Valtaamo Valtaamo
  • English
  • Suomi
  • ETUSIVU
  • ELINA
  • PALVELUT
    • Koulutus
    • Dialogi
    • Työnohjaus
    • Tutkimus
  • KIRJASTO
    • Dialogijulkaisut
    • Työelämäkirjat
    • Artikkelit ja blogit
    • Juttuja meistä
  • BLOGI
  • English
  • Suomi
  • ETUSIVU
  • ELINA
  • PALVELUT
    • Koulutus
    • Dialogi
    • Työnohjaus
    • Tutkimus
  • KIRJASTO
    • Dialogijulkaisut
    • Työelämäkirjat
    • Artikkelit ja blogit
    • Juttuja meistä
  • BLOGI
Dialogi / Yhteiskunta

Dialogitrilogia

Dialogin merkitys yhteiskunnassa on vahvistunut merkittävästi viime vuosina. Suomeen on kehitetty kansallisen dialogin malli, ja samaan aikaan yhä useammassa kunnassa, koulussa, järjestössä ja työpaikalla käydään aktiivisesti dialogia. Dialogi on osoittanut voimansa myös kriiseissä. Kun koronapandemia, luontokato ja sota haastavat meitä, tarvitsevat kansalaiset tilan ja mahdollisuuden pohtia sekä omaa elämäänsä että yhteiskuntaa laajemmin.

Sitrassa kehitetty Erätauko-toimintamalli on toiminut pohjana kolmelle merkittävälle dialogihankkeelle, jotka ovat kansalaiskeskustelun kautta sekä vahvistaneet yhteiskunnallista osallisuutta että toimineet merkittävinä kokemustiedon lähteinä:

  • Koronapandemiassa kahden vuoden ajan käydyt Poikkeusajan dialogit
  • Suomalaisten luontosuhdetta kartoittava Suuri luontodialogi
  • Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan synnyttämät Demokratian puolustusdialogit

Hankkeita ovat koordinoineet yhteistyössä DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö, Sitra, valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö ja niissä on käyty yhteensä 470 dialogia, joissa on ollut mukana 3430 keskustelijaa. Minulla on tutkimusosaamiseni pohjalta ollut erityisen kiinnostava tehtävä kehittää tapoja näiden laajojen dialogiaineistojen analysointiin ja koostamiseen yhdessä taitavien kollegoideni kanssa. Tuloksena ovat kolme Sitran julkaisua, jotka kuvaavat sitä sosiaalisten innovaatioiden jatkumoa, jolla dialogi tulee osaksi yhteiskuntaa: 

Poikkeusajan dialogit – Kriisiajan kokemukset ja kansallisen dialogin malli

Henttonen Elina (2022)

Julkaisu kuvaa Poikkeusajan dialogien e­simerkin kautta dialogin merkitystä ja mahdollisuuksia osallisuuden ja luottamuksen rakenta­misessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Eri ikäisten, erilaisissa elämäntilanteissa elävien ja eri yhteiskunnallisia ryhmiä edustavien ihmisten kokemuksista koostuva dialogiaineisto tarjoaa ainutlaatuisen näkymän poikkeusajan arkeen, huoliin ja toiveisiin. Keskustelujen kautta hahmottuvat pandemian vaikutukset ihmisten välisiin suhteisiin, poikkeustilanteen näkyväksi tekemä eriarvoisuus ja eronteot, muutokset arvoissa sekä luotta­muksen ja epäluottamuksen kokemukset. Lisäksi julkaisussa esitellään kansallisen dialogin malli: uudenlainen tapaa synnyttää rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua kansalaisten, viranomaisten ja päättäjien välillä.

Suuri luontodialogi – Meissä jokaisessa elää monta luontosuhdetta

Henttonen Elina, Alhanen Kai ja Kareinen Janne (2022) 

Suuri luontodialogi kytkeytyy Sitran Luontoviisas Suomi 2035 -työhön ja siinä keskusteltiin luonnosta, sen merkityksestä ja luontokadon pysäyttämisestä. Luontokatoa pohdittiin keskusteluissa monista eri näkökulmista, arkisista havainnoista koskien elonkirjon kaventumista aina planetaarisen mittakaavan ekologiaan. Keskusteluiden keskeiset teemat olivat suomalaisen luontosuhteen rakentuminen sekä luontokadon pysäyttämistä estävät ja sen mahdollistavat tekijät. Suuri luontodialogi tekee näkyväksi, että meissä jokaisessa elää rinnakkain erilaisia, välillä jännitteisiäkin luontosuhteita. Luontosuhteemme kehittyvät kokemustemme, olosuhteidemme, elämäntilanteidemme ja ymmärryksemme muutosten mukana. Dialogit lisäsivät keskustelijoiden ymmärrystä luonnon monimuotoisuuden merkityksestä ja luontokatoon vaikuttavista tekijöistä, sekä toisten ihmisten erilaisista näkökulmista ja omista kokemuksista. Yhtä lailla keskustelut tarjosivat osallistujille mahdollisuuden etsiä luontosuhteilleen sanoituksia ja muotoja, jotka tukevat heidän omaa toimijuuttaan.

Demokratian puolustusdialogit – Kansanvallan vahvistaminen kuuluu kaikille

Alhanen Kai ja Henttonen Elina (2022)

Julkaisu kuvaa, kuinka Venäjän Ukrainaan kohdistama häikäilemätön hyökkäys havahdutti monet huomaamaan, että demokratia ei ole itsestäänselvyys. Sitä on tuettava päivittäin ja uudistettava jatkuvasti. Keskustelut toivat esiin, että demokratia saa ihmisten elämässä moninaisia sisältöjä ja kytkeytyy niin turvallisuuden ja vapauden tunteisiin, kokemuksiin osallisuudesta, kuin erilaisiin vaikuttamiseen tapoihin. Demokratia valottui dialogeissa lukuisista eri näkökulmista, ulottuen henkilökohtaisista kokemuksista aina aikamme suuriin poliittisiin kysymyksiin. Dialogit osoittivat, että lähes jokainen yksittäinen kansalainen ja yhteisö voi löytää omasta toiminnastaan kiinnekohtia demokraattisen yhteiskunnan vahvistamiseen. Keskusteluissa pohdittiin, mitä demokratia itse kullekin merkitsee, miten se erilaisten ihmisten arjessa toteutuu, mikä demokratiaa uhkaa ja mitä voimme yhdessä tehdä demokratian puolustamiseksi paikallisesti, kansallisesti ja maailmanlaajuisesti.

Lämpimästi tervetuloa perehtymään tämän mainion dialogitrilogian antiin!

29/09/2022 0 Comments
Dialogi / Yhteiskunta

Poikkeusajan dialogit nyt yksissä kansissa

Poikkeusajan dialogit olivat ainutlaatuinen kansalaisyhteiskunnan ja viranomaisten yhteisponnistus, joka lisäsi ymmärrystä, luottamusta ja toivoa keskellä koronapandemiaa. Keskusteluja käytiin kahden vuoden ajan lähes 300 ja niihin osallistui yli 2100 ihmistä.

Minulla oli suuri ilo ja kunnia kirjoittaa Poikkeusajan dialogien kokemukset ja opit kokoava julkaisu Poikkeusajan dialogit – kriisiajan kokemukset ja kansallisen dialogin malli (Sitran selvityksiä, 2022). Julkaisu kuvaa dialogin merkitystä ja mahdollisuuksia osallisuuden ja luottamuksen rakenta­misessa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Eri-ikäisten, erilaisissa elämäntilanteissa elävien ja eri yhteiskunnallisia ryhmiä edustavien ihmisten kokemuksista koostuva dialogiaineisto tarjosi ainutlaatuisen näkymän poikkeusajan arkeen, huoliin ja toiveisiin. Keskustelujen kautta hahmottuvat pandemian vaikutukset ihmisten välisiin suhteisiin, poikkeustilanteen näkyväksi tekemä eriarvoisuus, muutokset arvoissa sekä luottamuksen ja epäluottamuksen kokemukset.

Lisäksi julkaisussa pohjustetaan valmisteilla olevaa kansallisen dialogin mallia, eli uudenlaista tapaa synnyttää rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua kansalaisten, viranomaisten ja päättäjien välillä. Kansallisessa dialogissa keskustellaan ihmisille ja yhteisöille tärkeistä asioista tavalla, joka vahvistaa osallisuutta ja luo moniäänistä ymmärrystä käsillä olevista haasteista.

Julkaisun tiedot:

Henttonen, Elina (2022). Poikkeusajan dialogit – Kriisiajan kokemukset ja kansallisen dialogin malli. Sitran selvityksiä 207, Helsinki. Lataa julkaisu.

25/04/2022 0 Comments
Dialogi / Yhteiskunta

Poikkeusajan dialogit tavoittivat kriisivuoden ristiriitaiset kokemukset

Erätauko-säätiön, valtiovarainministeriön ja DialogiAkatemian koordinoimiin Poikkeusajan dialogeihin osallistui vuoden 2020 aikana yli 1600 ihmistä ympäri Suomea ja muuta maailmaa. Meillä oli DialogiAkatemian Kai Alhasen ja valtiovarainministeriön Johanna Nurmen ja Seija Korhosen kanssa etuoikeus laatia keskusteluista osallistujien, viranomaisten ja kaikkien kansalaisten käyttöön tarkoitetut koosteet. Koko vuoden kooste kuvaa kansalaisten tuntoja ja kokemuksia koronaepidemian aikana huhtikuusta jouluun. Kuukausittaisista koosteista välittyvät kunkin ajankohdan huolet ja toivonlähteet.

KOKO VUODEN KOOSTE:

Poikkeusajan dialogit syväluotsasivat kriisivuoden ristiriitaisia kokemuksia (23.12.2020)

SYKSYN DIALOGIEN KUUKAUSITTAISET KOOSTEET:

Poikkeuksellinen vuosi on väsyttänyt ihmiset, mutta toivoa on (22.12.2020)

Yhteiskunnan muuttuminen ja elämän rajallisuus nousivat esiin Poikkeusajan dialogeissa (24.11.2020)

Poikkeusajan pitkittyminen koettelee luottamusta ja tulevaisuudenuskoa (2.11.2020)

Dialogi lisää voimavaroja ja luottamusta tulevaan (9.10.2020)

KOKO KEVÄÄN KOOSTE:

Poikkeusajan 162 dialogiin osallistui yli 1100 ihmistä (17.6.2020) 

KEVÄÄN DIALOGIEN KUUKAUSITTAISET KOOSTEET:

Opimmeko jotain kriisistä? (17.6.2020)

Poikkeuskesä saapuu (3.6.2020)

Poikkeusajat muuttavat vapauden rajoja (20.5.2020)

Poikkeusajan dialogit jatkuivat ja ymmärrys syveni (5.5.2020)

Suomalaiset keskustelivat poikkeusajan vaikutuksista (27.4.2020)

28/12/2020 0 Comments
Talous / Tutkimus / Yhteiskunta

Kaadetaanko kauppakorkea?

Kuvittele käveleväsi kohti uudenkarheaa rakennusta jossain tuntemassasi lähikaupungissa. Moottoritien humina kuuluu vaimeana korviin, parkkipaikan löytäminen on vaivalloista. Asfaltti on kosteaa, nurmikot lyhyeksi leikattuja, opastetaulut tehokkaita. Arkkitehtuuri on yleismaailmallisen modernia – lasia, metallia, betonia. Sisällä löydät avaran aulan, vastaanottotiskin ja matalia istuinryhmiä. Esillä on bisneslehtiä, jokunen abstrakti taideteos, esitteitä ja plakaatteja. Ympärilläsi avautuu uusia kerroksia, lukemattomia ovia, lahjoittajien mukaan nimettyjä loistokkaita luentosaleja…

Näin aloittaa brittiläinen kauppisprofessori Martin Parker kirjansa Kaadetaan kauppakorkea – Miksi bisneskouluista pitäisi tehdä organisointikouluja? Kuvaus oli kuin omasta elämästäni, kun vierailin viime viikolla ensimmäistä kertaa oman alma materini, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun, uudessa rakennuksessa Otaniemen kampuksella.

Kapea käsitys organisaatioista

Perhe, verkosto, osuuskunta, kuoro, rikollisjärjestö.

Päiväkotiryhmä, yhdistys, sairaanhoitopiiri, matriarkaatti.

Kunta, kommuuni, monarkia, ammattiliitto.

Monikansallinen yritys, taloyhtiö, valtuusto.

Lukupiiri, kirpputori, harrasteryhmä, demokratia.

Nämä kaikki ovat erilaisia inhimillisen toiminnan organisoinnin muotoja. Niitä ei kuitenkaan opeteta kauppakorkeakouluissa, jotka väittävät tuottavansa ylintä tietoa ja ymmärrystä organisaatioista ja niiden johtamisesta. Parker väittääkin, että kauppakorkeakoulut näkevät organisoinnin ja organisaatiot aivan liian kapeasti.

Parkerin mukaan jo kauppakorkeakoulun (englanniksi business school) nimi ja perussanasto – kauppa, bisnes, johtaminen – viittaavat yhteen erityiseen organisaatiomuotoon eli yksityisen sektorin suuryhtiöön. Tämän yhden organisaatiotyypin oletetaan tarjoavan yleistettävän mallin kaikille muille organisaatioille, huolimatta siitä minkä kokoisia ne ovat, millaisessa ajassa ja kulttuurissa ne ovat syntyneet ja millaisia lähtökohtaolettamuksia niillä on.

Kauppakorkeakoulun lähtökohtaolettamus on kapitalistisen yhtiömuodon väistämättömyys, kirjoittaa Parker. Kaikkia oppiaineita yhdistää vankka usko markkinavetoiseen ja managerialistiseen yhteiskuntajärjestykseen. Tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten kapitalismi ja markkinat saadaan toimimaan.  Johtamisen opetuksen lähtökohtana on organisaatiohierarkian ja johtamisen välttämättömyys sekä oletus siitä, että ammattimaisesti koulutetut johtajat pystyvät hallitsemaan yhä monimutkaisemmiksi kehittyviä organisaatioita.

Ihmisten yhteistoiminnan monet muodot

Parker kyseenalaistaa yhden (vaikkakin vallitsevan) organisointimuodon ainoana mahdollisena tapana järjestää inhimillistä elämää ja ihmisten yhteistoimintaa. Ekokriisin ja ylikulutuksen kaltaiset globaalit haasteet vaativat, että opetamme ja tutkimme kaikkia mahdollisia erilaisia organisoinnin tapoja, muotoja ja menetelmiä, hän vaatii. Kauppakorkeakoulujen sijaan tarvitaan organisointikouluja (schools for organizing), sillä mikään inhimillisen organisoitumisen muoto ei ole itsestäänselvä ja ne kaikki ovat tarkastelun arvoisia. 

Teknisten taitojen opettamisen ohella kauppakorkeakoulujen pitäisi huolehtia opiskelijoidensa kasvattamisesta vastuullisiksi kansalaisiksi opettamalla itsetuntemusta, viisautta ja empatiaa. Parker tietää, että kauppakorkeakoulut ovat viime vuosina täydentäneet opintovaatimuksia bisnesetiikan, yritysten yhteiskuntavastuun ja ympäristökysymysten kursseilla. Tyypillisesti valinnaisina kursseina ne eivät kuitenkaan iske asian ytimeen, eli bisneskoulun rooliin osana yhteisen tulevaisuutemme tärvelevää koneistoa ja globaalia kulutuskapitalismia. Sen sijaan hehkutetaan etiikan, moraalin ja vastuullisuuden kaltaisia taikasanoja ja ”kun ne yhdistetään sanoihin innovaatio, transformaatio ja uudelleenajattelu, saadaan voimakas loitsu pimeyden häätämiseksi”.

***

Kauppakorkeakouluista löytyy myös kriittisesti ajattelevia organisaatiotutkijoita, joihin Parkerkin lukeutuu. Itse kuuluin yliopistovuosinani juuri tällaiseen yhteisöön, joka opetti minut kyseenalaistamaan ja toisinajattelemaan. En koskaan ollut kiinnostunut valtavirrasta, vaan sen sivuilla tapahtuvasta feministisestä, kulttuurisesta ja yhteistoiminnallisesta liikehdinnästä. Tahdon uskoa, että tälle on yhä sijaa myös kauppakorkeakouluissa, sen kaanonin kapeudesta huolimatta.  On myös huomioitava, että Parkerin kritiikki kohdistuu erityisesti brittiläiseen korkeakoulumalliin (suomalaisella korkeakoulukentällä samansuuntaisen näkökulman on esittänyt Toni Ruuska). Suomenkielisen käännöksen esipuheessa Parker varoittaakin Muumilaaksoa markkinalogiikan muodon saavasta pyrstötähdestä ja rohkaisee päättäjiä valitsemaan toisenlaisen tien. 

Lähde: Parker, Martin (2019). Kaadetaan kauppakorkea — Miksi bisneskouluista pitäisi tehdä organisaatiokouluja? (alkuteos Shut Down the Business School, suomentanut Hannu Laurila). Vastapaino, Tampere. 

03/10/2019 0 Comments
Ammattikäytäntö / Kehittäminen / Tutkimus

Our workbook on wellbeing at work for grant-funded researchers is now available in English!

The workbook provides support and hands-on exercises to strengthen and maintain the meaning of work, manage everyday life and to utilize peer support.

It includes examples, guiding questions, work-based exercises, reflective assignments to enhance professional identity, and advice on starting and guiding peer group activities. The workbook serves both as a self-study material for the individual researcher and as a guide for systematic work of peer groups.

The workbook is aimed at scholarship researchers, but it also helps universities and research institutes to identify the needs of scholarship holders in their work communities and to promote their well-being at work. Foundations can also use the workbook to promote the well-being of researchers, thereby contributing to the effectiveness and impact of their work.

The guide has been written by Elina Henttonen, Sikke Leinikki and Kirsi LaPointe, all with PhD and experts in wellbeing at work. The Finnish-language guide was published in May 2019.

The workbook was funded by Mela, and the English version was funded by the Finnish Union of University Researchers and Teachers and Social Science Professionals.

The workbook is available for download at

https://www.tjs-opintokeskus.fi/julkaisut-ja-aineistot/verkkoaineistot/tyohyvinvointia-apurahalla-tutkivalle

More information:

Elina Henttonen, elina@valtaamo.fi, tel. +358 50 546 9251 

Sikke Leinikki, sikke.leinikki@tjs-opintokeskus.fi, tel. 045 635 0673 

09/09/2019 0 Comments
Dialogi / Kehittäminen

Kuunteleminen on kultaa

Oletko koskaan pohtinut omaa kykyäsi kuunnella toisia?

Kuuntelemista pidetään itsestään selvänä osana vuorovaikutustilanteita. Silti se on yksi puhuttavimmista asioista ohjaamissani dialogikoulutuksissa ja -harjoituksissa. Kuuntelemisen haasteet ja oman kuuntelutaidon parantaminen nousevat poikkeuksetta esiin yhtenä keskeisimpänä oivalluksena. Kyky kuunnella onkin yksi tärkeimmistä dialogitaidoista.

Kuuntelemisen esteet

Jokainen tunnistaa vuorovaikutustilanteen, jossa toinen näyttää kuuntelevan, mutta ajatukset huitelevat jossakin ihan muualla. Niin siis mitä sä sanoitkaan? Tätä tapahtuu kotona, koulussa, parisuhteessa, perheessä, työpaikoilla ja satunnaisissa kohtaamisissa.

