elo 28

Tasa-arvo / Tutkimus

Ihannetyöntekijöitä, onko heitä?

28.8.2015

”Työskentele seitsemän päivää viikossa.

Pidä tunti vapaata päivittäin, jolloin voit aterioida ja tavata tyttöystävääsi (sic).

Nuku kahdeksan tuntia yössä.

Luo kansainvälisiä suhteita ja lähde ulkomaille.

Älä oleta olevasi läsnä oleva vanhempi samaan aikaan, kun edistät akateemista uraasi.”

Monella työpaikalla on julkilausumattomia, mutta kaikkien tunnistamia käsityksiä siitä, millainen on kyseisen organisaation ihannetyöntekijä. Ylläoleva lainaus on vanhemman tieteenharjoittajan ohjeistus akateemista uraansa aloitteleville väitöskirjatutkijoille tohtoriopintojen aloitusseminaarissa. Esimerkki on Rebecca Lundin Aalto-yliopistossa tehdystä väitöskirjatutkimuksesta, jossa hän tutki käsityksiä ihannetyöntekijästä.

Vaikka neuvojen sävy on jossain määrin humoristinen, Lundin tutkimuksen mukaan ne kertovat paljon kyseisestä organisaatiosta ja sen normeista. Ihannetyöntekijä on ruumiiton, sosiaalisista sitoumuksista vapaa sukupuoleton (tai miesoletettu) hahmo, joka omistaa itsensä täydellisesti työlleen ja organisaatiolleen.

Saman yliopiston toisessa, uutta professorien urajärjestelmää esittelevässä tilaisuudessa hehkutettiin, että jokainen voi astua uuteen urajärjestelmään, kunhan ”Et luovuta! Teet paljon työtä! Kirjoitat hyviä artikkeleita! Hankit tutkimusrahaa ja opiskelijoita! Opit opettamaan! Pysyt aktiivisena tiedeyhteisössä, yhteiskunnassa ja yliopistossa!”

Tämä ihannetyöntekijän kuva välittyy sekä yliopiston strategisissa tavoitteissa että työntekijöiden arviointikäytännöissä. Lundin tutkimus pyrkii ymmärtämään tätä ihannetyöntekijän rakentumista käyttäen lähtökohtana erityisesti ”virkaiältään” nuorempien naistutkijoiden kokemuksia. Aineisto on tuotettu reilun kolmen vuoden aikana havainnoimalla, haastattelemalla tutkijoita, johtajia ja hallintohenkilöstä sekä keräämällä erilaisia aiheeseen liittyviä tekstejä.

Lundin tutkimus osoittaa, kuinka yliopiston näennäisen neutraalit pätevyys- ja laatustandardit tuottavat eriarvoisuutta, niin naisten ja miesten välillä kuin näiden ryhmien sisälläkin. Työntekijöistä on tehty tulosvastuullisia suhteessa aivan tietynlaiseen, kapeaan ja mitattavaan laadun ja erinomaisuuden määritelmään. Kyseisessä organisaatiossa ihannetyöntekijän asema on saavutettavissa ainoastaan keskittymällä organisaatiossa eniten arvostettuihin ja statusta tuoviin asioihin, kuten tutkimusartikkelien julkaisemiseen niin kutsutuissa A-lehdissä.

Kaikkivoivan ihanteen saavuttaminen on vaikeaa kenelle tahansa, mutta erityisen vaikeaa se on heille, joiden työtä tai osaamista tämä kapea laadun määritelmä ei tavoita. Se sulkee jo lähtökohtaisesti ulkopuolelleen paljon opetus- ja ohjaustyötä sekä valtavirrasta (ja tieteen valtakielestä englannista) poikkeavaa tutkimusta.

Ihannetta käytettiin myös taktisesti hyödyksi. Joillekin ihanteen korostaminen toimi mahdollisuutena vahvistaa jo valmiiksi hyvää asemaansa organisaatiossa. Toiset hyödynsivät ihannetta välineellisesti hyödyntämällä taktisesti siihen linkittyvää erinomaisuussanastoa omassa työssään, vaikka suhtautuivatkin siihen epäillen. Ihannetta myös vastustettiin avoimesti ironian ja kriittisyyden kautta. Siitä huolimatta jokainen tuli siihen peilatuksi, tahtoen tai tahtomattaan.

