti näin sekä antiikissa että keskiajan kristinuskossa yhteyden kokemista johonkin itseään suurempaan voimaan.
Valistuksen aikana kylvettiin nykyisen aitousihanteemme siemenet. Modernin maailmankuvan kehittyessä kosmoksesta tuli materiaalisten objektien ja kausaalisuhteiden maailmankaikkeus, josta katosivat mysteerit ja muut yliluonnolliset selitykset. Vapautuminen uskonnosta, perinteistä ja vanhoista rooleista ja rajoituksista rakensi ihmisistä erillisiä yksilöitä, joilla oli kyky riippumattomaan ajatteluun ja mahdollisuus tehdä järkemme ohjaamia valintoja. Ensimmäistä kertaa ihmiselle oletettiin myös jokin erillinen, sisäinen minuus.
Tieteellistä maailmankuvaa ja sen rationaalisuutta haastoi 1700-luvun lopulta käynnistynyt romantiikan aika, joka löysi tunteet ja mielikuvituksen. Samalla se synnytti meihin yhäkin vaikuttavan käsityksen aitoudesta ja aidosta elämästä: voimme löytää minuutemme toteuttamalla itseämme ja luovuuttamme. Kääntyessämme sisäänpäin saatamme tosin löytää myös vihaa, pelkoa, kateutta, joita ilmaisemalla tuskin koemme elävämme hyvää elämää.
Modernin ja romanttisen aikakauden ajatukset hallitsevat ajatteluamme tänäkin päivänä. Postmoderneina tunnetut filosofit ja kulttuurintutkijat ovat kuitenkin haastaneet tällaisen aidon ja todellisen minuuden idean. Minuutemme ja sisäiset kokemuksemme kun ovat kulttuuriemme muovaamia ja kehittyvät hahmottaessamme maailmaa ja itseämme niiden kielten ja käytäntöjen kautta. Ei siis ole yhtä ja oikeaa minää, vaan monia mahdollisia minuuksia, jotka muuttuvat ja kehittyvät elämänkulkumme myötä.
Olemmeko siis kaikki jakomielisiä, vaikka tuntisimme olevamme melko lailla yksi ja sama ihminen erilaisista rooleista ja identiteeteistämme huolimatta? Minuuden yhtenäisyyden kokemusta selittää ihmisille ominainen tarinallinen ajattelu. Elämme elämäämme tarinana, jonka avulla tulkitsemme kokemuksiamme ja teemme valintoja. Tarinan ainekset nousevat kulttuuristamme ja yhteisöistämme, mutta kudomme niistä omanlaisiamme tilkkutäkkejä.
Mitä aitouden ihanne voi postmodernissa tarinoiden maailmassa tarkoittaa? Ehkäpä sitä, että sisäänpäin kääntymällä voimme kriittisesti tarkastella omaa elämäämme ja pohtia millaiset tarinat elämäämme ohjaavat. Emmehän voi tavoitella vapautta tai aitoutta, jos olemme täysin vallitsevien käytäntöjen ja tiedostamattomien halujen vietävissä.
Aitouden ihanne jää kuitenkin kapeaksi, jos se ymmärretään vain itsensä toteuttamisena ja henkilökohtaisen hyveenä. Se saisi olla myös kääntymistä ulospäin, kohti itseämme suurempia tarinoita ja niiden moraalisia päämääriä. Niistä voimme löytää välittämisen ja tavoittelemisen arvoisia asioita, jotka ovat omia häilyviä tunteitamme ja mielihalujamme pysyvämpiä.
Entä miten voin tunnistaa oman elämäni mielekkäitä päämääriä? Uskonnot tarjoavat vastaukseksi jumalan palvelemista ja monet nykyajan hengelliset suuntaukset omaa sielua ja sydäntä. Tarjolla on myös monenlaista maata ja mammonaa, kultaa ja kunniaa. Mikä sinussa resonoi?
Guignon, Charles (2004). On Being Authentic. Routledge: London.
Taylor, Charles (1995). Autenttisuuden etiikka. Gaudeamus: Helsinki. Alkuteos: The Ethics of Authenticity (1992).
Meditaatio synnyttää minussa tunteen, jota kaipaan kiireisessä arjessa: rauhoitun, rentoudun ja tunnen oloni turvalliseksi. Kun pysähdyn olemaan hetkessä läsnä, niin huomaan, etten halua olla missään muualla. En kaipaa mitään muuta. Tiedän, että minulla on elämässäni kaikki, mitä haluan ja tarvitsen.
Sitten kun –elämään taipuvaiselle suorittajaluonteelle kokemus tietoisesta läsnäolosta on suorastaan radikaali. Olemmehan oppineet pyrkimään eteenpäin ja tavoittelemaan enemmän, niin hengessä kuin materiassa. Kun yksi etappi on saavutettu, juoksemme jo kohti seuraava tavoitetta. Tällä suorittamisen kehällä seuranamme on jatkuva riittämättömyyden tunne. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen auttaa vapautumaan tästä kehästä ja kokemaan riittämättömyyden ja tyytymättömyyden sijaan kiitollisuutta ja myötätuntoa.