Joskus kuuntelua estää se, että ajattelee tietävänsä jo valmiiksi, mitä toinen aikoo sanoa. Elinalla on aina toi sama pointti… Hätäisten johtopäätösten ja ennakkoluulojen ohella kykyyn asettua kuuntelemaan vaikuttavat muutkin asiat. Kiire on niistä ehkä merkittävin, mutta yhtä lailla pitkästyneenä tai väsyneenä on vaikea keskittyä kuuntelemaan.

Kokousten ja keskusteluiden kaltaisissa vuorovaikutustilanteissa on tyypillistä kuvitella kuuntelevansa, vaikka todellisuudessa odottaa (ehkä hieman jännittäen) sitä hetkeä, jolloin itse pääsee ääneen. Oman argumentin tai kommentin pohtiminen vie huomiota siltä, mitä keskustelussa tapahtuu tässä ja nyt. Tällöin huomio ei kohdistu toisten ajatuksiin, vaan oman puheenvuoron ennakointiin. Ja kun mielessä pyörii vain oma kommentti, se pitää päästä esittämään, riippumatta siitä lisääkö se kyseisessä hetkessä yhteistä ymmärrystä käsiteltävästä asiasta.

Yhtä lailla pysähtyminen toisen kokemuksen äärelle ja pyrkimys ymmärtää sitä syvemmin saattaa kaatua kiireeseen päästä jakamaan omia kokemuksia aiheesta. Kun minä olin tuossa tilanteessa…

Kuunnellessa myös arvotetaan toisen puhetta. Olenko samaa vai eri mieltä? Oliko tuo hyvin vai huonosti sanottu? Arvottaminen yhdessä vahvojen lähtöolettamusten kanssa johtaa helposti tilanteeseen, jossa ei kuulla, mitä toinen lopulta yrittää kertoa. 

Kaikissa edellä mainituissa tilanteissa ilmenee esteitä aitoon kuunteluun ja kuulemiseen – ja siten kuulluksi tulemiseen.

Kuinka kehittää kuuntelemisen taitoa?

Hyvässä keskustelussa toteutuu vastavuoroisuus kuuntelemisessa ja kuulluksi tulemisessa. Siinä asetutaan avoimin mielin kuuntelemaan ja ymmärtämään toisten todellisuutta ja näkökantoja. Samalla harjaannutaan liittymään toisen kertomaan omasta kokemusmaailmasta käsin.

Dialogiin perustuva Erätauko-toimintamalli tarjoaa oivia eväitä oman kuuntelutaidon ja keskusteluiden kehittämiseen. Kiteytän seuraavaksi kolme Erätauon keskeistä ohjetta kuuntelutaidon kehittämiseen:

Erota kuunteleminen ja puhuminen. Kun kuuntelet, niin kuuntele. Älä pyöritä samaan aikaan mielessäsi omaa tulevaa puheenvuoroasi, vaan keskity kuulemaan, mitä toinen juuri tässä hetkessä kertoo. Kuulemasi saattaa synnyttää uusia ajatuksia, joilla voit liittyä toisen kokemukseen.

Anna rauhaa ja tilaa muille. Pidä omat puheenvuorosi napakoina, jolloin annat muille tilaa ja mahdollisuuden osallistua keskusteluun. Älä säikähdä hiljaisia hetkiä tai kiirehdi täyttämään niitä omalla puheellasi. Joskus juuri hiljaiset hetket mahdollistavat uusien asioiden tai äänien nousemisen keskusteluun.

Älä keskeytä muita, vaikka kielelläsi polttelisi kuinka hieno ajatus. Kirjaa se mieluummin ylös, jotta muistat esittää sen sopivassa kohdassa myöhemmin. Samalla voit kuunnella omaa sisäistä dialogiasi, eli sitä, mitä omassa mielessäsi ja kehossasi tapahtuu. Harkitse, mikä osa omasta sisäisestä dialogistasi on vuorovaikutuksen ja ymmärryksen syventämisen kannalta arvokasta sanoittaa muille.

***

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen on kultaa, kertoo vanha sanonta.

Minusta kuunteleminen on kultaa.

***

Kuvan teos: Sanni Mujunen

Lue lisää Erätauosta täältä ja räätälöidyistä Erätauko-koulutuksistamme täältä.

22/05/2019 2 Comments
Ammattikäytäntö / Mielekäs työ / Tutkimus

Uusi työkirja auttaa apurahalla tutkivia kehittämään työtään ja työhyvinvointiaan

TIEDOTE 6.5.2019

Uusi verkossa julkaistu työkirja auttaa apurahan turvin tutkimustaan tekeviä tutkijoita edistämään ammatillista kehittymistään ja työhyvinvointiaan. Kirja tarjoaa tukea ja käytännön harjoituksia työn mielekkyyden vahvistamiseen ja ylläpitämiseen, arjen hallintaan ja vertaistuen hyödyntämiseen.

Työkirjan taustalla on huoli apurahalla työskentelevien hyvinvoinnista. Apurahatyöskentelyn pätkittäisyys, epävarmuus ja yhteisöllisyyden puute sekä haasteet rajattoman työarjen hallinnassa vaikuttavat sekä kokemukseen tutkimustyön mielekkyydestä että tutkimustyön vaikuttavuuteen. Siksi apurahalla työskentelevät tarvitsevat työolosuhteidensa erityispiirteet huomioivaa tukea ja välineitä työhyvinvointinsa vahvistamiseen.

Opas sisältää esimerkkejä, ohjaavia kysymyksiä, työtä tuunaavia harjoituksia, ammatillista identiteettiä vahvistavia reflektiotehtäviä sekä neuvoja vertaisryhmien toiminnan käynnistämiseen ja ohjaamiseen. Harjoitukset vahvistavat tutkijan ammatillista toimijuutta, eli sitä, että tutkija voi rahoitusmuodostaan riippumatta tietoisesti kehittyä ammatissaan ja tehdä hyvää tutkimusta mielekkäällä tavalla. Työkirja toimii sekä yksittäisen apurahaa saavan tutkijan itseopiskelumateriaalina että vertaisryhmissä käytävien keskustelujen suunnitelmallisena jäsentäjänä.

Työkirja on hyödyksi myös yliopistoille ja tutkimuslaitoksille, sillä se auttaa niitä tunnistamaan apurahalla työskentelevien tarpeita ja edistämään heidän työhyvinvointiaan omissa työyhteisöissään. Myös apurahoja myöntävät säätiöt voivat työkirjan avulla edistää tutkijoiden työhyvinvointia ja edistää näin työn tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta.

Oppaan ovat laatineet Valtaamon perustajajäsen, KTT Elina Henttonen ja TJS Opintokeskuksen työelämäasiantuntija, VTT Sikke Leinikki. TJS Opintokeskus on Akavan ja STTK:n yhteinen koulutus- ja kehittämisorganisaatio. Valtaamo on työn mielekkyyden ja ammatillisen toimijuuden vahvistamiseen keskittyvä yritys. Työkirja on saanut Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen Melan rahoitusta.

Lataa työkirja maksutta tästä linkistä tai TJS Opintokeskuksen sivulta.

Lisätietoja: elina@valtaamo.fi, puh. 050 546 9251 tai sikke.leinikki@tjs-opintokeskus.fi, puh. 045 6350 673

06/05/2019 0 Comments
Dialogi / Talous / Ympäristö

Biotalous: strategioista arkeen

Teksti: Elina Henttonen (Valtaamo Oy) ja Tanja Suni (tutkimusjohtaja, Ympäristöministeriö)

Neljäs dialogilaboratorio kokoontui varhaisena maaliskuun aamuna keskustelemaan biotaloudesta. Biotalous on löyhä termi, jota käytetään vaihtelevin tavoin eri yhteyksissä. Siksi dialogimme tavoitteena oli rakentaa yhteistä ymmärrystä siitä, mitä biotalous tarkoittaa.

Tämän pohdintaan meillä oli koolla oiva porukka: LUKEn, SYKEn ja Helsingin yliopiston asiantuntijoita eri aloilta, alalla toimivan startup-yrityksen edustaja ja oman labratiimimme maallikoita.  

”Biotalous on kaikkialla, nämä ruuat, jakkarat ja puurakentaminen”

Käynnistimme yhteisen ymmärryksen etsimisen pariporinoilla, joissa kysyttiin, mitä biotalous kullekin toi päällimmäisenä mieleen. Ja monenlaista se toikin: puurakentamista, maataloutta, 144 000 työpaikkaa metsätaloudessa, sellua ja paperia, tekstiilejä ja pakkausmateriaaleja, elintarviketeollisuutta, metsästystä ja kalastusta, hiilen seurantaa, parempaa tuottoa uusiutuvista raaka-aineista, hyvinvointia ja keskustapuolueen terminologiaa.

Tämä moninaisuus teki näkyväksi, ettemme jaa mitään yhtä ymmärrystä biotalouden merkityksistä ja sisällöstä. Biotalous on strategioissa ja politiikassa vilahteleva yleiskäsite ja kattotermi. Ruohonjuuritasolla puhutaan hakkuista, viljelystä, rakentamisesta ja retkeilystä. Jokaisella biotalouden sektorilla on omanlaisensa taloudelliset, ekologiset, kulttuuriset ja sosiaaliset haasteet ja mahdollisuudet.

Myös kontekstilla on merkitystä. Euroopassa biotalous tarkoittaa lähes pelkästään maataloutta, kun taas Pohjoismaissa termillä on oma, ympäristönäkökulmia ja metsätaloutta korostava merkityksensä. Täällä myös kalastuksen, matkailun ja luonnon virkistyskäytön ajatellaan kuuluvan biotalouteen. Voidaan puhua sinisestä, vihreästä ja keltaisesta taloudesta.

”Täytyykö kadunmiehen tai -naisen tietää sen enempää?”

Mihin yhteistä määritelmää siis tarvitaan, vai tarvitaanko? Biotalouden ymmärtäminen taloutena tarkoittaa, että kyse on myös rahasta ja numeroista. Elinkeinot kilpailevat keskenään, kun tukia ja euroja jaetaan. Talouden mittaamiseen tarvitaan yhteisiä määritelmiä ja sopimuksia, vaikka juuri virkistymisen kaltaisia asioita ja muita sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia on vaikea mitata. Talousulottuvuus korostuu biotaloudesta puhuttaessa, vaikka alun perin biotalous on ollut moniarvoinen käsite, jonka piti yhdistää sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat.

Suomessa metsäteollisuus on merkittävä biotalouden osa. Osallistujat pohtivat, onko metsäteollisuus lähtenyt aitoon monipuolistamiseen vai onko se edelleen matalan jalostusarvon perinteistä tuotantoa, jossa raaka-aineiden kulutus vain kasvaa. Tyydytään pölliin, vaikka teknologioita olisi myös korkean jalostusarvon tuotteisiin. Esimerkiksi nousi puurakentamisen puutteellinen arvoketju, jossa huonekalutehtaille kelpaavaa laatupuuta ei ole saatavilla. Markkinat kuitenkin vetävät sellua ja investoinnit sellutehtaisiin vievät tilaa monipuolistamiselta.

Biotaloutta on sekin, kuka päättää mitä metsissä kasvatetaan ja paljonko metsiä hakataan. Kestävämmän metsänhoidon portinvartijoina nähtiin metsänhoitoyhdistysten metsäneuvojat. Keskustelussa kysyttiin, tukeeko metsänhoitoyhdistysten neuvontaperinne monitavoitteisuutta ja onko jatkuvapeitteisen kasvatuksen suunnitelmien laatimiseen ja neuvontaan tarkoituksenmukaisia työvälineitä. Osa Suomen puolesta miljoonasta yksityisestä metsänomistajasta ei halua maksimaalista puuntuotantoa vaan monitavoitteisuutta, mutta saavatko se siihen tukea?

Biotalouden vaikutukset ja kestävyyden lisääminen puhuttivat osallistujia. Muutos kestävämpään tuotantoon ja liiketoimintaan vaatii paljon teknistä osaamista ja investointeja. Takana on jo valtava murros painopaperista pakkausmateriaaleihin ja biopolttoaineisiin. Myös kuluttajat pitäisi saada mukaan toimintamallien muutokseen. Arkielämässä on kuitenkin vaikea hahmottaa, mitä esimerkiksi jakkaran hankkiminen puisena tai muovisena tarkoittaa. Koska yhä suurempi osa kuluttajista haluaa yhdistää kuluttamiseen vastuullisuuden, niin tarvitaan monimutkaisia vaikutusketjuja avaavaa viestintää ja opetusta. Samaan aikaan tarvitaan myös keppejä, eli ohjauskeinoja ja säätelyä, sillä pelkkä tieto ja tahto ei aina saa aikaan muutosta.

***

Kiitämme osallistujia aktiivisesta osallistumisesta ja heittäytymisestä dialogiseen keskusteluun!

04/04/2019 0 Comments
Dialogi / Itsensäjohtaminen / Johtaminen

Dialogilaboratorio: Johtajuudesta

Kolmas Dialogilaboratorio kokoontui pohtimaan, mihin johtajuutta tarvitaan. Dialogilaboratorio on dialogin vetämiseen koulutettujen asiantuntijoiden tiimi. Päivätyötämme teemme eri aloilla, mutta meitä yhdistää tarve tuoda ihmisiä yhteen luomaan yhteistä ymmärrystä ajankohtaisista ilmiöistä dialogin keinoin. Aiemmin olemme pohtineet mielekästä työtä ja tutkimustiedon ja kokeilujen hyödyntämistä päätöksenteossa. Seuraavaksi tartumme biotalouden aihepiiriin ja uusiin työelämäaiheisiin.

***

Mistä on hyvä johtaminen tehty?

Sokerista, kanelista, etanoista vai sammakoista?

Sanoimme: vastuunkannosta, kokonaiskuvasta, tukemisesta ja mahdollistamisesta. Organisaation perustehtävän ymmärtämisestä, sen mukaisista linjauksista ja asioiden edistämisestä. Kaiken ytimestä: kyvystä ja halusta ymmärtää toisia ihmisiä.

Mutta kas, johtajatkin ovat ihmisiä. Vuorokaudessa samat tunnit, vaan harteilla aika paljon. Jos meitä on uskominen, pitäisi ymmärtää yhtä sun toista, mutta kyettävä johtamaan vaikkei niin ymmärtäisikään. Tässähän alkaa vallan tuntemaan myötätuntoa!

Itseäänkin pitäisi johtaa, rooliin ja asemaan katsomatta. Verkoistoissa, kaikessa mitä teemme, kaikessa missä olemme mukana. Onneksi (itsensä)johtaminenkin on taito, jota voi opetella. Vaikkei aina onnistuisi, niin tärkeintä on löytää halu oppia, itsestä ja toisista.

Itseohjautuvuusko sen selittää, miksi toisia tarvitsee johtaa enemmän, toisia vähemmän, joitakin jopa käskeä? Mutta ei yksi toista parempi. Ihmiset ja toimintaympäristöt ovat erilaisia, ja kuinka löytyisikin jokaiselle omanlaisensa ote parhaimpaansa pääsemiseksi.  

Kuinkas sitten kävikään, dialogin kanssa? Yhden mielestä puhuimme hyvästä ja toisen mielestä huonosta johtajuudesta. Vastakkainasettelujakin syntyi, ei keskustelijoiden, vaan johtajien ja johdettavien, voitontavoittelijoiden ja maailmansyleilijöiden, ja hyvän ja huonon johtajuuden välille. Sulassa sovussa ja yhdessä oivaltaen.

Taidot karttuvat, yhdessä kokeillen. Ei kiirettä, ei ratkaisuihin syöksymistä. Vaikeita paikkoja, itsemme hillinnässä. Sanoja oikeille asioille. Kysymistä sanomisen sijaan.

Henkireikä arjen kiireessä, nämä dialogimme!

01/02/2019 0 Comments
Dialogi / Mielekäs työ

Dialogilaboratorio: Mistä on mielekäs työ tehty?

Työn mielekkyys koskettaa tavalla tai toisella meistä jokaista, työelämässä ja sen ulkopuolella. Mutta mistä mielekkyyden kokemus työssä oikeastaan syntyy ja millaisia eroja mielekkyyden lähteissä on erilaisissa töissä? Näitä kysymyksiä kokoontui pohtimaan marraskuun Dialogilaboratorio kuuden vieraan ja neljän järjestäjän voimin.

Dialogilaboratorio on dialogin vetämiseen koulutettujen, eri alojen asiantuntijoiden tiimi. ”Labrassa” tuomme ihmisiä yhteen luomaan yhteistä ymmärrystä heille tärkeistä ilmiöistä dialogin keinoin ja kehitymme itse samalla dialogin ohjaajina ja järjestäjinä. Edellistä dialogialabraa kuvasin blogissamme dialogin vaiheiden kautta: virittäytymisestä näkökulmien etsimisen kautta aiheen syventämiseen ja oivallusten kokoamiseen. Tällä kertaa päädyin jäsentämään keskustelua toisella tavalla. Onnistuneessa dialogissa luodaan uutta ymmärrystä dialogin aihepiiristä, toisista ja itsestä. Siksi kysyn: millaista ymmärrystä rakensimme työn mielekkyydestä, mitä opimme toisistamme ja mitä oivalsin itse?

Mitä ymmärsimme yhdessä?

Dialogi on erityinen, tasavertaisuuteen perustuva tapa keskustella. Kokemusten jakaminen on dialogissa keskeistä, sillä jokaisella osallistujalla on aihepiiriin omanlaisensa suhde. Työn mielekkyyteen liittyvään kokemuspuheeseen meitä viritti kysymys siitä, milloin kukin oli viimeksi tuntenut tekevänsä mielekästä työtä:

Voidessani auttaa ja olla hyödyksi muille

Innostuessani ja nähdessäni kun saan muut innostumaan ja oivaltamaan

Tehdessäni ja oppiessani yhdessä toisen kanssa

Kun oma osaamiseni hyödyttää muita

Kun työssä on sopivasti itsenäisyyttä

Tuntiessani oman työni osaksi merkityksellistä kokonaisuutta

Ihmiselle on ominaista hakea merkityksellisyyden kokemuksia. Työssä, jonka puitteet ja tekemisen tavat ovat tiukasti määriteltyjä, voi merkityksen kokemus löytyä pienistäkin yksityiskohdista. Mielekkäimmillään työ on kuitenkin silloin, kun sekä työn päämääriin, sisältöön että tekemisen tapoihin on mahdollista vaikuttaa.

Vaikka työ itsessään olisi mielekästä, syö jatkuva kiireen tunne mielekkyyden kokemusta. Opiskelija voi olla innostunut ja motivoitunut, mutta liian monta päällekkäistä kurssia vaatimuksineen tekevät opinnoista ahdistavaa suorittamista. Monessa työssä kiire juontaa juurensa organisaation pyrkimyksestä taloudelliseen tehokkuuteen: yhä vähemmillä resursseilla on saatava aikaan yhä enemmän tulosta. Tällöin työn laatu väistämättä kärsii, mikä on omiaan heikentämään ammattilaisen kokemusta hyvästä työstä. Ihmiset osaavat toki luoda kiireen tunnetta myös ympäristöissä, joissa mikään ei siihen suoranaisesti pakota. Onhan kiire vakavasti otettavan ja halutun ammattilaisen merkki…

Myös niin kutsutun pakollisen tekemisen määrä suhteessa merkitykselliseen tekemiseen askarruttaa ja harmittaakin. Välillä pitää pyörittää aikamoinen määrä papereita, kirjoittaa sopimuksia, myydä ja markkinoida, jotta pääsee tekemään sitä minkä parhaiten osaa tai mistä eniten nauttii. Moni ammattilainen tasapainoilee näiden asioiden kanssa. Samaan aikaan omaa jaksamista on kuunneltava ja tehtävä valintoja joskus mielekkyys ja joskus joku muu päämäärä edellä.