Ihannetyöntekijän normilla on seurauksensa, oli kyse mistä tahansa organisaatiosta. Se, mitä ihminen kokee että hänen pitäisi tehdä ei aina tarkoita samoja asioita, joita hänestä olisi tärkeää tehdä. Tasapainottelu näiden päämäärien välille on työlästä. Tehdäkö valintoja sen pohjalta, mistä organisaatiossa palkitaan ja tunnustetaan? Vai noudattaako oman ammattikäytäntönsä ja moraalinsa mukaista käsitystä siitä, mikä on hyvää työtä?

Ihannetyöntekijän kapea normi johtaa myös väistämättä yhdenmukaisuuteen, joka harvoin palvelee organisaation tai sen sidosryhmien tarpeita. Kuinka kehitetään uusia tuotteita tai palveluita, jos organisaation kaikki työntekijät ajattelevat samalla tavalla? Kuinka ratkotaan yhä monimutkaisempia yhteiskunnallisia ongelmia, jos ratkaisuja tuotetaan ennalta määritellyillä ehdoilla? Mitä jää tutkimatta ja oivaltamatta, jos kaikki on puristettu samaan muottiin?

Lähde:

Lund, Rebecca (2015). Doing the Ideal Academic: Gender, Excellence and Changing Academia. Aalto University Publication Series, Doctoral Dissertations 98/2015.

elo 21

Valtaamo

Keitetään kahvit

21.8.2015

Yksi suomalaisen työpaikka-arjen viimeaikaisista mullistuksista on kahvituntien häviäminen. Kahviahan Suomessa edelleen juodaan paljon, mutta take away –kulttuuri on rantautunut myös töihin. Kahvikuppi käydään täyttämässä käytävälle sijoitetulla automaatilla ja sen jälkeen kiirehditään oman työpöydän ääreen. Kahvi tulee näin hörpityksi töiden sivussa.

Joissakin töissä yhteiseen kahvihetkeen voi kuitenkin kiteytyä jopa työn keskeisin merkitys, kuten Iiris Lehto esittää hoivatyön muutoksia koskevassa tutkimuksessaan. Lehdon tutkimuksessa hoivapalvelu oli järjestetty osana pitkäaikaistyöttömien työllistämisprojektia, jolla myös paikattiin julkisen sektorin hoivapalvelujen vajetta. Hoivapalvelun asiakkaat olivat vanhus- tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja asuivat kotona.

Hoivatyössä on kysymys välittämisestä, niin ihmisistä kuin heidän asioistaan. Näissä kotihoidon palveluissa kahvinjuonti muodostui osaksi huolenpitoa ja hyvää hoivaa. Kahvihetket olivat monelle vanhukselle tapa rytmittää arkea ja niiden puuttuminen sai aika turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita. Jo itse kahvipakettiin liittyi siis välittämistä ja sen puuttuminen saattoi olla iso asia.

Hoivatyöntekijät eivät kuitenkaan saaneet käydä asiakkaan puolesta kaupassa tai kuljettaa häntä sinne. Yksi työntekijöistä kuitenkin ehdotti, että työntekijät voisivat kuljettaa kahvipaketteja mukanaan autossa. Ehdotus konkretisoitui myöhemmin uudeksi käytännöksi, jossa asiakkaat pystyivät valtakirjalla hankituttamaan kauppatavaroita, kuten Juhla Mokkaa.

Myös kahvipöydässä istuminen yhdessä on tärkeä välittämisen muoto. Kahvihetki olikin monen asiakkaan päivässä ainoa todellinen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa ja siten mahdollisuus vuorovaikutukseen ja läheisyyteen. Kahvihetken tärkeys näkyi esimerkiksi siinä, että asiakkaat saattoivat täyttää kahvikuppia moneen kertaan tilanteen pitkittämiseksi. Kahvihetkien myötä asiakas ja työntekijä oppivat myös tuntemaan toisiaan, mikä edesauttoi hyvän hoivan toteutumista.

Työllistämisprojektin kautta toteutetussa hoivapalvelussa oli sentään tilaa kahvinjuomiselle, toisin kun kotihoidon ammattilaisten tiukalle viritetyssä aikataulussa. Määräaikaisissa työllistämisprojekteissa asiakkaat joutuvat kuitenkin aina lopulta luopumaan tutuksi tulleesta työntekijästä. Hyvän hoivan tarjoamiseen ei siis riitä pelkkä palvelun järjestäminen, vaan tarvitaan myös välittäviä ihmisiä ja ennen kaikkea aikaa.