Tietoisen läsnäolon harjoittaminen kasvattaa suosiotaan myös työelämässä. Mindfulnessin harjoittamisen luvataan lieventävän stressiä ja parantavan yksilön suoriutumista työssään. Juuri tässä mennään kuitenkin harhaan. Yhä useammin tietoinen läsnäolo on kaupallistettu ”McMindfulnessiksi”, tuotteistetuksi mielenhallinnan tekniikaksi. Sen avulla työntekijät kantavat itse vastuun omasta työhyvinvoinnistaan ja muokkaavat itseään yhä tehokkaammiksi ja tuloksellisemmiksi suorittajiksi.
McMindfulnessin kehyksessä kiireessä ei ole kyse liian suurista työmääristä, vaan yksilön kyvyttömyydestä hallita arkeaan. Uupumus ei synny työelämän kohtuuttomista vaatimuksista, vaan yksilön huonoista stressinhallintataidoista. Ylipäänsä kyse on aina yksilöstä ja hänen kyvystään hallita itseään ja työtään. Samalla yksilökeskeinen näkökulma sivuuttaa työelämän ja yhteiskunnan kuormittavat ja eriarvoistavat käytännöt. Jos näiden käytäntöjen ja rakenteiden olemassaolo tunnustetaankin, niiden oletetaan olevan ulottumattomissamme. Parasta keskittyä vain itseensä ja hyväksyä työelämän ”tosiasiat”. Mindfulness-kurssin maksanut työnantajakin kiittää!
Tietoisen läsnäolon tarkoituksena on pysähtyä ja vahvistaa yhteyttä omaan itseen, toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Siten se auttaa vapautumaan sisäistämistämme odotuksista ja niiden ylläpitämästä suorittamisen kehästä. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen näistä lähtökohdista on jotain ihan muuta, kuin paremman suoriutumisen välineeksi valjastettu McMindfulness. Suorittamisen sijaan se herättelee kyseenalaistamaan käytäntöjä, jotka vaativat meiltä koko ajan enemmän, nopeammin ja tehokkaammin.
Rakastatko työtäsi? Tunnetko työsi niin merkitykselliseksi ja tärkeäksi, että voisit tehdä sitä työtunteja laskematta ja korvauksesta välittämättä? Jos vastaat kysymyksiin kyllä, olet etuoikeutetussa asemassa. Samalla edustat myös vallalla olevaa työelämän ihannetta. Rakkauden sijaan työn kohdalla tosin puhutaan useammin intohimosta, jonka tärkeyttä julistetaan nykyisin työssä kuin työssä (ks. Intohimosta mielekkyyteen).
Perinteisesti pyyteetön rakkaus työhön on liitetty taiteen ja tieteen tekemiseen, jossa luovuus edellyttää intohimoa, paneutumista ja uteliaisuutta. Esimerkiksi yliopistoissa intohimoisen suhteen työhön uskotaan olevan laadukkaan tutkimuksen perusedellytys. Nykyisin sen merkitystä korostetaan vahvasti myös mainoslauseissa ja strategioissa, kuten Rebecca Lundin tuore tutkimus osoittaa. Intohimopuheella ylläpidetään ajatusta akateemisesta vapaudesta ja yliopistojen ylevistä päämääristä lahjakkaiden tutkijoiden houkuttelemiseksi.
Intohimotyössä ei kuitenkaan aina ole kysymys vapaasta, pyyteettömästä rakkaudesta. Intohimosta on tulossa eräänlainen pakko, uusi työelämän normi. Intohimoinen suhde työhön voi jopa muodostua kuluttavaksi ja kapeaksi, jos intohimo halutaan kiivaasti kytkeä kilpailulliseen menestyseetokseen. Tämä eetos kanavoi intohimon kohteet juuri tietynlaiseen ja tietyllä tavalla tehtyyn työhön. Esimerkiksi yliopistossa intohimo valjastetaan tulosjahdin eli julkaisupistetehtailun palvelukseen. Keppejä ja porkkanoita ei tarvita, koska intohimotyöntekijät johtavat itse itseään kohti organisaation tavoitteita. Vaan säilyvätkö vapaus ja luovuus?
Intohimopuheen rinnalle Lund löysi yliopistomaailmasta toisen rakkauden lajin: välittämisen. Välittämisessä on kyse moraalisista pyrkimyksistä tehdä merkityksellistä, ihanteiden mukaista työtä. Se on myös arkista huolenpitoa toisista, heidän kuuntelemistaan, tukemistaan ja hyvän ilmapiirin ylläpitämistä. Välittäminen vaatii aikaa ja läsnäoloa, mutta jää siitä huolimatta usein näkymättömäksi. Siitä ei myöskään palkita samalla tavalla, kuin intohimon siivittämästä menestyksestä. Välittäminen, niin muista ihmisistä kuin työn päämääristä, on kuitenkin juuri se rakkauden laji, jonka soisimme työelämässä vahvistuvan.
Lähde: Lund, Rebecca (2015). Doing the ideal academic. Gender, excellence and changing academia. Aalto University Doctoral Dissertations 98.