Mitä opimme toisistamme?

Dialogin osallistujat toimivat erilaisissa töissä ja työrooleissa esimiehinä, asiantuntijoina, opiskelijoina ja yrittäjinä. Erilaisista lähtökohdistamme huolimatta mielekkyyden lähteemme muistuttivat toisiaan. Jopa niin paljon, että heräsimme pohtimaan edustammeko jonkinlaista asiantuntijatyölle tyypillistä kuplaa. Tämä askarrutti meitä ehkä siksi, että dialogissa ei lähtökohtaisesti pyritä yksimielisyyteen, vaan käydään kohti eroja. Olisiko vaikka palvelu-, rakennus- tai kuljetusalalla työskentelevällä erilaisia kokemuksia työn mielekkyydestä? Kenellä ylipäätään on mahdollisuus keskellä viikkoa irrottautua muutamaksi tunniksi pohdiskelemaan työnsä mielekkyyttä?

Lähdimme siis dialogiin olettaen, että olemme kovin erilaisia, huomataksemme olevamme aika samanlaisia. Tämän seurauksena ryhdyimme kaipaamaan eroavaisuuksia, jotka ehkä löytyisivät jostain ihan muualta. Mutta kuka tietää, ehkä huomaisimme moninaisemmassakin porukassa, että meissä ihmisissä ja mielekkyytemme lähteissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Tutkimuskin osoittaa, etteivät mielekkyyden kokemukset ole sidottuja mihinkään tiettyihin aloihin, vaan ennemmin työn päämääriin ja niitä tukeviin käytäntöihin (Henttonen & Lapointe 2015). Paskaduuneiksi kutsutaan tänä päivänä myös hienolta kuulostavia, komeilla titteleillä tehtäviä töitä, joissa hulppeista puitteista huolimatta hukkuu työn mieli ja tarkoitus.

Mitä oivalsin itse?

Yksi keskeisistä dialogitaidoista on rooleista luopuminen. Rooleista luopuminen on tärkeää, jotta dialogin osallistujat kykenevät kohtaamaan toisensa vailla ennakkoluuloja ja aidosti kuunnellen. Itseäni askarrutti, kuinka osaisin luopua työn mielekkyyttä työkseni tutkivan ja kouluttavan asiantuntijan roolista ja antautua keskusteluun vailla ennakko-oletuksia. Sainkin arvokasta kokemusta rooleihin liittyvästä sisäisestä dialogista, jota kävin mielessäni keskustelun aikana.

Oman työni kannalta oli arvokasta havaita, että osallistujat kokivat dialogin yhdeksi toimivimmista keinoista lisätä mielekkyyden kokemuksia työssä ja työyhteisöissä – silläkin uhalla, että se kuulostaa itsestäänselvältä lopputulemalta mielekästä työtä koskevassa dialogissa. Dialogin kautta työyhteisöissä ja -tiimeissä voidaan rakentaa yhteistä ymmärrystä toiminnan päämääristä ja keinoista, kohdata toisten kokemuksia ja ymmärtää sitä kautta heidän tarpeitaan ja toiveitaan sekä tulla itse kuulluksi. Yhteyden luominen ympärillä oleviin ihmisiin hakeutumalla dialogisiin hetkiin lisää mielekkyyden tunnetta.

Toinen mieleenpainuva ja osin ristiriitainenkin oivallus oli dialogin tehokkuus (ristiriitainen siksi, että dialogilla harvoin tavoitellaan tehokkuutta sen kapeassa mielessä). Liian usein ajatellaan, että dialogi on aikaavievää diskuteeraamista ja tunnelätinää, joka vie aikaa asioiden aikaansaamiselta. Onnistuneella dialogilla voidaan kuitenkin rajatussakin ajassa synnyttää syvää ymmärrystä ja saada aikaan luottamuksen ja osallisuuden tunteita, jotka mahdollistavat ihan jotain muuta, kun vaikkapa perinteinen muutosjohtaminen.

Ja ei kun treenaamaan!

Dialogitaidot ovat kuin lihas, jota pitää jatkuvasti treenata, ettei se rapistu. Näin kiteytti kokemuksensa yksi osallistujista. Myös oman kuuntelutaidon kehittäminen, liittyminen toisen kokemukseen ja omien kokemusten sanoittaminen puhuttivat. Dialogitaitojen kehittäminen on elämänmittainen matka, mutta onneksi jokaisesta dialogista oppii. Seuraava mahdollisuus harjoitella Dialogilabrassa on 31.1.2019 – tästä kerromme lisää myöhemmin.

***

Lähde: Henttonen, Elina & LaPointe, Kirsi (2015). Työelämän toisinajattelijat – Vallataan tilaa mielekkäälle työlle. Gaudeamus, Helsinki.

22/11/2018 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Työelämä

Olenko olemassa?

Kriittisiä huomioita asiantuntijabrändistä ja somenäkyvyydestä

Keskustelimme hiljattain käytäntökehittäjäkollegoiden kanssa sosiaalisen median merkityksestä yritystoiminnassa. Sain painavaa palautetta siitä, ettei minulla ole profiilia LinkedIn-palvelussa. Valtaamolla on nettisivut, oma blogi ja olen jo aikaa sitten taipunut facebuukkaamaan ja twiittaamaan (ja jopa nautin siitä). Asiantuntijabrändini kannalta tärkein kanava, LinkedIn, minulta kuitenkin puuttuu. Siksi saan todeta, etten ole olemassa, jään kaikesta paitsi, eikä kukaan tarjoa minulle unelmieni työpaikkaa. En myöskään pääse kiinni aitoon verkostoitumiseen ja asiantuntijuuteni jää pimentoon.

Yrittäjälle on tarjolla jos jonkinlaista somekurssia, -kirjaa ja -neuvoa. LinkedIn-profiilin rakentamiseenkin on netti pullollaan ohjeita, pikakursseja ja varoittavia älä tee näitä mokia -listauksia. Olen rakentanut ystävälleni LinkedIn -profiilin ja luulen ymmärtäväni, mistä palvelussa on kyse. Silti (tai siksi) koko homma lähinnä puistattaa minua. Niin sanoo moni kollegakin, mutta uloskaan ei voi jäädä. Onhan näkyvyys välttämätöntä bisneksen ja asiantuntijabrändin rakentamisen kannalta.

Vai onko? Olenko väärässä, kun vaikutelmani sisällöstä on lähinnä tyhjää johtamispuhetta? Hymähdinkö aiheetta, kun luin Guardianin juttua, jossa palvelun kuvailtiin olevan “a wasteland of endless management consultants congratulating each other”?

Rekrytoinnissa LinkedIn on vertaansa vailla. Nautin kuitenkin vapaudestani, enkä halua tulla headhuntatuksi. En halua olla brändi, en edes asiantuntijabrändi. Silti yrittäjän pitää kuulemma olla joka tuutissa läsnä, jotta näkyvyys kasvaa ja töitä löytyy. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin montako työtä olen saanut somenäkyvyyden kautta? Pyöreät nolla. Suurin osa töistäni tulee olemassa olevien, pitkän ajan kuluessa rakentuneiden yhteistyösuhteiden kautta. Uusilta asiakkailta töitä tulee, koska ”kuulin teistä kollegaltani X:ltä ja…”, ”olin teidän tilaisuudessa ja…” tai ”luin teidän kirjan ja…”. Muttei koskaan siksi, että ”törmäsin teihin somessa ja…”.

Toimialalla on tässä varmasti merkitystä. Toteuttamamme, lähinnä organisaatioille suunnatut koulutus-, kehittämis- ja asiantuntijapalvelut lienevät tämän suhteen erilainen kenttä verrattuna vaikka kuluttajapalveluihin. Tunnen muutaman erittäin menestyksellisen ja samalla ylityöllistetyn oman alani yrityksen, jolla on suppeahkot nettisivut ja sähköpostilista, eikä minkäänlaista näkyvyyttä missään somepalvelussa. Alansa huippu voi siis olla ilman hulppeita someprofiileita ja henkilöbrändejäkin. Omalla kohdallani joka paikassa huseeraamista ja henkilöbrändin rakentamista enemmän työhöni ja sen mielekkyyteen ovat vaikuttaneet pitkäjänteinen asiantuntijuuden kehittäminen, omaehtoisuudesta ja mielekkyydestä kiinni pitäminen ja merkitykselliset yhteistyösuhteet. Työskentelen myös määrällisesti hyvin maltillisesti, enkä ole aikeissa kasvattaa työmäärääni. Mihin siis tarvitsisin lisää näkyvyyttä?

Kirjoittajana? Kyllä, sillä tuntuu merkitykselliseltä, kun tekstejäni ja kirjojani luetaan. Koska tarkoitukseni on teksteillänikin aina jollakin tavalla parantaa maailmaa (tai työelämää), niin luonnollisesti toivon viestini tavoittavan ja puhuttelevan mahdollisimman monia lukijoita. Kiistatta sosiaalinen media on mainio kanava jakaa ja löytää uusia tekstejä ja synnyttää keskustelua. Se olisi erittäin hyvä syy liittyä myös LinkedIniin. Mitä siis vielä mietin?

Ehkäpä tätä. Teini-ikäinen tyttäreni pohtii välillä Instagram-kuviensa tykkäysmääriä. Kysyn, onko hänelle tärkeämpää, että sadat tuntemattomat instakäyttäjät tykkäävät jostakin hänen kuvastaan, vai että hän voi kuvillaan välittää jotakin tärkeäksi kokemaansa hänet tunteville ja hänestä oikeasti välittäville ihmisille. En vedä tästä suoraa analogiaa ammatilliseen näkyvyyteen, jonka ei ole tarkoituksenmukaista rajoittua omaan lähipiiriin. Pohdinpa vain, että jonkin tekstin satojen näyttöjen sijaan olennaisempaa on muutama sellainen lukija, jota teksti oikeasti puhuttelee ja joka vaikkapa innostuu sen pohjalta toimimaan tai tutkimaan aihetta lisää.

Korostan vielä lopuksi, että tämän tekstin kritiikin kohteena ei ole LinkedIn tai mikään muukaan yksittäinen sosiaalisen median palvelu tai verkosto. Jos jotakin vastustan, niin sellaista henkilöbrändäystä, jossa ainoa tapa olla olemassa on näkyvyys näkyvyyden vuoksi. En tiedä brändistäni, enkä näkyvyydestänikään, mutta koen olevani vahvasti olemassa niin ihmisenä kuin ammattilaisenakin. En siksi, että näet ansioluetteloni somessa, vaan siksi että teen mielekästä työtä merkityksellisten ihmisten kanssa ja heidän hyväkseen.

17/10/2018 0 Comments
Dialogi / Johtaminen / Mielekäs työ / Tutkimus

Paskaduuneja ja tyhjää kieltä

Business Bullshit.

Näin organisaatiotutkija André Spicer tiivistää tyhjän kielen, joka sanoo hyvin vähän, mutta jota bisnesväki puhuu paljon. Tätä muotisanoihin puettua yrityspuhetta löytyy joka paikasta: mediasta, virastoista, terveydenhuollosta ja kouluista. Työpaikoilla iteroidaan, ketteröidään ja optimoidaan. On big dataa, six sigmaa, leania ja tealia. Yliopistossa työskennellessämme kokosimme oman hevosenpaskabingon, jonka täyttivät kilpailukyky, maailmanluokka ja innovaatiot.

Tyypillisesti muotisanoja viljelevä, tyhjä johtamispuhe suoltaa epämääräisiä ja todellisuudesta irrallaan olevia käsitteitä. Ihmisiä, konkreettisia paikkoja saati kunkin yhteisön omia perinteitä siinä harvoin esiintyy. Paskanjauhantaa on näennäisen helppo tuottaa ja kuunnella, mutta tarkemmassa tarkastelussa sen ymmärtäminen osoittautuu vaikeaksi ellei mahdottomaksi. Harva kuitenkaan uskaltaa kyseenalaistaa sitä tyhmillä kysymyksillä, sillä kukapa nyt haluaisi paljastua ymmärtämättömäksi hölmöksi.

Huvittavinta on, että useimmat organisaatioihin tuodut ideat ja johtamisvillitykset eivät vaikuta niiden toimintaan millään tavalla (ainakaan myönteisesti). Näin kertoo Spicerin referoima uusia johtamismuoteja koskeva tutkimus – ja monen käytännön kokemus. Kyse on ennemmin siitä, millaista imagoa yritys haluaa itselleen rakentaa ja miltä se haluaa ulkomaailman silmissä näyttää.

Muotitermejä levittää kasvava johtamisala, johon Spicer lukee konsultit, puhujat, gurut ja muut neuvonantajat. Kun vielä ”maailmassa on miljoonia kokoushuoneita täynnä epävarmoja ihmisiä tekemässä merkityksettömiä töitä, ja heillä on painetta luoda itsensä uudelleen koko ajan” ovat olosuhteet otolliset ”paskanjauhannan massatuotannolle”.

Omassa, työn mielekkyyttä käsittelevässä tutkimuksessamme havaitsimme, että mitä kauemmaksi kielen tasolla etäännytään työn perimmäisistä päämääristä (eli syistä miksi kyseistä työtä ylipäätään tehdään), niin sitä kauemmaksi häviää työn mielekkyys. Monesta hienosta toimistotalostakin löytyy paskaduuneja, kuten antropologi David Graeber kuvaa. Kyse ei kuitenkaan ole perinteisistä likaisista matalapalkkaduuneista, vaan mistä tahansa työstä, jonka tekijä kokee merkityksettömäksi. Paskanjauhantabisnes on osa tätä ilmiötä ja heikentää omalta osaltaan kykyä tarttua todellisiin, konkreettisiin ongelmiin työssä. 

Spicer kehottaa jokaista kieltäytymästä tyhjän johtamispuheen toistamisesta ja ehdottaa tilalle dialogia. Käytännöt ja toimintatavat, jotka luodaan rauhassa harkiten ja yhteistyössä osallisten kesken, omaksutaan paremmin. Dialogi lisää sekä johdettavien ymmärrystä johtajien puheesta ja aikeista, että johtajien ymmärrystä johdettaviensa huolista ja olosuhteista. Luottamuksen lisäksi se rakentaa yhteyttä ja ymmärrystä osallisten elämismaailmoihin. Ja juuri siksi toimiva dialogi huuhtelee pois suuren osan paskanjauhannasta, kuten Spicer asian ilmaisee.

Lähde: Spicer, André (2018). Paskanjauhantabisnes. Niin & näin, Tampere.

16/10/2018 1 Comment
Dialogi / Tutkimus / Yhteiskunta

Dialogilaboratorio: Tutkimustieto ja kokeilukulttuuri päätöksenteossa

Mikä on Dialogilaboratorio?

Vuosi sitten joukko dialogista kiinnostuneita eri alojen ammattilaisia aloitti Aretaissa dialogitaitojen koulutuksen. Syvennyttyämme syksyn mittaan dialogin saloihin paloimme halusta jakaa oppimaamme kukin oman työmme kautta. Jatkoimme tapaamisia ryhmän kesken ja sparrasimme toisiamme dialogin harjoittamisessa. Syntyi idea Dialogilaboratoriosta, jossa voisimme tuoda ihmisiä yhteen luomaan yhteistä ymmärrystä heille tärkeistä ilmiöistä dialogin keinoin.

Pähkinänkuoressa Dialogilaboratorio on siis dialogin vetämiseen koulutettujen asiantuntijoiden tiimi. Päivätyötämme teemme eri aloilla: kehitysyhteistyössä, kasvatuksessa, sosiaalityössä, yliopiston tutkimuspalveluissa ja omissa yrityksissä. Tavoitteemme on hyödyntää osaamistamme ja edelleen harjoitella dialogin ohjaamista tarjoamalla vieraileville keskustelijoille aika, paikka ja fasilitointi tärkeiden ilmiöiden pohtimiseen.

Järjestämme pienimuotoisia dialogeja muutaman kuukauden välein. Ensimmäisen Dialogilaboratorion teemana oli Tutkimustieto ja kokeilukulttuuri päätöksenteossa. Vieraiksemme saimme Elina Nikkolan Maa- ja metsätalousministeriön Tieto- ja tutkimusyksiköstä ja Virve Hokkasen Valtioneuvoston kanslian Kokeileva Suomi -hankkeesta.

Dialogi alkaa virittäytymisestä

Dialogissa olennaista on kokemuspuhe, eli käsiteltävän teeman kytkeytyminen arkeen ja ihmisten päivittäisiin kokemuksiin. Siksi lähdimme liikkeelle pohtimalla, kuinka itse teemme omassa arjessamme ja työssämme päätöksiä. Joskus arjen päätökset tuntuvat syntyvän fiilispohjalta, toisinaan ne taas vaativat systemaattista tiedonkeruuta ja analyysia. Itse asiassa teemme koko ajan valtavasti päätöksiä, mutta pohdimme tietoisesti vain osaa niistä. Aika usein päätöksiä tehdään kiireessä, ”lennosta”. Tällöin on nojattava omaan asiantuntemukseen ja luonnollisesti myös päätöksentekoa kehystäviin lakeihin ja ohjeituksiin, kuten esimerkkinä olleessa sijaishuollon lastenkodin arjessa. Kokemus helpottaa päätöksentekoa – tai ainakin auttaa ymmärtämään, että epävarmuuden kanssa elää jokainen ja täydellisiä lopputuloksia syntyy harvoin.

Dialogissa luodaan uusia näkökulmia

Dialogin tavoitteena ei ole etsiä parasta argumenttia tai ratkaista käsillä olevaa ongelmaa, vaan luoda uutta ymmärrystä ja näkökulmia käsiteltävään aiheeseen. Mekin lähdimme ennemmin etsimään kiinnostavia kysymyksiä, kuin varmoja vastauksia. Mikä on mielekäs tapa tehdä päätöksiä missäkin tilanteessa? Tunnistanko itse, millä perusteella päätöksiä teen? Millaista on oman organisaationi päätöksenteko? Miten poliittinen päätöksenteko meille näyttäytyy? Miksi tuntuu, ettei tutkimustietoa ja kokeilujen tuloksia hyödynnetä riittävästi? Entä hyödynnetäänkö tietoa joskus tarkoitushakuisesti?

Keskustelua tarkennetaan ja syvennetään

Keskustelussa syntyi jaettu käsitys siitä, ettei kokeilujen tuloksia ja tutkimustietoa hyödynnetä päätöksenteossa riittävästi. Valitsimme tämän näkökulmaksi, johon halusimme päästä syvemmälle. Mikä on tiedon hyödyntämisen yhtälöstä puuttuva palanen?

Erilaisia kokeiluja tekevät valtio, kunnat, yritykset ja järjestöt. Valitettavasti tieto näiden kokeilujen tuloksista tai niissä syntyvästä oppimisesta ja oivalluksista ei aina leviä, koska tiedon jakamisen käytäntöjä ja kanavia ei ole pohdittu riittävästi. Kokeiluja luonnehtii usein nopeus: ne ovat oiva keino testata ideoita ketterästi, saada aikaan pöhinää ja tuottaa ratkaisujakin. Mutta muistetaanko oppimiselle, kokeilun vaikutusten arvioinnille ja ylipäätään ajattelulle varata riittävästi aikaa?