Hoivatyössä kahvipöydässä istuminenkin on työtä, muissa töissä se on tauko. Molemmissa se kuitenkin mahdollistaa pysähtymisen, toisen ihmisen kohtaamisen ja välittämisen. Keitetään siis kahvit!

Lähde

Lehto, Iiris (2015). Välittäminen. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118, Jyväskylän Yliopisto.

kesä 7

Valtaamo

Johtaminen / Teoria / Työelämä

Hyvä paha byrokratia

7.6.2015

Nykypäivän työelämässä byrokratia on kirosana. Sitä käytetään synonyymina menneen maailman jäykkyydelle ja tehottomuudelle. Pahimmillaan byrokratiassa järkeistetään ja tehostetaan toimintaa niin monin säännöin ja järjestelmin, ettei tilaa jää aloitteellisuudelle tai yksilöiden valinnanmahdollisuuksille. Byrokratiasta tulee luovuuden tappava rautahäkki, kuten Max Weber tätä toiminnan rationalisoimisen lopputulosta nimitti.

Norminpurkutalkoiden, verkostoitumisen ja joustavien organisaatiomallien hypessä byrokratiakin ansaitsee kuitenkin puolustuksensa, toteaa aihetta tutkinut sosiologi Paul du Gay. Onhan byrokratia ainut toimiva organisaatiomalli suurissa, demokraattisten valtioiden kaltaisissa järjestelmissä, joiden tulee toimia läpinäkyvästi ja ennakoitavasti. Jos hitaus johtuu siitä, että asiat hoidetaan perusteellisesti ja kaikkien kannalta tasapuolisesti, onko se huono asia?

Virallisten sääntöjen ja menettelytapojen puuttuessa asioihin (etenkin väärinkäytöksiin) puuttumisesta tulee vaikeampaa. Emme tiedä, miten asiat on hoidettu tai miten voisimme vaikuttaa niihin. Sopiva määrä byrokratiaa suojaa siksi mielivallalta ja korruptiolta. Byrokratian vähentäminen ei myöskään automaattisesti tarkoita asioiden sujuvoitumista. Tietynlaiset toimintamallit ovat vuosien saatossa iskostuneet vakiintuneiksi käytännöiksi ja valtasuhteiksi, eivätkä ne normeja purkamalla välttämättä katoa mihinkään. Sen sijaan ne muuttavat muotoaan, hienovaraisemmiksi ja näkymättömämmiksi. Vaikka nykyorganisaatioissa vältetään tiukkaa valvontaa ja sääntöjä, houkutellaan työntekijöitä entistä vahvemmin samaistumaan yrityksen arvoihin ja toteuttamaan itseään niiden mukaisesti.

Edes byrokratian suhde luovuuteen ei ole yksiselitteinen. Vaikka byrokraattisia organisaatioita mollataan juuri luovan ajattelun tukahduttamisesta, voi asian nähdä toisinkin päin. Epävarmoissa ja epäselvissä oloissa koemme stressiä ja päädymme varmistelemaan asemiamme. Selkeät säännöt, rakenteet ja menettelytavat voivat puolestaan tarjota puitteet, joissa voimme turvallisesti vapauttaa luovuutemme ja käyttää sitä vastuullisella tavalla.

Lähde:

Du Gay, Paul (2000). In Praise of Bureacracy. Sage Publications, London.

touko 20

Valtaamo

Talous / Yhteiskunta / Ympäristö

Muuttaako tämä kaiken?

20.5.2015

Suuryritysten ja -brändien valtaa käsittelevästä No Logo –kirjasta tunnettu Naomi Klein tarttuu uusimmassa teoksessaan ihmiskunnan tulevaisuutta määrittävään ilmastonmuutokseen. This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate argumentoi nimensä mukaisesti, että ihmisten toiminnan aiheuttama ilmastonmuutos tulee lopulta muuttamaan kaiken: elämämme, talousjärjestelmämme ja käsityksemme maailmasta.