Tutkimuksen tekemisessä aikajänne on pidempi. Siitä huolimatta myös tutkimustiedon hyödyntämisessä päätöksenteossa on lukuisia haasteita. Onko tutkimustietoa hyödyntävissä organisaatioissa riittävästi osaamista ja ymmärrystä tutkimuksen tekemisen logiikasta? Tutkimus A saattaa osoittaa avohakkuiden olevan haitallisia luonnon monimuotoisuudelle ja tutkimus B puolestaan puoltaa niitä samoista syistä. Osaako päätöksentekijä eritellä kunkin tutkimuksen lähtökohdat, tutkimusongelmat, käytetyt menetelmät ja päätelmät päätöksentekoaan palvelevalla tavalla?

Tutkijoilla ja tutkimusorganisaatioilla on tietysti oma vastuunsa tuotetun tiedon hyödynnettävyydestä. Valitettavasti akateeminen urajärjestelmä ei kannusta tutkijaa vuorovaikutukseen päätöksentekijöiden tai suuren yleisön kanssa. Akateemisen maailman johtamiskäytännöt ja tutkijoiden urakannusteet ohjaavat lähinnä tieteellisten artikkelien julkaisuun kapea-alaisissa journaaleissa, joissa ne ovat suurelle yleisölle huonosti saatavilla.

Oivallus: aika ja oppiminen

Lopuksi dialogissa pohditaan yhdessä, minkälaisia oivalluksia keskustelun aikana on syntynyt. Ehkä hieman yllättävääkin oli huomata, että vaikka edustimme eri aloja ja ammattikuntia, olivat kohdatut ongelmat kokeilujen ja tutkimustiedon hyödyntämisessä hyvin samankaltaisia. Keskustelumme kiteytyi kahteen tärkeään asiaan: aikaan ja oppimiseen. Niin tutkimuksessa kuin kokeiluissakin on varattava riittävästi aikaa oppimiselle ja ymmärryksen kehittymiselle. Kaikenlaiset siilot ja sektoroituminen ovat tehokkaita oppimisen ja uuden ymmärryksen jakamisen ja hyödyntämisen esteitä. Myös tiedon hyödyntäjien on opittava oppimaan sen sijaan, että erilaiset selvitykset ulkoistetaan konsulttitoimistoille ja hukutetaan hyllymetreihin tai gigatavuihin raportteja. Etenkin kokeiluissa mahdollisten tulosten hyödyntäjätahon olisi tärkeää olla kokeilussa mukana jo alussa lähtien, yhteiskehittelyn hengessä.

Miltä dialogi tuntui?

Dialoginen keskustelu ei ollut kenellekään osallistujista vierasta, mutta ohjatussa dialogissa korostui kokemus kuuntelun intensiivisyydestä. Puheen ja kuuntelun erottaminen onkin yksi tärkeimmistä dialogin ohjenuorista. Ole läsnä ja kunnioita, keskity kuuntelemaan toisia ja harkitse, kuinka voisit liittyä heidän kokemuksiinsa. Rakentavan keskustelun periaatteisiin voi tutustua tarkemmin Erätauon sivuilla.

***

Kiitämme Aretaita matkasta dialogin maailmaan sekä tilojen tarjoamisesta Dialogilaboratoriolle.

Seuraava Dialogilaboratorio järjestetään 15.11.2018 aiheesta Mistä on mielekäs työ tehty? Jos tämä teema ja dialogi kutsuu sinua, ota yhteyttä Elinaan.

25/09/2018 0 Comments
Kehittäminen / Mielekäs työ

Käytänteet ja mielekäs työ

Kuinka käytäntöjä kehittämällä voidaan edistää työn mielekkyyttä? Pohdimme asiaa tällä kertaa podcastin muodossa. Keskustelemassa Valtaamon Elina Henttonen ja Seymour Consultingin Laura Karjula ja Pekka Enroth. Ja ei kun kuuntelemaan!

Käytänteet ja mielekäs työ

P.S. Lue myös keskustelua tiivistävä juttu Seymourin blogista.

20/08/2018 0 Comments
Tasa-arvo / Työelämä / Yhteiskunta

Työelämän ulkoringillä

Yhteiskunnan suojaavat rakenteet on luotu vakituisen ja kokoaikaisen palkkatyösuhteen varaan. Vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa yksilö voi odottaa saavansa työttömyyden varalta ansiosidonnaista työttömyysturvaa, sairauden varalta sairauspäivärahaa ja työuran päättyessä tasaisesti karttunutta eläkettä. Tällaiset oikeudet eivät kuitenkaan koske työelämän ulkoringillä tehtävää, niin kutsuttua epätyypillistä työtä: osa- ja määräaikaista työtä, itsestätyöllistäjiä, freelancereita, vuokratyöntekijöitä, apurahansaajia, omaishoitajia ja monia muita.

Tämä eriarvoisuus tehdään näkyväksi Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (2018), joka kuvaa työmarkkinoiden muutosta ja esittää painavia kysymyksiä yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta.  Ilmaisu ”epätyypillinen” on kirjoittajien mukaan harhaanjohtava, sillä kolmannes työntekijöistä tekee jotakin muuta kuin ”normaalia” vakituista ja kokoaikaista palkkatyötä. Kyseessä on väliaikaisen ja epätyypillisen tilan sijaan työmarkkinoiden pysyvä rakenne.

Suomalaisilla työmarkkinoilla tehdään työtä hyvin erilaisissa työoikeudellisissa asemissa, toteavat Suoranta ja Leinikki. Muussa kun vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa työskenteleviä työelämän suojaavat instituutiot turvaavat puutteellisesti ja valikoivasti. Toisilla on ennustettava turva sairauden tai työttömyyden kohdatessa, toisilla taas ei, kuten Juri Aaltonen kirjoittaa. Lomaoikeus, työturvallisuus- ja työterveyspalvelutkaan eivät ole kaikkien herkkua. Tämä synnyttää epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja epäluottamusta yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. Miksi kiinnittyä yhteiskuntaan maksamalla veroja ja sosiaalimaksuja, jos ei koe saavansa mitään vastineeksi?

Kirjan kuvaamaa prekaaria työtä tekevänä entisenä ketjutettuna määräaikaisena, nykyisenä pienyrittäjänä, apurahansaajana ja omaishoitajana en voi kuin yhtyä hämmästelyyn tällaisesta eriarvoisuudesta hyvinvointiyhteiskunnassa. Hyvä esimerkki sekavasta työmarkkina-asemasta ovat palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastoon putoavat itsensätyöllistäjät. Palkansaajien työttömyyskassat eivät vakuuta ei-työsuhteisia, mutta yrittäjien kassoihinkaan eivät itsensätyöllistäjät aina pääse, kuvaa Outi Alanko-Kahiluoto. Mieleen tulee myös absurdeja esimerkkejä siitä, kuinka henkilö saatetaan määritellä harrastuksen tai vapaaehtoistyön pohjalta päätoimiseksi yrittäjäksi. Kun itsensätyöllistäjiä yritetään väkisin sovittaa kaksijakoiseen palkkatyön ja yrittäjyyden malliin seuraa hämmennystä ja yksilön näkökulmasta väliinputoamisen aiheuttamaa turvattomuutta.

Kirjan painava viesti kuuluu seuraavasti: työelämän, sosiaaliturvan ja verotuksen vakiintuneita ajattelu- ja toimintakäytäntöjä on ryhdyttävä ajattelemaan toisin. Yhteiskunnan ja työelämän suojaavat instituutiot tulee muuttaa tasa-arvoiseksi siten, etteivät ne nojaa yksinomaan kokoaikaisen palkkatyön ideaaliin, vaan turvaavat monenlaisia työn tekijöiden riskipaikkoja. Työn muodoista johtuvat erot ja niiden vaikutukset tulee tunnistaa ja huomioida kaikessa työ- ja sosiaalilainsäädännössä. Tämä on mahdollista – jos niin vain halutaan toimia.

Viranomaisillakaan ei aina ole homma hallussa. Yhdeltä virkailijalta saattaa saada eri neuvon tai päätöksen kuin toiselta. Erotessani hiljattain palkansaajien työttömyyskassasta (koska en ole vuosiin ollut palkkatyösuhteessa) minua neuvottiin hakemaan omaishoitajuudestani lausunto TE-toimistolta siltä varalta, että työmarkkina-asemani muuttuisi. TE-toimistosta todettiin tylysti, että ei täällä mitään lausuntoja sinulle kirjoitella, ethän ole työtön työnhakija. Esimerkki on ehkä triviaali, mutta kaltaisellani yrittäjyyttä, apurahoja, omaishoitajuutta ja muita tulonlähteitä yhdistelevällä ihmisellä kokemuksia ristiriitaisista tai puutteellisista neuvoista löytyy paljon. Jos systeemi on niin sekava, etteivät edes sen parissa työskentelevät ammattilaiset sitä aina hallitse, niin mitä käy yksittäiselle ihmiselle tässä viidakossa?

Syystäkin Kelan johtava tutkija Pertti Honkanen kysyy kirjassa, olisiko parempi siirtyä kokonaan uuteen järjestelmään, kuin tilkitä ikuisesti vanhaa.

Lähde: Anu Suoranta & Sikke Leinikki (2018). Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino, Tampere.

18/06/2018 0 Comments
Kehittäminen / Toimijuus

Tulevaisuuden taitoja ja yhdessäluomisen iloa

Tulevaisuuden taitoja yhdessäluomisen otteella -hankkeen ensimmäinen vaihe, eli palvelukonseptin tuotteistus, on valmis. Konseptiin ja sen yhteiskehittelyyn pääsee tutustumaan täältä:

Tulevaisuuden taitoja yhdessäluomisen otteella

Yhteiskehittelyn tunnelmia matkan varrelta löytyy seuraavista jutuista: 

Yhdessäluomisen iloa ja tulevaisuuden taitoja

“Tulevaisuuden työssä ja työelämässä tarvitaan yhteisöllisiä metataitoja, eli yhdessä tekemiseen liittyviä valmiuksia ja työn tekemisen tapoja. Nämä taidot eivät kuitenkaan synny itsestään, vaan vaativat sekä pysähtymistä ja vanhoista tavoista irtipäästämistä että kohtaamista ja yhteistä tilaa.”

Kohti tulevaisuuden tietoista toimijuutta

Mitä toimijuus tarkoittaa ja miltä se näyttää arjessa? Miten toimijuutta voidaan vahvistaa? Entä kuinka voisimme kehittää omia (työ)yhteisöjämme vaalimaan ja kasvattamaan tulevaisuuden tietoisia toimijoita?

Ensiaskelia tietoiseen toimijuuteen 

Kuinka harjoittaa tietoista toimijuutta vapaudesta, ei velvollisuudesta käsin?

“Tietoisessa toimijuudessa on myös kääntöpuolensa. Kun arki on täynnä erilaisia vaateita, niin vieläkö tässä pitäisi ruveta itseään tarkkailemaan? Tällöin on hyväksyttävä, että tiedostaminen on ja saa olla rajallista ja episodimaista. On hyväksyttävä, että sisäisen tilat ja reaktiot liittyvät vahvasti siihen ajan hetkeen, jossa kukin elämäänsä elää. Ja ymmärrettävä, että tietoisen toimijuuden harjoittelu ja harjoittaminen vapaudesta käsin vaatii armollisuutta, hyväksyntää ja keskeneräisyyden sietämistä – itsessä ja muissa.”

27/02/2018 0 Comments
Itsensäjohtaminen / Kehittäminen

Paras versio itsestäsi – tai sitten ei

Kulutusyhteiskunnassa ei ole tarkoitus ostaa yksiä farkkuja ja olla tyytyväinen. Samaa koskee itsensä kehittämistä, jossa jokainen toiminto – työnteko, syöminen tai nukkuminen – on mahdollisuus optimoida itseään ja elämäänsä. Terveemmäksi, fiksummaksi, onnellisemmaksi tai tuotteliaammaksi tuleminen ei yksin riitä, sillä täydellinen elämä vaatii näiden kaikkien elämänalueiden yhtäaikaista hallintaa. Organisaatiotutkimuksen professorit Carl Cederström ja André Spicer osoittavat tuoreessa kirjassaan Desperarately seeking self-improvement, että perusasetelma pysyy samana, vaikka itsensä kehittämisen kohteet ja keinot muuttuvat aikojen saatossa. Et ole tarpeeksi x, voit valita olla enemmän x, on vain itsestäsi kiinni saavutatko x:n.

Päättömältä tuntuvassa hankkeessaan Cederström ja Spicer kokeilevat vuoden ajan, kuukausi kerrallaan, erilaisia itsensä kehittämisen tekniikoita. He testaavat suorituskykyä tehostavia lääkkeitä, osallistuvat motivaatioseminaareihin, treenaavat painonnostoa, joogaavat, parantavat seksielämäänsä ja yrittävät vaurastua. Vaikka kirja on itsensä kehittämisen parodia, kirjoittajat lähtevät leikkiin tosissaan ja pistävät itsensä sataprosenttisesti likoon. Perhesuhteet ovat koetuksella, kun kaikki huomio menee itsensä kehittämiseen. Tuloksiakin syntyy, mutta humoristisuudestaan huolimatta päällimmäiseksi jää epätoivoinen tunnelma. Tämä on osa kirjan sanomaa.

Pakkomielteisen kehittämisen kehä

Itsensä kehittämiseen liittyy paradoksi, toteaa psykologian professori Svend Brinkmann. Koko ajatus itsensä kehittämisestä luo ongelman, jota sitten vimmaisesti yritetään ratkoa. Keskittyminen itseen, mitattaviin suorituksiin ja eri elämänalueiden loputtomaan kohenteluun johtaa helposti uupumukseen, addiktioihin ja riittämättömyyden tunteisiin. Ja taas tarvitaan valmennusta, ruokavalion viilaamista ja mielenhallinnan tekniikoita! Tylsän tiskauksenkin voi kääntää tietoisen läsnäolon harjoitukseksi, neuvovat mindfulnessgurut.

Cederström ja Spicer pohtivat kirjassaan omia motiivejaan. Onko itsensä kehittämisen syynä oman työmarkkina-arvon parantaminen? Vai halu paeta arkea ja olla joku ihan muu? Ehkä myös kuoleman ja vanhenemisen pelko? Joskus kyse voi olla yhteisöllisyydestä – käyväthän kaveritkin salilla. Pakkomielteistä itsensä kehittämistä pitää yllä myös markkinoiden kyky hyödyntää tehokkaasti ihmisten taipumusta saada hyväksyntää ja haluta aina jotain lisää. Yhtä lailla kilpailua ja yksilön vastuuta korostava (työelämä)kulttuuri pitää yllä epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita ja jatkuvaa itsensä kehittämisen pakkoa.

Toisessa kirjassaan The Wellness Syndrome Cederström ja Spicer kuvaavat tätä itsensä kehittämisen ideologista ulottuvuutta. Hyvä kansalainen ja työntekijä keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa, ovathan terveet ja onnelliset ihmiset tuottavia työntekijöitä. Ihmiset, jotka eivät pidä huolta hyvinvoinnistaan, ovat uhka myös yhteiskunnalle, koska sairaus merkitsee kyvyttömyyttä tehdä töitä ja toimia talouden palveluksessa. Ongelma ei siis ole kehittäminen tai kehittyminen itsessään, vaan sen omiminen kapeasti suorituskyvyn tai talouden palvelukseen.

Miten kehästä pääsee ulos?

Loputtoman itsensä kehittämisen ja suorituskyvyn parantamisen sijaan Brinkmann, Cedeström ja Spicer kehottavat hyväksymään inhimillisen rajallisuuden ja suuntaamaan katseen itsen ulkopuolelle. Brinkmann neuvoo vierailulle museoon, kävelylle luontoon, lukemaan kirjoja ja pysymään lujana harjoittamalla perinteisiä yhteisöllisiä hyveitä (ks. Vastalääkettä maaniselle itsensä kehittämiselle). Hän nojaa ajattelussaan stoalaiseen filosofiaan, kun taas Cederstöm ja Spicer laskevat moraalifilosofiankin yhdeksi keinoksi muiden tekniikoiden joukkoon.

Itsensä kehittämisen vastustamiseenkin voi tarvita itsensä kehittämistä – paradoksi sekin. Esimerkiksi Brinkmannin lempilapsi, stoalaishenkinen lujana pysyminen edellyttää itsensä kehittämisen käytäntöjen tunnistamista ja kykyä ottaa niihin etäisyyttä. Ajatus autonomisesta, vapaita valintoja tekevästä vahvasta yksilöstä toistuu tässäkin. Kaikki itsensä kehittäjät tai esimerkiksi terapioiden ja valmennusten asiakkaat eivät kuitenkaan ole hyvätuloisia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka kohentelevat jo valmiiksi hyväosaista elämäänsä tai ”etsivät itseään”. Osa heistä tuntee työelämän haasteet ja riittämättömyyden kipeästi nahoissaan – ehkä toisin kuin kirjoja kirjoittavat, vakiviroissa toimivat, hyvin toimeentulevat ja jo lähtökohtaisesti tuotteliaat (mies)professorit.

Cederstömin ja Spicerin sekä Brinkmannin teosten ongelmana onkin kaikkien mahdollisten keinojen niputtaminen yhteen sen sijaan, että niitä tarkasteltaisiin omissa konteksteissaan. Kritiikin kattaessa kaikkea mahdollista moraalifilosofiasta terapiaan häviää pesuveden mukana myös jotain tärkeää. Esimerkiksi moraalifilosofiat tuovat kaivattua suhteellisuudentajua itsensä kehittämiseen ja ohjaavat huomion omasta navasta muihin ihmisiin. Joogassa ja tietoisen läsnäolon harjoituksissakin tähdätään egoistisen itsen tunnistamiseen ja ohittamiseen – silloin kuin niitä harjoitetaan elävinä perinteinä, eikä irrallisina stressinhallinnan tai tuottavuuden välineinä. Hyvän, moraalisen elämän tavoittelussa tarvitaan myös itsereflektiota ja tunteiden tiedostamista. Ilman tunteita emme kykene moraaliseen päätöksentekoon, kuten moraalipsykologiset tutkimukset osoittavat.

Ehditkö elää?

Hyvän elämän ja lujana pysymisen pohjaksi Brinkmann tarjoaa osallistumista eläviin perinteisiin tai käytäntöihin, kuten perhe, liikunta, taiteet ja ammatilliset yhteisöt. Lujana pysyminen edellyttääkin yksilön tekojen ohella yhteisöllistä otetta. Työelämässä coachingit ja motivaatioluennot eivät riitä, vaan tarvitaan myös yhteisöllistä keskustelua ammatillista hyveistä ja työn tekemisen käytännöistä. Ehkä suurinta viisautta on yhdessä hyväksyä rajallisuutemme ja riippuvuutemme – jotta ehdimme kaiken kehittämisen keskellä myös elää.

Lähteet:

Brinkmann, Svend (2017). Stand firm: Resisting the self-improvement craze. Polity Press: Cambridge.

Cederström, Carl & Spicer, André (2017). Desperately seeking self-improvement. A year inside the optimization movement. OR Books, New York.

Cederström, Carl & Spicer, André (2015). The Wellness Syndrome. Cambridge & Malden: Polity Press

Schwartz, Alexandra (2018). Resolutions. What if self-improvement is making us worse? The New Yorker, January 15, 65-69.

Kuvat: Pixabay.com

21/02/2018 0 Comments
Välittäminen / Yhteiskunta

Hulluja nuo roomalaiset

Nykyisellä kotipaikkakunnallani Yhdysvalloissa perhearvoja kunnioittava naapurini Bill ei enää käy ostoksilla Targetissa, koska siellä transsukupuoliset saavat käydä haluamissaan vessoissa. Margaretkin uskoo perhearvoihin sekä perinteisiin sukupuolirooleihin ja kimpaantuu, kun joku kehuu Angela Merkeliä johtajana. Tomilla taas meni koko amerikkalainen jalkapallokausi piloille, kun osa pelaajista osoitti mieltään polvistumalla kansallislaulun aikana ja häpäisemällä näin maan lippua ja isänmaata.

Asia kuin asia tuntuu nyt kärjistyvän ja leimahtavan kahden kulttuurin väliseksi sodaksi (ja näin käy pienemmässä mittakaavassa myös Euroopassa). Asioista on mahdotonta keskustella, sillä tietyt fraasit ja joskus pelkät sanatkin nostavat piikit pystyyn ja ankkuroivat keskustelijat kupliinsa.  

Esimerkkini naapurit ovat konservatiiveja, mutta liberaalien poterot ovat yhtä jykeviä, vaikkakin minusta huomattavasti ymmärrettävämpiä. Me kaikki olemme omasta mielestämme oikeassa ja järkeviä, kun taas toiset ovat tyhmiä, vääräuskoisia tai vähintään median harhauttamia.

Elefantti jyrää

Kirjassaan The Righteous Mind: Why good people are divided by politics and religion sosiaalipsykologi Jonathan Haidt esittää, että erimielisyyksissä ja kulttuurisodissa on ensisijaisesti kyse moraalista. Hän haastaa järkeilyä painottavat teoriat osoittamalla, että moraalinen päättely on vahvasti intuitiivista. Moraaliset arviot muodostetaan välittömästi ja automaattisesti, ja järkeä käytetään vasta jälkeenpäin ajatusten perustelemiseen.

Haidt vertaa mielen kaksijakoisuutta elefanttiin ja ratsastajaan: elefantti (eli tunteet ja intuitio) vie ja ratsastaja (eli järki) perustelee miksi. Asetelmaa voi verrata myös Yhdysvaltain valtionjohtoon, jossa elefantti tekee päätöksiä ja lehdistöpäällikkö parhaansa mukaan perustelee niitä…

Tutkimuksen mukaan järjen voima vaikuttaa yllättävän vähäiseltä moraalisissa kysymyksissä. Kognitiivista vinoumaa, jossa uuteen tietoon uskotaan vain jos se sopii ennakkokäsityksiimme asiasta, kutsutaan vahvistusharhaksi. Kun uusi tieto sopii aikaisempiin uskomuksiin kysytään Voinko uskoa tähän? (kyllä). Jos se ei sovi ennakkokäsityksiin kysytään Onko minun pakko uskoa tähän? (ei). Perustelut kuhunkin päätökseen löytyvät kyllä, vaikka googlettamalla.

Kirjaa lukiessani jouduin itsekin taistelemaan vahvistusharhaa vastaan, sillä kulttuurintutkijana olen intuitiivisesti sitä mieltä, että evoluutiopsykologien näkemykset ovat arveluttavia…

Voiko koiraa syödä?

Haidt esittää seuraavan kysymyksen:

Perheen koira jää auton alle heidän talonsa edessä. He ovat kuulleet, että koiran liha on hyvää, joten he leikkaavat koiran lihoiksi, paistavat ja syövät sen. Kukaan ei näe heidän tekevän tätä. Toimivatko he oikein? 

Monista teko on inhottava, muttei moraalisesti väärä. Toiset taas tuomitsevat teon heti, vaikkei se vahingoita ketään. Evoluutiopsykologisesti intuitio, joka tuomitsee koiran syömisen, juontaa juurensa kaikkiruokaisen ihmisen tarpeeseen tunnistaa epäpuhtaat ruoat. Nykyään intuitio kohdistuu erilaisiin tabuihin ja asioihin, joita pidetään pyhinä, vaikkei niitä olisikaan erikseen säädelty.

Antropologisten, evoluutiopsykologisten ja omien moraalispykologisten tutkimustensa pohjalta Haidt esittää kuusi moraaliperustetta:

välittäminen/vahingoittaminen

oikeudenmukaisuus/petkuttaminen

lojaalisuus/pettäminen

auktoriteetti/kumouksellisuus

pyhyys/halventaminen

vapaus/alistaminen

Haidtin mukaan moraaliperusteet ovat synnynnäisiä ja universaaleja. Ne ovat kuin moraalin ensimmäinen luonnos, joka kokemusten ja kulttuurin myötä tarkentuu kirjaksi. Vaikka kulttuurintutkimus on tuonut jo aikaa sitten esille moraalin monimuotoisuuden, on moraalipsykologinen tutkimus rajoittunut kahteen ensimmäiseen moraaliperusteeseen. Ehkä siksi, että tutkimus ja sen tekijät edustavat niin sanottuja WEIRD-kulttuureja (Western, Educated, Industrial, Rich, Democratic), jotka eivät tavoita koko maailman kirjoa ja länsimaita yhteisöllisempää moraaliperustaa.

Amerikkalaisten poliittisia mielipiteitä tutkiessaan Haidt kumppaneineen löysi selkeän eron liberaalien ja konservatiivien moraaliperusteiden välillä. Liberaalit nojasivat vain kolmeen moraaliperusteeseen (välittämiseen, oikeudenmukaisuuteen ja vapauteen), kun taas konservatiivit nojasivat kaikkiin kuuteen (ja erityisesti juuri lojaalisuuteen, auktoriteettiin ja pyhyyteen).  Oikeudenmukaisuuttakin tulkittiin eri tavoilla: liberaaleille se merkitsi tasa-arvoa, konservatiiveille taas verrannollisuutta: kukin ansionsa mukaan.

Haidtin moraaliteoria auttaa ymmärtämään, miksi maaseudun työväki äänestää republikaaneja, vaikka demokraatit edistävät paremmin heidän asioitaan. Kyse on moraalista: republikaanit onnistuvat vetoamaan kaikkiin kuuteen erilaiseen moraaliperusteeseen.

Mutta miksi on niin vaikeaa ymmärtää toisten moraaliperusteita, jopa vihamielisyyteen asti?

Mehiläistiimi on aina oikeassa

Evoluutiopsykologit selittävät moraaliperusteita geeneillä, luonnonvalinnalla ja itsekkyydellä. Ihmiset ovat yhdeksänkymmenprosenttisesti itsekkäitä ja yhteistyöhön kykenemättömiä simpansseja, kuvaa Haidt metaforisesti. Tuoreiden evoluutiopsykologisen tutkimusten mukaan ihmisellä on kuitenkin myös ryhmäluonne, joka saa haluamaan osaksi jotakin itseä suurempaa ja jalompaa. Jäljelle jäävä kymmenen prosenttia ihmisestä on siis mehiläistä, joka uhrautuu joukkueen hyväksi rakentaakseen yhteistä pesää.

Itse kukin päätyy elämän myötä osaksi ryhmiä, joiden moraali intuitiivisesti ja tiedostamatta vastaa yksilön luontaisia taipumuksia. Ideologiat eivät siis kehity sattumalta, eivätkä pelkän kokemuksen myötä. Ryhmäytyessään ihminen omaksuu ryhmän moraalin, löytää sille jatkuvaa vahvistusta, eikä enää kykene ymmärtämään toisenlaisia perusteita. Alkaa näyttää, että maailma pelastuu vain oikeamielisten voittaessa.

Kuinka näiden hullujen kanssa voi tulla toimeen?

Haidtin johtopäätökset ovat kyynisiä: moraali sitoo ja sokeuttaa. Hän ei kuitenkaan ole pessimisti. Vaikka harva muuttaa moraalisia perusteitaan, voimme olla asioista sivistyneesti eri mieltä ja hakea kompromisseja. Yhteenvedossaan hän erittelee liberaalien ja konservatiivien sokeita pisteitä ja osoittaa erilaisten moraalikäsitysten arvon yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Haidt keskittyy politiikkaan, mutta hänen näkemyksiään voi soveltaa muissakin yhteyksissä. Hän rohkaisee kanssakäymiseen erimielisten kanssa, mutta kehottaa puhumaan ensin elefantille. Ota selvää ja kunnioita elefantin moraalisia perusteita ja rakenna luottamusta yhdistävien asioiden kautta. Näin ratsastajakin voi vähitellen osallistua keskusteluun.

Naapurien kanssa onkin toistaiseksi parasta pidättäytyä keskustelemaan lehtien haravoimisesta ja närkästyä yhdessä rumista läpikulku kielletty-kylteistä. Annetaan elefanttien ensin tutustua ja etsiä yhteisen pesän rakennusaineita.

Lähde:

Haidt, Jonathan (2012). The Righteous Mind. Why Good People Are Divided by Politics and Religion. Pantheon Books, New York.

Kuvat: Pixabay.com

09/11/2017 0 Comments
Kehittäminen / Mielekäs työ / Toimijuus

Kuinka edistää työn mielekkyyttä?

Työn mielekkyyden edistäminen vaatii liikkumavaraa. Jokaisessa työssä on puitteita, rajoituksia ja käytäntöjä, jotka ohjaavat työtä ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia. Osa tehtävistä on hoidettava tiukasti säänneltyjen normien, standardien ja yhdessä sovittujen menettelytapojen mukaisesti. Osa tehtävistä taas on mahdollista toteuttaa hyvinkin luovasti. Siksi on tärkeää osata tunnistaa, mitä työssä voi tehdä toisin ja miten.

Kaksi tapaa työn mielekkyyden edistämiseen

Työn mielekkyyden edistämiseen ja toisin tekemiseen on kaksi lähestymistapaa: työn tuunaaminen ja yhteisöllinen käytäntöjen muuttaminen. Molemmissa on kyse siitä, miten voidaan vahvistaa ammatillista toimijuutta, eli kykyä vaikuttaa omaan työhön ja sen olosuhteisiin. Lähestymistavat kuitenkin eroavat sen suhteen, kuka vaikuttaa ja mihin.

Työn tuunaaminen

Työn tuunaaminen tarkoittaa oman työn tai työtehtävien muokkaamista mielekkäämmiksi. Tuunaus keskittyy siihen, miten yksittäinen työntekijä voi itse muokata työnsä sisältöä, työn tekemisen tapoja ja työhön liittyviä vuorovaikutussuhteita jokapäiväisessä arjessa.  

Kaikki tuunaaminen ei edistä mielekkyyttä. Esimerkiksi erilaiset itsensäjohtamiskeinot eivät välttämättä lisää vapausasteita ja mielekkyyttä työssä. Usein ne ennemminkin kasaavat lisää paineita työntekijän harteille korostamalla tehokasta suorittamista ja määrällisten tavoitteiden saavuttamista. Mielekkyyden näkökulmasta tarvitaan myös työn merkityksellisyyden lähteiden eli itseisarvoisten päämäärien ja ammatillisten hyveiden tiedostamista. Miten työtä voisi tehdä niin, että näille päämäärille ja hyveille olisi enemmän tilaa?

Yksi tapa tuunata työtä on harjoittaa periaatteellista uskottomuutta. Joillekin asioille voi yksinkertaisesti sanoa ei, jättäen ne tekemättä tai jopa aktiivisesti kieltäytymällä niistä. Kokeilepa joskus jättää turhalta tuntuva seurantalomake, raportti tai kysely tekemättä ja seuraa, mitä tapahtuu. Veikkaan, ettei yhtään mitään.

Valikoiva tunnollisuus on saman asian toinen puoli. Kaikkea on mahdoton tehdä täysillä, joten omien päämäärien pohjalta valitaan asiat, jotka tehdään hyvin ja tunnollisesti. Muista selviää vähemmälläkin.

Työn tuunaamisen tila riippuu myös kaikesta siitä elämästä, mihin oma työ kietoutuu. Jos päiväkoti on auki 7-17, niin perheellisen työrytmi todennäköisesti ajoittuu sen mukaiseksi. Vaikkei työaikoihinsa juuri voisi vaikuttaa, niin pelivaraa voi löytyä työn esimerkiksi työn tekemisen paikoista, matkoihin käytetystä ajasta ja siitä kenen kanssa ja millaisissa yhteistyösuhteissa työssä toimii. 

Mihin omaa työtäsi koskevaan asiaan voit vaikuttaa itse työsi arjessa?

Miten tämän asian tuunaaminen lisää työsi mielekkyyttä?

Yhteisöllinen käytäntöjen muuttaminen

Omaa työtä tuunaamalla voidaan kohentaa työn mielekkyyttä tiettyyn pisteeseen asti, mutta yhteisöllisiä ja systeemisiä ongelmia se ei ratkaise. Uupumuksen kynnyksellä häilyvä yksittäinen työntekijä voi kohtuullistaa työmääräänsä, mutta jos hän ei siksi enää pärjää määrällistä suorittamista korostavissa arvioinneissa, saa hän pahimmillaan potkut. Itse ongelma, eli liiallinen työn määrä tai liian pienet resurssit, ei muutu miksikään.

Yhteisöllinen käytäntöjen muutos vaatiikin joukkovoimaa. On kyse siitä, mitä voisimme yhdessä, tietoisesti ja porukalla tehdä erilaisille työn mielekkyyttä rajaaville tai mahdollistaville käytännöille.

Käytännöt ovat vakiintuneita ja usein itsestäänselviä toiminta- ja ajattelutapoja. Työarkeamme kehystää hyvin monenlaisia ja monitasoisia käytäntöjä. On yleisempiä työelämän käytäntöjä, kuten erilaisia työsuhdemalleja ja työehtosopimuksia. On organisaatiokäytäntöjä, kuten tietyssä organisaatiossa käytössä olevia urajärjestelmiä ja palkitsemiskäytäntöjä. On ammattikäytäntöjä, jotka ohjaavat työmme tekemistä tiettyjen normien ja eettisten periaatteiden mukaisesti. On tiimikäytäntöjä, eli esimerkiksi työryhmän omia rutiineja ja tapoja toimia. Myös johtamiskäytännöt, kuten kehityskeskustelut, kehystävät monen työtä.

Mutta kuinka erilaisiin työtä määrittäviin rakenteisiin ja käytäntöihin voi vaikuttaa? Ensin ne pitää tehdä näkyväksi ja sanoittaa, jotta pystytään puolustamaan tai vahvistamaan työhön mielekkyyttä luovia käytäntöjä ja haastamaan työstä mielekkyyttä syöviä käytäntöjä. Aina kyse ei siis ole käytäntöjen kyseenalaistamisesta, vaan tilan tekemisestä hyvin toimiville käytännöille. Toki monia käytäntöjä tulee myös kehittää, eli yhdessä pohtia mitä ja ketä käytäntö palvelee ja miten sitä voidaan muokata yhteisten päämäärien mukaiseksi. Joskus on järkevintä luopua jostakin käytännöstä kokonaan. Tällöin haasteeksi saattaa tosin osoittautua, että jokainen käytäntö on kytköksissä lukuisiin muihin käytäntöihin, jolloin muutoksen mittakaava paisuu.  

Välillä tarvitaan myös aivan uusia käytäntöjä palvelemaan työn itseisarvoisia päämääriä. Työelämän toisinajattelijat –kirjassa esittelemme tarinoita ammatillisista yhteisöistä, jotka ovat rakentaneet työhönsä uusia käytäntöjä ammatillisten hyveiden ja päämäärien pohjalta ja luoneet näin tilaa mielekkäälle työlle.

Mikä työtäsi määrittävä käytäntö vaatisi yhteisöllistä uudistamista?

30/10/2017 0 Comments
Ammattikäytäntö / Kehittäminen / Mielekäs työ

Mitä työssä tavoitellaan?

Työtä ohjaa kirjo tavoitteita, joista osa on tarkoin määriteltyjä ja mitattavia. Tällaisia ovat monet lyhyen aikavälin tavoitteet, joiden kautta työtä arvioidaan, kontrolloidaan ja palkitaan. Osa työn päämääristä on epämääräisempiä ja niiden sanoittaminen vaatii perusteellista merkityskeskustelua. Juuri tässä joukossa ovat usein ne suuret asiat, jotka antavat työlle sen mielen ja merkityksen. Siksi työlle asetettuja tavoitteita ja päämääriä on tärkeä kirkastaa.

Välineelliset tavoitteet: mitä pitäisi saada aikaan?

Työn välineelliset tavoitteet ovat tyypillisesti työn tuloksia, joita on suhteellisen yksinkertaista mitata ja pukea numeroiksi. Ne on helppo tunnistaa – ja usein ne on jo valmiiksi määritelty. Aiemmassa yliopistotyössämme mitattiin muun muassa julkaisujen määrää, julkaisujen pisteitä tai vaikuttavuuskertoimia, projekteihin käytettyjä työtunteja, kurssiarvioita sekä yliopistomme ranking-sijoituksia.

Mikään näistä ei kuitenkaan ollut työmme perimmäinen päämäärä. Emme me tutkineet siksi, että saisimme paljon julkaisuja, emmekä opettaneet siksi, että saisimme hienot kurssiarviot opiskelijoilta. Nämä tavoitteet olivat vain enemmän tai vähemmän hyviä keinoja jonkin paljon tärkeämmän päämäärän, esimerkiksi paremman ymmärryksen, saavuttamiseksi.

Itseisarvoiset päämäärät: miksi tätä työtä tehdään?

Mielekkyyden kannalta olennaisinta on pystyä tunnistamaan ja sanoittamaan työn itseisarvoiset päämäärät. Miksi tätä työtä ylipäätään tehdään? Kunkin käytännön harjoittajat, esimerkiksi tutkijat, tunnistavat kyllä mikä työssä on arvokasta ja tavoittelemisen arvoista. Mielekkyyden näkökulmasta keskeistä on kysyä, onko tälle ymmärrykselle hyvästä työstä riittävästi tilaa. Millaista on hyvä tutkimus? Minkälaisia päämääriä se palvelee: hyvinvointia, turvallisuutta, tasa-arvoa, sivistystä, parempaa ymmärrystä maailmasta? Entä pystyykö sitä olemassa olevien käytäntöjen puitteissa tekemään?

Ammatilliset hyveet: miten työ tehdään hyvin?

Ammatilliset hyveet ovat taitoja, joita tarvitaan itseisarvoisten päämäärien tavoittelussa. Ne vastaavat kysymykseen, miten työ tulee tehdyksi hyvin. Tutkimustyössä perushyveitä voivat olla esimerkiksi huolellisuus, rehellisyys, kriittisyys ja pitkäjänteisyys. Hyveet voidaan ymmärtää myös päämääriksi itsessään. Hyveiden harjoittaminen synnyttää tunteen siitä, että arkipäiväinen työ on itsessään hyvää ja arvokasta. Mahdollistavatko oman organisaation käytännöt ammatillisten hyveiden harjoittamista?