Teoksen alkupuolella Klein listaa tyypillisiä argumentteja, joilla me tavalliset ihmiset etäännytämme itseämme ja välttelemme vastuuta ilmastonmuutoksesta: Kyseessä on monimutkainen asia, jota vain ympäristöihmiset ja –tutkijat ymmärtävät. Ennemmin tai myöhemmin kehitetään parempia teknologioita, jotka ratkaisevat ongelman. Yksittäisenä ihmisenä en pysty muuttamaan mitään. Sitä paitsi todellisuuden tunnustaminen uhkaa elintapaani ja –tasoani. Pitäisi luopua autoilusta, lihansyönnistä, shoppailusta ja matkustamisesta! Eihän siitä mitään tulisi, varsinkaan näinä aikoina, jolloin talous pitää saada kasvuun.

Ilmastoskeptikot taas eivät usko, että ihmiset ovat omalla toiminnallaan aiheuttaneet ilmastomuutoksen — tuleehan talvikin joka vuosi. Muun muassa puolet USA:n senaattoreista kuuluu tähän ryhmään, kuten taannoinen senaatin äänestys osoitti. Skeptikkoja ei näytä hetkauttavan, että 97 prosenttia kaikista ilmastotutkijoista ja –asiantuntijoista pitää ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kiistattomana ja tieteellisesti todistettuna tosiasiana.

Kleinin mukaan on ymmärrettävää, että konservatiivisesti ja/tai markkinahenkisesti ajattelevat tahot haluavat kieltää ilmastonmuutoksen. Myöntäminen merkitsisi väistämätöntä tappiota aikamme suuressa ideologisessa kiistassa: markkinamekanismi ei toimikaan, vaan yhteiskunnassa tarvitaan myös säätelyä. Samasta syystä emme kykene tarpeellisiin, ilmastonmuutosta hillitseviin päätöksiin, sillä ne olisivat räikeässä ristiriidassa sääntelyn purkamisen, jatkuvan kasvun ja markkinakapitalismin kanssa.

Ilmastonmuutosta hillitsevät päätökset uhkaavat pientä teollisuuseliittiä, mutta suojelisivat maapallon väestön enemmistöä. Eniten ilmastonmuutoksen seurauksista kärsivät juuri ne köyhät yhteisöt ja valtiot, jotka ovat siihen omalla toiminnallaan vähiten vaikuttaneet. Me täällä globaalissa pohjoisessa voimme aina ostaa tehokkaampia ilmastointilaitteita toimistoihimme, mutta mitä tekevät ihmiset, joiden sadot kuivuvat ja asumukset pyyhkiytyvät mereen? Samaan aikaan, kun meidän toimiemme johdosta yhä laajemmat alueet ”siellä jossain” muuttuvat elinkelvottomiksi, suljemme rajamme entistä tiukemmin ilmastopakolaisilta.

Vallalla on myös suuruudenhullu usko siihen, että olemme luonnosta erillisiä ja voimme avaruuspeilien kaltaisilla teknologioilla voittaa sen asettamat rajat. Ilmeisesti on helpompaa yrittää teknologioiden avulla sopeutua ilmastonmuutokseen, kuin haastaa koko nykyinen elämäntapamme ja jatkuvan talouskasvun ideologia.

Maailmamme rajat ovat kuitenkin tulossa vastaan, eivätkä pienet sopeutukset enää riitä. Klein povaa ilmastoliikkeestä muutosvoimaa, joka vahvistaa yhteisen ympäristömme lisäksi myös demokratiaa ja tasa-arvoa, reilua ja vastuullista kauppaa sekä terveempää maa-, vesi- ja energiataloutta. Tämä vaatii kuitenkin elämän näkemistä itseisarvona, ei business casena. Vertailukohtana Klein käyttää kahta merkittävää kansalaisliikettä: orjuuden purkamista ja feminismiä. Ne eivät saavuttaneet päämääriään määrittämällä tavoitteilleen rahallista arvoa, vaan osoittamalla kuinka vapaus ja ihmisoikeudet ovat liian arvokkaita asioita mitattaviksi rahassa. Ilmastonmuutostakaan ei torjuta taloudellisilla argumenteilla — on tehokkaampaa vähentää päästöjä nyt, kuin siivota jälkiä myöhemmin. Sen sijaan meidän tulee ymmärtää, ettei yhteiselle ympäristöllemme voi asettaa hintaa, vaan sen varjeleminen on itseisarvo. Tämä muuttaisi kaiken.

Lähde:

Klein, Naomi (2014). This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate. Penguin Books.