Mielekkyyden linjakas kehittäminen

Kun välineelliset tavoitteet, itseisarvoiset päämäärät ja ammatilliset hyveet ovat linjassa, työ tai työpaikka koetaan mielekkääksi. Jos työtä johdetaan keskittymällä yksinomaan välineellisiin tavoitteisiin, hukkuu työn mielekkyys pitkällä aikavälillä varmasti. Yhtä lailla kohdataan ongelmia, jos itseisarvoiset päämäärät ovat selvillä, mutta niiden saavuttamista tai työn vaikuttavuutta ei kyetä millään tavalla todentamaan.

Erityisen tärkeää päämäärien kirkastaminen ja hyveiden pohtiminen on silloin, kun työtä halutaan tietoisesti kehittää. Kaikki kehittäminen ei palvele työn mielekkyyttä. Osa kehittämisestä on vain toiminnan taloudellista tehostamista ja resurssileikkauksista selviämistä, jolloin vähemmällä pitää saada aikaan enemmän. Välillä taas kehitetään kehittämisen vuoksi, jolloin lähinnä häiritään työn sujumista ja kuormitetaan työn tekijöitä. Kaikissa kehittämishankkeissa tulisikin aina pohtia, miten ne edistävät kussakin työssä tärkeiden päämäärien ja siten työn mielekkyyden saavuttamista.

Työelämän hetkisessä oravanpyörässä keneltä tahansa saattaa ajoittain hukkua ajatus siitä, miksi työtään on lähtenyt tekemään. Myös tällaisissa tilanteissa on tarpeellista pysähtyä kysymään miksi ja sitä kautta muistuttamaan itseään oman työn itseisarvoista ja mielekkyyden lähteistä.

(Kuva: Sanni Mujunen)

17/10/2017 0 Comments
Mielekäs työ / Työelämä

Mistä on työn mielekkyys tehty?

Oletko kokenut työsi viimeisen viikon aikana mielekkääksi?


Entä onko työsi tämän saman viikon aikana, vaikka hetkellisestikin, tuntunut mielettömältä?

 

Kun kysyn nämä kysymykset puhuessani mille tahansa yleisölle, niin yleensä lähes kaikkien kädet nousevat – molempien kysymysten kohdalla. Kokemukset työn mielekkyydestä ja mielettömyydestä liittyvät työn sisältöön, eli siihen millaisten asioiden parissa työskennellään. Ne liittyvät muihin ihmisiin: työkavereihin, asiakkaisiin, yhteistyökumppaneihin. Mielekkyys kytkeytyy myös tavoitteiden saavuttamiseen ja työstä saatavaan korvaukseen. Epäilemättä merkityksensä on myös työhön liittyvillä käytännön asioilla: työajoilla, työmatkan pituudella ja työvälineillä. Myös johtaminen vaikuttaa. 

Joskus kaikki voi olla kohdallaan, mutta mielekkyys on silti kadoksissa. Oman tutkimuksemme pohjalta työn mielekkyyden vaaliminen kiteytyy seuraaviin kolmeen kulmakiveen:

Tärkeintä on merkityksellisyys

Tämän päivän työelämässä on usein kova kiire ja suorituspaineita, sillä työtä johdetaan tavoitteita mittaamalla. Kaikkea ei kuitenkaan voida mitata. Jatkuva mittarointi jyrääkin alleen monia sellaisia työn päämääriä, joita ei yksiselitteisesti voida pukea numeroiksi tai rahaksi. Esimerkiksi yliopistoissa kohkataan julkaisumääristä ja ranking-sijoituksista, mutta vähemmän siitä, mitä tutkimuksella yritetään saada aikaan. Julkaisujen määrä on toki ymmärrettävä tavoite. Se ei kuitenkaan kerro mitään siitä, onko julkaisuiden avulla saavutettu jotakin tärkeää, kuten parempaa ymmärrystä.

Mielekkyys syntyy siitä, että oman työnsä voi tuntea osaksi merkityksellistä kokonaisuutta. Silloin työssä voi tavoitella asioita ja päämääriä, joilla saadaan hyvää aikaan. Mielekkyyden näkökulmasta juuri työelämän suorituskulttuuri on vaarallista, sillä huomion kiinnittyessä yksinomaan välineellisiin tavoitteisiin unohdetaan puhua siitä, mitä työllä pohjimmillaan tavoitellaan.

Muutos edellyttää toimijuutta

Toimijuus tarkoittaa itse kunkin kykyä ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhönsä, sen sisältöön, tekemisen tapoihin ja olosuhteisiin. Tutkimukset osoittavat kiistatta, että työ koetaan sitä mielekkäämmäksi, mitä enemmän hallinnan tunnetta meillä siihen on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että työtä pitäisi koko ajan maanisesti kehittää. Aika usein työn tekijät ja ammattilaiset tietävät kyllä, mikä on hyvää työtä ja miten työ tehdään työ hyvin, mutta sille pitää vain tehdä tilaa. Tiukasti johdetussa organisaatiossa toimijuuden tila voi olla pieni, mutta siihen on mahdollista vaikuttaa käytäntöjä kehittämällä.

Käytännöt ratkaisevat

Käytännöt ovat erilaisia rutinoituneita tapoja tehdä asioita yhdessä. Ne pyörittävät arkea ja työtä. Suorituskulttuurissa käytäntöjen voima tuppaa kuitenkin unohtumaan ja kaikkia työssä tai sen ulkopuolella ilmeneviä ongelmia hoidetaan trendikkäällä taikakeinolla: itsensäjohtamisella.

Keskity, priorisoi, liiku, lepää…. Lista siitä, mitä kaikkea tehokkaan itsensäjohtajan on tehtävä, on loputon. Kaoottiselta tuntuvassa työelämässä itsensäjohtamisneuvoihin on toki helppo tarttua. Kun tuntuu, että millekään ei mitään voi, niin itseensä sentään voi vaikuttaa. Kaikkien työhön liittyvien ongelmien syy ei kuitenkaan ole yksilöissä, eikä niitä silloin yksilö yksin ratkaise. Esimerkiksi kiirettä voi hallita tehostamalla ajankäyttöään, mutta se on heppoinen ratkaisu, jos oman työyhteisön (tai työelämän) kiirettä luovat käytännöt eivät samalla muutu.

Siksi muutoksen kohteeksi pitää yksilön ja itsensäjohtamisen sijaan ottaa käytännöt. Kiireen osalta haastetaan esimerkiksi suorittamista korostavat ja kohtuuttomia tulospaineita luovat arviointi- ja palkitsemiskäytännöt. Muuten jokainen yrittää jatkossakin pärjäillä vain omassa kuplassaan, vaikka muut ympärillä painiskelevat ihan samojen ongelmien kanssa.

11/10/2017 0 Comments
Johtaminen / Kehittäminen

Virtaviivainen kone

ERP, fifo, optimitila, läpimenoaika, virtaustehokkuus…

Lukiessani vuoden bisneskirjaksikin valittua Sari Torkkolan teosta Lean asiantuntijatyön johtamisessa lensin mielikuvissani vuosien taa kauppakorkeakoulun suureen luentosaliin tuotanto- ja materiaalitalouden peruskurssille. Kurssilla opettelimme ymmärtämään, visualisoimaan ja ennen kaikkea tehostamaan organisaation toimintaa: sen virtauksia, pullonkauloja ja funktioita.

Tiesin jo ennalta liinauksen viittaavaan toimintamalliin, jossa työprosesseista pyritään tekemään mahdollisimman selkeitä ja yksinkertaisia. Tähän pyritään karsimalla turhaa, päällekkäistä ja tuottamatonta työtä sekä tehostamalla tiedonkulkua. Asioiden tulisi toimia mahdollisimman sujuvasti ennen kaikkea asiakkaan näkökulmasta. Oletin tämän toteutuvan parhaiten silloin, kun työntekijät itse pääsevät omaehtoisesti kehittämään ja suunnittelemaan työtänsä ja toimintaansa.

Torkkolan kirja antaa leanista oletuksiani perusteellisemman, yksityiskohtaisemman ja myös johtajavetoisemman kuvan. Lean perustuu systeemiajatteluun, jossa kehittämisen kohteeksi asettuu yksittäisten työntekijöiden tai työtehtävien sijaan organisaation, työprosessin tai muun systeemin osien välinen vuorovaikutus. Systeemin optimi ei tarkoita sen yksittäisten osien optimia, johon työntekijöiden näkemykset usein kohdistuvat, vaan tarvitaan laajempaa kokonaisnäkemystä (joka oletettavasti on johdolla). Esimerkiksi yksi pullonkaula saattaa rajoittaa koko organisaation, tiimin tai työprosessin toimintaa. Systeemin optimitilakin on harvoin pitkäikäinen, sillä systeemin ympäristö muuttuu koko ajan.

Torkkola kuvaa virtaviivaisen toiminnan vihollisiksi vaihtelun, ylikuormituksen ja erilaiset hukat. Hukkia ovat esimerkiksi ylituotanto, seisovat varastot, keskeneräinen työ, odottelu, tiedon tai työn siirtely henkilöltä tai osastolta toiselle, virheet ja niistä johtuva uudelleen tekeminen sekä toiminnan epätarkoituksenmukaisuus, kun ei ymmärretä mitä asiakas haluaa.

Olennaista on hahmottaa, missä kohtaa työprosessia ongelma piilee ja kuinka se ilmenee, sekä selvittää siihen liittyvät faktat. Torkkola suosittelee käyttämään visualisointia ja erilaisia prosessikarttoja. Niiden avulla voidaan hahmottaa kokonaiskuva ja nähdä olennainen, esimerkiksi pullonkaula, yhdellä silmäyksellä. Tärkeää on hahmottaa ongelmien lisäksi niiden juurisyyt, eli ongelmia aiheuttavat olosuhteet tai tekijät. Juurisyiden löydyttyä työtä ja siihen liittyviä prosesseja voidaan sujuvoittaa muuttamalla tehtävien järjestystä, rytmiä ja ajoitusta, poistamalla turhia työvaiheita ja hyväksymiskierroksia sekä välttämällä tehtävien siirtelyä henkilöltä toiselle.

Lean-opit tuntuvat loogisilta ja intuitiivisesti järkeenkäyviltä. Kirjaa lukiessani pohdin monia tuttuja organisaatioita, joiden toimintaa ja asiakaspalvelua voitaisiin merkittävästi parantaa tätä kautta. Helppoa lean-ajattelun toteuttaminen ei silti ole. Se vaatii muutosta totutuissa ajattelutavoissa ja rohkeutta tehdä toisin. Tätä haastetta Torkkola kuvaa kirjan kehystarinan sekä oman (muutos)johtamistyönsä kautta.

Yksi syy liinauksen käytännön haasteisiin saattaa juontua lean-ajattelun historiasta ja perusoletuksista. Organisaatio näyttäytyy koneena ja sen toiminta prosessikaaviona, jonka palikoita ja nuolia tulee vakioida, kontrolloida ja optimoida mahdollisimman tehokkaasti. Arjessa ihmisten yhteistoiminta (josta organisaatioissakin on pohjimmiltaan kyse) on kuitenkin monimutkaista ja elävää. Sitä ohjaavat ja muovaavat erilaiset intressit, merkitykset ja valta-asetelmat. Kun nämä ulottuvuudet häivytetään taka-alalle ja keskitytään vain prosessikaavion virtauksiin, pelkistyvät ihmiset tunteineen, hyveineen ja päämäärineen resursseiksi, joita saattaa olla yllättävän vaikea hallita. 

Myös asiantuntijatöissä on suuria eroja. Virtaviivaistamisen haasteiden ja mahdollisuuksien tunnistaminen asiantuntijatyön eri muodoissa edellyttää syvällistä ymmärrystä kunkin työn kontekstista, käytännöistä ja päämääristä. Kirjan esimerkkinä toimivassa yrityksen tietohallinnossa opit näyttävät alkuhaasteiden jälkeen ottavan hyvin tuulta alleen ja parantavan tuloksellisuuden lisäksi myös työn iloa ja työhyvinvointia. Nimestään huolimatta kirja ei kuitenkaan kerro, miten ajattelumallia voisi soveltaa erityyppisissä asiantuntijatöissä. Miten lean-ajattelua voisi (voisiko) tuoda esimerkiksi julkiselle sektorille? Kuinka siitä hyötyisi (hyötyisikö) vaikkapa ylikuormittunut lastensuojelun sosiaalityöntekijä? Yliopistotutkijakin tekee asiantuntijatyötä, mutta uuden tiedon ja ymmärryksen luomisessa virtaviivaistaminen voi olla jopa vaarallista. Opettajakaan ei ehkä pitäisi first-in, first-outtia parhaana periaatteena ohjaustyöhön. Olisiko näissäkin organisaatioissa kuitenkin mahdollista virtaviivaistaa tiettyjä prosesseja, jotta perustyölle jäisi enemmän aikaa ja tilaa? 

Lähde: Sari Torkkola (2015). Lean asiantuntijatyön johtamisessa. Talentum Pro.

19/04/2017 0 Comments
Välittäminen / Yhteiskunta

Läpi kuplien ja muurien

Sorry to burst your bubble but…

Tämä englanninkielinen ilmaisu sopii tilanteisiin, joissa halutaan palauttaa keskustelukumppani maan pinnalle omasta rajallisesta ajatuskuplastaan. Kuplan puhkaisija olettaa oman ymmärryksensä asioiden tilasta olevan laajempi. Elämme kuitenkin kaikki omissa kuplissamme. Tämä on inhimillistä, sillä maailmaa tulkitaan omien kokemusten ja niiden rakentamien käsitysten ja ihanteiden pohjalta.

Ongelmallisiksi kuplat muodostuvat tilanteissa, joissa ne muodostuvat niin paksuiksi, ettei niiden läpi enää nähdä. Tämänhetkisessä maailmantilanteessa kuplista on sosiaalisen median tuella tulossa vaarallisen vahvoja. Samanhenkisten ihmisten seura on lohdullista, mutta ei välttämättä auta ymmärtämään maailmaa ”niiden toisten” näkökulmasta. On helpompaa luokitella, kauhistella, syytellä ja kiukustua – ja olla oikeassa.

Kun kupla puhkeaa

Oma kuplani puhkesi viime syksynä muutettuani Yhdysvaltoihin. Olin toki asunut täällä ennenkin ja kuulunut amerikkalaiseen perheeseen jo parikymmentä vuotta. Täysin vieraasta kulttuurista ei siis ollut kyse. Presidentinvaalit kuitenkin järkyttivät minutkin. Tunsin yhdessä yössä joutuneeni vieraalle maalle. Asuin kunnassa ja osavaltiossa, jossa enemmistö kannatti presidentiksi Donald Trumpia.

En kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mitä heidän päässään liikkui. Asia tuntui kovin henkilökohtaiselta, aivan kuin naapurini olisivat äänestäneet minua vastaan, olinhan siirtolainen ja akateeminen feministinainen. Pitäisikö vain pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä takaisin?

Hain turvaa omasta heimostani sosiaalisessa mediassa ja uutisiakin seurasin lähinnä eurooppalaisista kanavista. Valitettavasti tämä someterapia vain lisäsi ahdistustani, sillä kaikki ällistely ja kauhistelu tuntui niin turhauttavalta. Sen sijaan minun olisi jotenkin tehtävä tästä asiasta tolkkua, asuinhan täällä ja tunsin lukuisia Trumpin kannattajia. Kaiken lisäksi he ovat kohdelleet minua ystävällisesti, auttavaisesti ja toivottaneet joka paikassa tervetulleeksi.

Arjessa ei näkynyt, että elimme eri kuplissa, vaikka maa oli jakautunut kahtia.

Kolme ikkunaa oikealle

Tässä vaiheessa löysin Katherine J. Cramerin. Cramer on valtiotieteilijä ja professori Madisonin yliopistossa Wisconsinissa. The Washington Postin haastattelussa hän kertoo Wisconsinin maalaisväestön keskuudessa tekemästään tutkimuksesta, jossa hän yhdeksän vuoden ajan kuunteli näiden ihmisten huolia ja näkemyksiä kansakunnan tilasta. Cramerin mukaan on liian yksinkertaistavaa syyttää puolta väestöstä tietämättömiksi, harhautetuiksi tai vihaisiksi. Valtaosa heistä kun yrittää vain elää hyvää, kunniallista elämää omista lähtökohdistaan. Kysymys on siitä, ymmärrämmekö me näitä lähtökohtia omasta kuplastamme käsin.

Perehdyin Cramerin tutkimuksen lisäksi tunnetun sosiologin Arlie Russell Hochschildin viisivuotiseen tutkimukseen Louisianan arkkikonservatiiveista sekä J.D. Vancen muistelmiin Appalakkien hillbilly -kulttuurista (hillbilly tarkoittaa yleisemmin junttia, mutta tässä yhteydessä se viittaa irlantilais-skotlantilaiseen siirtolaisväestöön). Nämä teokset tarjoavat kolme kiinnostavaa ikkunaa siihen, mistä äänestäjien katkeruus nykypolitiikkaa kohtaan kumpuaa. Ennen kaikkea ne auttavat asettumaan näiden ihmisten saappaisiin ja ylittämään empatiamuurin, joksi Hochschild kutsuu vaikeutta ymmärtää toisin ajattelevia ja eläviä.

Hochschildin ja Cramerin tutkimukset kuvaavat ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä elämästä kunnialla tekemällä kovasti töitä. Wisconsinin maalaisväestö kokee raatavansa vähillä resursseilla ja saavansa palkakseen vain urbaanien älykköjen ja julkisen sektorin työntekijöiden pilkan. Yhtä lailla Louisianan konservatiiviset, amerikkalaista unelmaa tavoittelevat ihmiset kokevat itsensä muukalaisiksi omassa maassaan. Heitä pidetään maalaistolloina ja heidän kirkon ympärille rakentunutta, paikalliseen yhteisöön keskittynyttä elämäntapaansa pilkataan. Vaikka he kuinka ahkeroisivat, he eivät koe pääsevänsä elämässä eteenpäin. Liittovaltiokin auttaa vain mustia, siirtolaisia ja öljyturmista kärsineitä pelikaaneja…

Vancen lapsuus keskilännen pikkukaupungissa taas oli täynnä köyhyyttä, avioeroja, huumeita ja katkeruutta. Hän oli vähällä jättää koulut kesken, mutta isovanhempiensa tukemana jatkoi opintojaan. Lähdettyään kotikaupungistaan ja valmistuttuaan juristiksi Yalesta hänestä tuli tilastollinen poikkeama.

Vance kuvaa hilbillyjä sitkeäksi, perhekeskeiseksi ja rohkeaksi heimoksi. Nykytilanteessa he eivät kuitenkaan näe kovan työnsä johtavan mihinkään, eikä vaihtoehtoja tai myönteisiä esimerkkejä muunlaisesta elämästä ole näköpiirissä. Netissä vellovat konservatiivien tarinat ovat saaneet hillbillyt uskomaan, että syntipukki kaikkiin heidän ongelmiinsa on julkinen hallinto. Itsekin konservatiiviksi tunnustautuvan Vancen mukaan muiden syyttely vain pahentaa tilannetta ja vahvistaa hillbillyjen toimettomuutta.

Kuuntele ja ylitä muuri

Nämä ikkunat auttavat näkemään, että kahtiajaon taustalla ovat kokemukset mahdollisuuksista elää hyvää ja kunniallista elämää rajusti muuttuvassa maailmassa. Tunteet ovat pinnassa, kun perinteiset elämäntavat ja identiteetit ovat uhattuina. Niin myös keskiluokkaisemmilla konservatiiveilla, joiden taloudellinen tilanne on parempi.

Kenttätyössään Cramer ja Hochschild onnistuivat ylittämään empatiamuurin ja jopa ystävystyivät joidenkin tutkittaviensa kanssa. Cramer kuitenkin toteaa huvittuneena, ettei ehkä olisi edes uskaltanut lähestyä ketään, jos olisi etukäteen tiennyt, mitä hänenkaltaisistaan urbaaneista älyköistä kentällä ajatellaan. Silti ainoa tapa ylittää vastakkainasetteluja on viettää aikaa erilaisista olosuhteista tulevien ihmisten kanssa ja aidosti kuunnella heitä. On oltava valmis puhkaisemaan oma kupla, sekä virtuaalisesti haastamalla sosiaalisen median me ja ne –asetelmia että aivan konkreettisesti jalkautumalla uusiin yhteisöihin.

Toimivan demokratian edellyttämää dialogia (ks. Alhanen 2016) ei synny, jos ihmiset jatkuvasti etääntyvät toisistaan. Pohtikaamme siis, millaisiin uutisiin kiinnitämme huomiota? Millaisia tarinoita jaamme? Kenen kanssa vietämme aikaa? Rakennammeko empatiamuureja vai purammeko niitä?

Lähteet

Alhanen, Kai (2016). Dialogi demokratiassa. Gaudeamus, Helsinki.

Cramer, Katherine J. (2016) The Politics of Resentment. Rural Consciousness in Wisconsin and the Rise of Scott Walker. The University of Chicago Press, Chicago.

Guo, Jeff. A new theory for why Trump voters are so angry — that actually makes sense. The Washington Post, November 8, 2016. https://www.washingtonpost.com/news/wonk/wp/2016/11/08/a-new-theory-for-why-trump-voters-are-so-angry-that-actually-makes-sense/?utm_term=.55208ed7ca48

Hochschild, Arlie Russell (2016) Strangers in Their Own Land. Anger and Mourning on the American Right. A Journey to the Heart of Our Political Divide. The New Press, New York.

Vance, J.D. (2016) Hillbilly Elegy. A Memoir of a Family and Culture in Crisis. HarperCollins Publishers, New York.

09/03/2017 0 Comments
Ammattikäytäntö / Mielekäs työ / Tutkimus

Mielekkyyden aika

Elämää voi elää vain tässä ja nyt. Mielemme tyytyy kuitenkin harvemmin nykyhetkeen, josta löytyy aina jotain parantamisen aihetta – itsessä, muissa tai olosuhteissa. Pohdimme yhä uudestaan menneisyyden tapahtumia ja yritämme ennakoida ja suunnitella tulevaisuutta.


Viime aikoina työelämässä ollaan havahduttu peräänkuuluttamaan tietoista läsnäoloa nykyhetkessä. Työntekijöitä kurssitetaan tietoisuustaidoissa, jotta he oppisivat olemaan läsnä, keskittymään ja rentoutumaan epävarmuuden ja muutosten keskellä.

Työn mielekkyys ei kuitenkaan löydy harjoittamalla tietoista läsnäoloa nykyhetkessä, sillä kokemukset ja merkitykset työn mielekkyydestä rakentuvat ajallisesti.

Ajallisuus työssä

Aika punoutuu työhön ja sen mielekkyyteen monin tavoin: työskentelyrytmien, ajanhallinnan, ammattikäytäntöjen ja työn päämäärien kautta. Vaikka mielekkyyden voi kokea vain tässä ja nyt, ajallisuus määrittää tätä mielekkyyden kokemusta.

Käytetään esimerkkinä kolmea keskenään erilaista ammattiryhmää: jätteenkuljettajia, muurareita ja yliopiston tutkija-opettajia, joiden työn mielekkyyttä Catherine Bailey ja Adrian Madden tutkivat Englannissa. Bailey ja Madden huomasivat haastatteluidensa pohjalta, että ajallisuus rakentaa mielekkyyden kokemuksia, mutta hyvin eri tavoin ammattiryhmästä riippuen.

Vuosisadat, lukuvuosi, päivä

Tutkimukseen osallistuneet muurarit entisöivät työkseen vanhaa kivikatedraalia. Kyseessä on pitkäjänteistä harjoittelua edellyttävä, perinteinen käsityöläisammatti. Myös itse työ on hidastempoista ja sitä tehdään harkitusti ja huolellisesti materiaalien ja ammattiperinteen ehdoilla. Yhden kiven entisöinti saattaa kestää kuukausia. Työn mielekkyys ei kumpua niinkään arkisista hetkistä tässä ja nyt, vaan se rakentuu satojen vuosien aikajänteellä. Se syntyy vuosisatoja vanhojen perinteiden vaalimisesta ja taitamisesta, ja toisaalta työn tulosten säilymisestä satojen vuosien päähän.

Jätteenkuljettajien työ on ajallisuusnäkökulmasta muurarien työn vastakohta. Työ on nopeatempoista ja käytössä oleva aika tulee käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Kun muurarien työsykli rakentuu kuukausiksi tai jopa vuosiksi, jätteenkuljettajat toimivat päivän sykleissä. Työ on valmis, kun kuorma on päivän päätteeksi tyhjennetty. Työn mielekkyys ei kuitenkaan rajaudu päivittäin suoritettuun yhteiskunnan palveluun, vaan kierrätyksen myötä se liittyy myös ympäristön suojeluun ja tuleviin sukupolviin.

Tutkija-opettajien tehtävät ovat laaja-alaisia. On opetusta, tutkimusta ja hallinnollisia tehtäviä, joiden aikajänteet eroavat täysin toisistaan. Tutkimustyö on hidasta ja pitkäjänteistä. Julkaisujen myötä toki tulee valmista, mutta työn itseisarvoiset päämäärät materialisoituvat kaukana tulevaisuudessa, jos silloinkaan. Opetustyötä taas rytmittää lukuvuoden eteneminen ja erilaiset kurssiaikataulut. Hallinnollisia tehtäviä on sekä säännöllisiä ja rutiininomaisia, että satunnaisia ja ennustamattomia.

Vapaudet ja rituaalit  

Kaikissa ammattiryhmissä työn mielekkyyttä kohensi vapaus hallita omaa aikaa. Tutkija-opettajille vapaus ajankäytössä oli hyvin tärkeää, opetustyön ennalta säädeltyjä aikatauluja lukuun ottamatta. Muurarit pitivät tietoisesti kiinni hitaudesta ammatillisena hyveenä, vaikka esimiehet joskus painostivatkin oikaisemaan työprosesseja uusien työkalujen avulla. Jätteenkuljettajien työssä oli muurareihin ja tutkija-opettajiin verrattuna vähemmän autonomiaa, sillä työn tavoitteet olivat tiukasti säädeltyjä. Silti työvuoron käynnistymisen ja kuormien punnituksen välinen aika oli työntekijöiden omassa hallinnassa.

Mielekkäimmältä työ tuntui kaikissa ammattiryhmissä yhteisten rituaalien myötä, esimerkiksi juhlittaessa työn valmiiksi saattamista. Katedraalin paljastustilaisuudessa, joulujuhlissa, konferensseissa ja opiskelijoiden valmistujaistilaisuuksissa pysähdyttiin pohtimaan ja arvostamaan työn tuloksia. Näissä hetkissä mennyt, tuleva ja nykyinen kohtasivat ja työ ja sen mielekkyys koettiin osana laajempaa aikahorisonttia.

Mielekkyyssyöpöt

Aikaan liittyvät tekijät myös veivät työstä mielekkyyttä. Vahvin mielekkyyssyöppö oli tunne ajanhallinnan puutteesta. Tiukkenevat vaatimukset ja uudet johtamiskäytännöt rikkoivat työn luontaisia rytmejä, vaikuttaen myös työn laatuun.

Mielekkyyttä söi yhtä lailla kokemus hetkeen juuttumisesta. Tämä tarkoitti jumittamista tilanteisiin, joissa aikaa tuhlaantuu turhiin tehtäviin, jotka eivät edistä työn varsinaisia päämääriä. Tutkija-opettajien kohdalla tämä tarkoitti paperinpyöritystä, joka ei edistänyt tutkimus- tai opetustyötä. Jätteenkuljettajilla taas työtä alueilla, joissa katuja sotkettiin jatkuvasti tahallaan. Muurarien kohdalla kyse oli yksitoikkoisista rutiinitöistä, jotka eivät liittyneet laajempiin kokonaisuusiin, jossa kädenjälkensä voisi nähdä.

Mielekkyyden tavoittaminen

Baileyn ja Maddenin tutkimus osoittaa, että työn mielekkyyden kokemus ei ole jatkuva tila tai tunne. Vahvimmin mielekkyys tavoitetaan melko harvoissa, erilaiset aikajänteet yhdistävissä hetkissä. Uhattuna mielekkyys on tilanteissa, jossa toimitaan irrallaan menneisyydestä ja näkemättä tulevaisuuteen.

Nykyään niin suosittu kehotus elää ja tehdä työtä tässä hetkessä ei siis välttämättä toimi työn mielekkyyden metsästyksessä. Vaikka mielekkyyttä koetaan nimenomaan nykyhetkessä, tämä kokemus edellyttää ajallista ymmärrystä työn päämääristä sekä vapautta ja aikaa niiden tavoitteluun.

Työpaikoilla mielekkyyden kokemuksia on mahdollista lisätä kunnioittamalla työn erilaisia rytmejä ja tekemällä tilaa ajanhallinnan autonomiaa vahvistaville käytännöille. Työarkeen voi myös luoda pienimuotoisia, yhteisiä rituaaleja, joissa yhdessä tehdään työn merkityksellisyyttä näkyväksi. Niissä mielekkyyttä voi kokea tässä ja nyt.

Lähde:

Bailey, Christine & Madden, Adrian (2017). Time reclaimed: temporality and the experience of meaningful work. Work, Employment and Society, 31(1), 3-18.

19/02/2017 0 Comments
Itsensäjohtaminen / Kehittäminen / Työelämä

Vastalääkettä maaniselle itsensä kehittämiselle

Työhön etsitään dynaamisia, rohkeita ja muutoskykyisiä ihmisiä!

Työelämän vauhdissa pysyminen vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä. Kouluttautumisen ja osaamisen päivittämisen lisäksi se tarkoittaa tänä päivänä myös omien sisäisten tuntemusten tarkkailua, minuuden jalostamista ja ehtymätöntä positiivisuutta.

Avuksi itsensä kehittämiseen löytyy positiivista psykologiaa ja henkilökohtaisia valmentajia, stressinhallintaa ja mindfulnessia, elämäntaito-oppaita ja seitsemän askeleen kehitysohjelmia. Niiden mukaan kaikki on mahdollista. Jos et heti onnistu, niin voit yksinkertaisesti kehittää itseäsi lisää. Epäilyttävintä on paikalleen pysähtyminen, joka muutosvastaisuudeksikin usein tulkitaan.

Näin kuvaa tanskalainen psykologian professori Svend Brinkmann nykyistä maanisen kehittämisen kulttuuria. Vastalääkkeeksi yksilöuskoiselle kehittämisimperatiiville ja elämäntaito-oppaille hän on kirjoittanut mainion kirjan Pysy lujana – Elämä ilman self-helpiä. Siinä Brinkmann keikauttaa päälaelleen nopeutuvan kulttuurin vakiintuneita totuuksia ja ammentaa mielenrauhaa, velvollisuudentuntoa ja elämän rajallisuutta korostavasta stoalaisesta filosofiasta.

Pilke silmäkulmassa Brinkmann pukee teesinsä elämäntaito-oppaista tuttuun seitsenportaiseen malliin:

  1. Lakkaa tarkkailemasta itseäsi. Vastaukset eivät löydy sisältäsi, toisin kuin monet henkilökohtaiset valmentajat ja tietoisen läsnäolon konsultit uskottelevat. Sisäänpäin kääntymisen sijaan katso ulos maailmaan.
  1. Keskity siihen, mikä elämässäsi on kielteistä. Kaikkea ei voi pakottaa positiivisuuden kaapuun (ks. Hymyile tai kuole), eikä kaikista vastoinkäymisistä jalostu onnellisia opetuksia. Vastoinkäymisten kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Positiivisuuden sijaan tavoiteltavaa on arvokkuus ja todellisuudentaju.
  1. Opettele sanomaan ei. Kehittämisen kulttuurissa ollaan koko ajan valmiina kokeilemaan uutta. Aidosti itsenäinen ihminen, joka tunnistaa omat moraaliset arvonsa ja sitoumuksensa, joutuu kuitenkin usein sanomaan ei.
  1. Pidä tunteesi aisoissa. Lujana pysyvä ihminen ei juokse ohimenevien mielihalujen perässä tai joudu kovin helposti tolaltaan.
  1. Anna potkut henkilökohtaiselle valmentajallesi. Oman sisäisen maailman kehittämisen sijaan tee jotain hyvää toiselle ihmiselle, odottamatta vastavuoroisuutta. Maailmassa on tärkeitä ja itseisarvoisia asioita myös oman navan ulkopuolella.
  1. Lue romaani – älä elämäntaito-opasta. Elämäntaito-oppaat tuputtavat yksinkertaistavia, yksilöllisiä ratkaisuja yhteisöllisiin ongelmiin. Romaanit maalavat elämästä rikkaamman, moniäänisemmän ja kaoottisemman – eli totuudenmukaisemman – kuvan.
  1. Mieti menneisyyttä.  Ihmisen on ymmärrettävä menneisyyttä sekä itseään kulttuurin ja historian tuotteena, jotta elämälle on mahdollista löytää vakaa perusta.

Brinkmann ehdottaa, että sisäisten tuntemusten tarkkailun, minuuden kehittämisen ja loputtoman uudistumisen sijaan ihmiset opettelisivat sitoutumaan jo olemassa oleviin merkityksellisiin asioihin ja yhteyksiinsä. Kaikkeen ei tarvitse kyetä, sillä omista rajoistaan voi myös iloita, kun ne tuntee. Kaikkivoipuudesta luopuminen ja kuolevaisuuden tiedostaminen palvelee hyvää ja mielekästä elämää.

Maanisessa kehittämisen kulttuurissa tämä on toisinajattelua, joka auttaa pysymään lujana. 

***

Brinkmann, Svend (2016). Pysy lujana – Elämä ilman self-helpiä. Tammi. Suomentanut Heikki Eskelinen.

04/01/2017 0 Comments
Tasa-arvo / Toimijuus / Yhteiskunta

Oodi hyvinvointivaltiolle

img_0990-2Arki on täynnä itsestäänselvyyksiä eli odotuksia, tottumuksia ja käytäntöjä, joihin emme kiinnitä huomiota, kunnes ne rikkoutuvat. Oman arkeni mullistui täysin, kun muutin Yhdysvaltoihin. Samalla moni aiemmin itsestäänselvyytenä pitämäni asiaa tuli näkyväksi. Tärkein niistä on hyvinvointivaltio.

Suomi nimittäin on edelleen hyvinvointivaltio, vaikka se tämänhetkisessä kriisi-ilmapiirissä tuntuu välillä unohtuvan. Toki Suomessakin moni asia on poissa tolaltaan tai uudistamisen tarpeessa, mutta siitä huolimatta suomalainen elintaso ja elämänlaatu ovat edelleen maailman kärkeä.

Yhdysvaltoihin kotiutuneen toimittaja Anu Partasen kirja The Nordic Theory of Everything suitsuttaa Suomea ja muita pohjoismaisia hyvinvointivaltioita oikein amerikkalaiseen superlatiivityyliin. Kirjaa lukiessa tällainen elvistely punastuttaa ja monia myös vihastuttaa, onhan hyvinvointivaltion ihanne nykyisessä taloustilanteessa kovilla. Yhdysvaltoihin verrattuna Suomi kuitenkin kelpaa Partasen mukaan mallimaaksi.

Yhdysvalloissa kuvitellaan usein, että Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kansalaiset laiskistavia sosialistivaltioita. Partanen korjaa tätä virheellistä näkemystä valtion roolista selittämällä amerikkalaiselle yleisölleen, mitä sosialismi oikeasti tarkoittaa. Hän esittää, että Pohjoismaat eivät ole sossuvaltioita (welfare state), jossa rahaa syydetään vähempiosaisille, vaan hyvinvointivaltioita (well-being state), jotka tarjoavat kaikille kansalaisilleen vahva perustan ja resurssit pärjätä globaalin talouden maailmassa. Toisin kuin Yhdysvalloissa helposti kuvitellaan hyvinvointivaltio ei lannista innovatiivisuutta, sosiaalista liikkuvuutta ja menestyksenhalua, vaan mahdollistaa niiden toteutumisen.

Yhdysvalloissa kansalaiset ovat riippuvaisia työnantajastaan, puolisostaan (ja hänen työnantajastaan) ja perheestään saadakseen sellaiset peruspalvelut, joita Suomessa pidetään perusoikeuksina elämäntilanteesta riippumatta. Julkinen terveydenhuolto, vanhempainvapaat, kohtuuhintainen päivähoito ja ilmainen koulutus ovat meille itsestäänselviä, mutta eivät suinkaan universaaleja normeja. Toki Yhdysvalloissakin työsuhteessa olevat ihmiset perheineen saavat hyvää terveydenhuoltoa, mutta hekin pelkäävät usein lääkärikäyntien ja etenkin sairaalahoidon loppulaskua, koska vakuutuksen kattavuutta on vaikea arvioida ennalta.

Vaikka Suomen kouluja ihaillaan ympäri maailmaa, niin hienoja julkisia kouluja löytyy Yhdysvalloistakin – jos on varaa asua hyvän koulun alueella. Epätasa-arvo koulujen ja asuinalueiden välillä on Yhdysvalloissa huikea. Näin mahdollisuuksien epätasa-arvo syntyy jo kehdossa, koska niin paljon riippuu siitä, millaiseen perheeseen sattuu syntymään.

DSCN1298

Amerikkalainen unelma, johon kuuluu vapaus, itsenäisyys, mahdollisuuksien tavoittelu ja menestys, ei siis enää toteudu. Sitä varten pitäisikin asua Suomessa, kuten englantilainen poliitikko Miliband on letkaissut. Anu Partasen keskeisin väite onkin, että juuri pohjoismainen hyvinvointivaltio tarjoaa parhaat mahdollisuudet vapauteen, itsenäisyyteen, itsensä toteuttamiseen ja hyvään elämänlaatuun. Kysymys on pohjimmiltaan toimijuudesta eli siitä, millaiset eväät kansalaiset saavat kyetäkseen vaikuttamaan omaa elämäänsä ja voidakseen hyvin.

Minua, Yhdysvaltojen byrokratiaviidakossa parhaillaan seikkailevaa perheellistä ihmistä, Partasen kuvaus amerikkalaisesta yhteiskunnasta paikoin kauhistuttaa. Suomalaisille kirja tarjoaa paljon itsestäänselvyyksiä kotimaastamme, kirkasten kuitenkin niiden tärkeyden ja auttaen hahmottamaan yhteiskuntamme monet vahvuudet. Ollaan ylpeitä hyvinvointivaltiostamme ja puolustetaan sitä!

Lähde:

Partanen, Anu (2016). The Nordic Theory of Everything – In Search of a Better Life. HarperCollins, New York.

19/09/2016 0 Comments
Tasa-arvo / Työelämä / Yhteiskunta

Prekaari elämä

DSCN1979Tänä päivänä ei ole mitenkään poikkeuksellista, etten 36-vuotiaana ole koskaan ollut vakituisessa työsuhteessa, enkä varmaan tule koskaan olemaankaan. Olen saanut toimeentuloa niin määräaikaisista työsuhteista, tutkimusapurahoista, opetus- ja luentopalkkioista, sijaisuuksista, omasta yrityksestä, tekijänoikeuskorvauksista kuin erilaisista perhe-etuuksistakin. Olen työskennellyt esimerkiksi tutkijana, yliopisto-opettajana, tutkimusassistenttina, kouluttajana, vapaana kirjoittajana, peruskoulun sijaisopettajana, tarjoilijana, puutarhatöissä ja tallitöissä. Kokemusta löytyy myös yhdentoista vuoden ketjusta määräaikaisia työsuhteita samalla työnantajalla (arvaatte varmaan: yliopisto), kolmesta eripituisesta perhevapaasta ja oman yrityksen perustamisesta.

Minulle ”omillaan olo” on tässä elämänvaiheessa valinta, ei pakko. Pätkätöissä yliopistossa totuin viilaamaan ansioluetteloani lähes reaaliajassa jatkuviin tutkimusrahoitushakuihin ja virkamittelöihin. Kun lopulta jotakin pysyvämpää häämötti näköpiirissä, ei enää tuntunutkaan siltä, että haluaisin jäädä. En kai oppinut sitoutumaan, kun minuunkaan ei koskaan sitouduttu.

Prekaarissa eli vakituisen, kokoaikaisen työn ulkopuolella tehtävässä työssä on myös kääntöpuolensa. Laura Haapala kuvaa kirjassaan Joustava työ, epävarma elämä (2016) määräaikaisia, osa-aikaisia, itsensä työllistäviä ja vuokratyötä tekeviä ihmisiä, jotka tarvitsevat usein monia päällekkäisiä ja lomittaisia tulonlähteitä itsensä elättämiseen. Prekaari työ on heikosti ennakoitavaa ja epävarmaa, eikä ylityökorvausten, lomarahojen tai sairasajan palkan perään tarvitse kysellä. Eniten prekaaria työtä tekevät naiset, nuoret, maahanmuuttajat ja luovien alojen korkeakoulutetut. He myös kantavat työmarkkinariskin, joka palkkatyösuhteissa kuuluu työnantajille.

Haapala osoittaa, kuinka pysyvän palkkatyön pelisäännöille rakentuva järjestelmämme ei tunnista tai suojele epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä ihmisiä heidän vaihtelevissa elämäntilanteissaan. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta edes ay-liikettä ei näytä kiinnostavan prekariaatin edunvalvonta.

Monta selviytymistaitoa olen minäkin matkan varrella opetellut ihan itse:

  • kuinka hakea isoa asuntolainaa määräaikaisessa työsuhteessa,
  • kuinka lomailla ilman vuosilomaa,
  • kuinka saada sekalaiset tuntipalkkiot hyväksiluetuksi vanhempainpäivärahan suuruutta määrittäviin tuloihin,
  • kuinka optimoida hoitovapaan pituus ja sen myötä hupeneva määräaikainen työsuhde,
  • kuinka arvioida veroprosentti, kun loppuvuoden tulot saattavat olla mitä tahansa nollan ja kymmenien tuhansien välillä,
  • kuinka vakuutella, että kyllä, apurahalla työskentely on ihan oikeaa työntekoa,
  • kuinka unohtaa huoli tulevan eläkkeen suuruudesta ja
  • kuinka vitsailla olevansa ”yhden miehen päässä köyhyydestä”.

Prekariaatin koko ei viime vuosina ole merkittävästi kasvanut. Kaksi kolmasosaa suomalaisista työllisistä työskentelee yhä kokoaikaisessa palkkatyössä toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Silti yhteiskunnan ja työmarkkinoiden pelisäännöt olisi aika saattaa ajan tasalle myös prekaarin työvoiman osalta. Yksi esimerkki on Anu-Tuija Lehdon kommentoima työaikalaki, jonka sisältö laahustaa menneessä maailmassa, vaikka vakituisen, kokoaikaisen ja työpaikalla tehtävän työn lisäksi syntyy koko ajan yhä uusia työn tekemisen muotoja.

Lähde: 

Laura Haapala (2016) Joustava työ, epävarma elämä. Like, Helsinki.

08/09/2016 0 Comments
Itsensäjohtaminen / Toimijuus / Välittäminen

Hymyile tai kuole

Saitko potkut? Tuliko avioero? Sairastuitko syöpään? Ei se mitään. Kunhan ajattelet positiivisesti, niin kaikki korjaantuu.

Näin toimii positiivisen ajattelun ideologia, joka etenkin Yhdysvalloissa on saanut vankan aseman. Positiivisen ajattelun gurut saarnaavat, että onni löytää sinut, kun suhtaudut elämään myönteisesti. Jos oletat asioiden kääntyvän paremmiksi, näin todennäköisesti myös käy – ja päinvastoin. Optimistisen elämänasenteen oletetaan kohentavan terveyttä ja itseluottamusta sekä tuovan onnea, vaurautta ja menestystä.

Toimittaja ja tietokirjailija Barbara Ehrenreich kutsuu positiivisen ajattelun ideologiaa joukkoharhaksi. Kirjassaan Smile or Die – How Positive Thinking Fooled America & The World hän kuvaa lukuisin esimerkein, kuinka positiivisen ajattelun oletetaan ratkaisevan niin henkilökohtaiset kuin yhteiskunnallisetkin ongelmat. Samalla positiivisesta ajattelusta on kasvanut valtava bisnes. Yhdysvaltain koulutusmarkkinat pullistelevat erilaisia voimauttavia valmentajia, motivaatioguruja ja uskonnollisia saarnaajia, jotka tuottavat toinen toistaan myönteisempiä kirjoja, videoita ja seminaareja.

IMG_0652

Onnen ja menestyksen saavuttamisen ohella positiivisen ajattelun gurut uskottelevat, että positiivinen ajattelu vahvistaa immuunijärjestelmää ja auttaa voittamaan sairauksia. Siksi rintasyöpään sairastunut Ehrenreichkin huomasi, että joidenkin mielestä hän sai syyttää sairaudestaan vain itseään. Ajattelemalla myönteisesti syöpäkin olisi voitettavissa.

Positiivisen ajattelun ideologia sivuuttaa täysin ne erilaiset olosuhteet, joista ihmiset ponnistavat. Pahimmillaan se tarkoittaa todellisuuden kieltämistä ja tarkoituksellista itsepetosta, jos sen seurauksena silmät suljetaan epämiellyttäviltä asioilta, vaikeilta olosuhteilta ja kielteisiltä tunteilta. Joidenkin gurujen mukaan ei esimerkiksi kannata lukea uutisia, koska ikävät uutiset aiheuttavat kielteisiä tunteita ja turhaa ahdistusta. Laajemmassa mittakaavassa todellisuuden sivuuttaminen näkyy viimeisimmässä finanssikriisissä: uhkaavat merkit ja varoitukset sivuutettiin ja positiivisten oletusten harhassa kaasua painettiin kahta kovemmin.

Ehrenreich muistuttaa, että maailmassa on kaikkea: onnea ja tuskaa, vaaroja ja mahdollisuuksia, elämää ja kuolemaa. Niitä ei ajatuksen voimalla tai ajattelematta jättämällä muuksi tehdä. Itsepetoksen sijaan onkin tärkeää hyväksyä myös kielteiset ajatukset ja olosuhteet.  Sillä millaista on onni, joka on saavutettu näkemättä maailmaa sellaisena kun se on?

Positiivinen ajattelu voittaa negatiivisuuden, mutta ei ratko maailman ongelmia. Yksilön oman navan ympärillä pyörivän positiivisuusharhan sijaan Ehrenreich peräänkuuluttaa yhteiskunnallista ja kriittistä ajattelua: vaikeita kysymyksiä, auktoriteettien haastamista ja toisinajattelua.

”There is a vast difference between positive thinking and existential courage.”

Lähde: Barbara Ehrenreich (2009). Smile or Die – How Positive Thinking Fooled America & The World. Granta Books, London.

02/08/2016 0 Comments
Itsensäjohtaminen / Kehittäminen / Työelämä

Yksilöistä käytäntöihin – puheenvuoromme Talouselämässä

“Työn tuunaus on erinomainen apuväline tilanteissa, joissa työtä halutaan muokata vastaamaan paremmin työntekijän taipumuksia, kiinnostuksenkohteita tai elämäntilannetta. Se on kuitenkin riittämätön keino ratkoa työyhteisöjen ja työelämän ongelmia, joiden perimmäinen syy ei ole yksilössä. Tuunauksella päästään vain harvoin käsiksi työelämän ja organisaatioiden jaettuihin käytäntöihin, joista ongelmat lähtökohtaisesti kumpuavat.”

Talouselämän Tebatissa (10.7.2016) argumentoimme, miksi työelämän kehittämisessä tulee keskittyä yksilöiden sijaan käytäntöihin: 

http://www.talouselama.fi/tebatti/tyon-tuunaus-ei-yksin-riita-6565146

10/07/2016 1 Comment
Johtaminen / Toimijuus / Työelämä

Työelämän Ihmemaa

”Täällä täytyy juosta niin kovaa kuin vain pystyy pysyäkseen paikoillaan. Ja jos haluaa päästä jonnekin, täytyy juosta vielä kaksi kertaa niin kovaa.”

DSCN2412

Näin toteaa Ihmemaan Herttakuningatar Liisalle, heidän juostessa kovaa paikoillaan. Lainaus voisi yhtä hyvin kuvata työelämän oravanpyörää. Työpaikan säilymiseksi on työskenneltävä yhä tehokkaammin, uralla etenemisestä puhumattakaan. Kilpailullinen ja vaativa työelämän Ihmemaa on täynnä muutakin kummaa: järjettömyyttä, mielettömyyttä, epävarmuutta ja epäjärjestystä. 

Erilaiset metaforat eli kielikuvat ovat keskeinen osa ajattelua. Niiden avulla kiteytetään monimutkaisia asioita helpommin ymmärrettävään, konkreettiseen muotoon. Työelämän vertaaminen Ihmemaahan ei siksi ole pelkkä ajatusleikki. Sen avulla työelämää voidaan katsoa uudesta, kiehtovasta kulmasta.

Kirjassamme Työelämän toisinajattelijat käytämme Ihmemaa-vertausta kuvaamaan työelämän odotuksia, työntekijäihanteita ja yksilön vaikutusmahdollisuuksia työhönsä. Viittaamme kohtaukseen, jossa pieneksi kutistunut Liisa saa kaalimadolta sienen, jonka toinen puoli kasvattaa ja toinen kutistaa. Ihmesieni edustaa erilaisia vallitsevia kertomuksia ja käytäntöjä, jotka määrittävät, mistä työssämme on kyse ja millaisia meidän tulisi työntekijöinä olla.

”Pää poikki!”

Työpaikkojen tehostamistoimet ja suoritusmittarit pitävät oravanpyörässä juoksijat kiireisinä. Ollaan kuin Valkoinen Kani, joka juoksee paikasta toiseen kelloaan vilkuillen ja hokien ”Kiire, kiire, en ehdi”. Eikä ihme, sillä tyly hallitsija Herttakuningatar ei siedä myöhästymisiä eikä virheitä. Sen sijaan hän huutaa ”Pää poikki!” pienimmästäkin kömmähdyksestä.

Tällaista pelolla johtamisen kulttuuria löytyy myös valitettavan monilta työpaikoilta, joissa giljotiinin virkaa suorittavat yt-neuvottelut. Ei siis ihme, jos työelämän Ihmemaassa moni kokee kutistuvansa pieneksi, helposti korvattavissa olevaksi koneiston osaksi vailla tilaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhönsä.

Toisaalta työelämässä on myös toisenlaisia ihmesieniä, jotka kasvattavat työntekijöistä kaikkivoipia sankareita. Tällaisen sienen syöjä kuvittelee, että kaikki on mahdollista. Tarvitaan vain tehokasta itsensäjohtamista, erilaisia voimauttavia valmentajia, intohimoa ja suuria unelmia. Kutistavilla rajoitteilla ei näille Ihmemaan sankareille ole merkitystä.

Ääripäitä maistettuaan moni toivoisi haukkaavansa ihmesientä juuri sen verran, että palautuisi itsensä kokoiseksi.

”Olemme kaikki hulluja täällä”

Myös Lancasterin yliopiston professori Darren McCabe on havainnut Ihmemaa-vertauksen osuvuuden. Hän käyttää sitä metaforana organisaatioille ja näin tehdessään haastaa tunnetumpia organisaatiometaforia, joita Gareth Morgan esittää klassikkokirjassaan Images of Organization (1986). Näitä ovat esimerkiksi organisaatio koneena, aivoina, poliittisena järjestelmänä, kulttuurina, henkisenä vankilana tai alistamisvälineenä.

Vaikka Morganin metaforat tuovat esille erilaisia organisaatioelämän puolia, ne pohjautuvat McCaben mukaan yhteen ja samaan rationaaliseen malliin. Ne olettavat, että kunhan johtaminen on rationaalista – analysoidaan tilanne, harkitaan vaihtoehdot, suunnitellaan ja tehdään päätös – kaikki ongelmat ovat ratkottavissa.

McCaben mukaan rationaalinen organisaatio on mahdoton ja jopa haitallinen ihanne. Ensinnäkin ympäristömme on liian monimutkainen kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen kartoittamiseen. Lisäksi emme voi olettaa organisaatiolle jotakin yksiselitteistä, rationaalista päämäärää. Kaikki organisaatiot ovat täynnä erilaisia intressejä, tavoitteita, tarpeita ja tunteita.

McCaben mukaan hedelmällisempää olisi todeta, että kummallisuudet ovat osa inhimillistä (organisaatio)arkea. Rationaaliset johtamisyritykset eivät tuota toivottua tulosta, sillä työelämää ja sen organisaatioita on mahdotonta hallita ja ohjata pelkällä järkiajattelulla.

Kaikki ongelmat eivät siis ratkea manageroimalla, vaikka johtajille suunnatut opukset pyrkivätkin niin esittämään. Sen sijaan Ihmemaa-vertaus kutsuu käyttämään mielikuvitusta, hyväksymään elämän ennustamattomuuden ja pohtimaan vaihtoehtoja – niin päämäärien kuin keinojenkin suhteen.

“Neuvoisitko minnepäin minun pitäisi mennä?“, kysyi Liisa.

“Riippuu siitä, minne haluat päästä“, sanoi Irvikissa.

“En minä välitä minne- “, Liisa sanoi.

“Sitten ei ole väliä minnepäin lähdet“, kissa vastasi.

Lähteet:

Henttonen, Elina & LaPointe, Kirsi (2015). Työelämän toisinajattelijat – Vallataan tilaa mielekkäälle työlle. Helsinki: Gaudeamus.

McCabe, Darren (2016) ’Curiouser and curiouser!’: Organizations as Wonderland – a metaphorical alternative to the rational model. Human Relations, 69 (4), 945-973.

Morgan, Gareth (1986) Images of Organization. London: Sage.

13/04/2016 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Työelämä

Kaikenmaailman yrittäjiä

DSCN2402

Kaiken maailman dosentit eivät tällä hetkellä ole kovassa kurssissa, mutta toisin on yrittäjien. Yrittäjät kampeavat Suomen nousuun! Yrittäjät luovat työpaikkoja! Yrittäjät muuttavat maailman! Voiko hienompaa tavoitetta ollakaan, kun ryhtyä isona kasvuyrittäjäksi?

Mekin olemme yrittäjiä, mutta emme tunnista itseämme tarjolla olevista yrittäjyyden kuvista.

Loskayrittäjä

Loskayrittäjät ovat Suomen toivo ja yrittäjyyden korkeinta kastia. Vuotuiseen herätysjuhlaan kokoontuvat kaikki loskawannabet ja yrittäjyysmyönteisyyttään korostavat poliitikot ja muut vaikuttajat.

Sankariyrittäjä

Sankariyrittäjät ovat median suosikkiyrittäjiä. Heidän tarinansa noudattaa perusjuonta, jossa vaatimattomista oloista ponnistava rohkea ja sinnikäs sankari kääntää vaikeudet voitoksi ja lopulta saavuttaa bisnesälyllään satumaisen menestyksen.

Naisyrittäjä

Naisyrittäjiksi lokeroidaan kaikki sellaiset yrittäjät, jotka on ensin lokeroitu naisiksi. Etuliite vihjaa, että nämä yrittäjät poikkeavat ”normaalista” yrittäjyydestä. Heillä saattaa olla vääränlaiset tavoitteet, vääränlainen toimiala, vääränlaiset tuotteet ja vääränlaiset toimintatavat.

Elämäntapayrittäjä

Elämäntapayrittäjiksi kutsutaan yrittäjiä, jotka rakentavat yrityksensä kutsumuksensa ympärille ja arvostavat elämänlaatua taloudellisen menestyksen sijaan. Elämäntapayrittäjät tekevät töitä vain sen verran, kun heistä tuntuu hyvältä. Harvoin he myöskään tienaavat mitään.

Pakkoyrittäjä

Pakkoyrittäjyys ei kuulosta kovin seksikkäältä, mutta siitä huolimatta ilmiö on kovassa nousussa. Moni kun löytää itsensä irtisanomisten ja ulkoistamisten keskellä tilanteesta, jossa tekee entistä työtään entiselle työnantajalleen riskit omilla harteillaan kantavana yrittäjänä.

Sosiaalinen yrittäjä

Sosiaalisissa yrityksissä liiketoiminnalla pyritään täyttämään jokin yhteiskunnallinen tarve. Lisäksi yrityksen tuotot sijoitetaan johonkin yleishyödylliseen tarkoitukseen. Tämä herättää toki kysymyksen: mitä varten kaikki muut yritykset ovat olemassa?

Akateeminen yrittäjä

Yliopistoista ei ensimmäisenä tulee mieleen yrittäjyys. Käytännössä suurin osa akateemisista tietotyöläisistä on kuitenkin yrittäjiä. Tutkijat suunnittelevat projekteja ja hakevat niille rahoitusta, brändäävät ja markkinoivat itseään ja kilpailevat muiden tutkijoiden kanssa samoista projektirahoista ja työpaikoista. Siirtyessämme yliopistotutkijoista yrittäjiksi emme itsekään huomanneet kummoista muutosta, tosin tällä jälkimmäisellä uralla toiminnassa on sentään jotain ennustettavuutta ja hyvä saa palkkansa.

Sisäinen yrittäjä

Vaikka olisit kuinka tavallinen palkansaaja, tai vaikket olisi töissä ollenkaan, voit silti olla yrittäjä – asenteeltasi. Sisäistä yrittäjyyttä vaaditaan nykyään meistä jokaiselta, työtehtävästä huolimatta. Pidä siis huolta omasta Oy Minä Ab:stasi ja kanna vastuu sen tuottamasta lisäarvosta. Uudet sukupolvet saavat onneksi yrittäjyyskasvatusta jo koulun penkillä, joten tulevaisuus näyttää valoisalta…

22/03/2016 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Itsensäjohtaminen / Johtaminen / Työelämä

Mitattu minuus

DSCN2399

Enää ei riitä, että organisaatiot mittaavat tuottavuuttaan ja kilpailukykyään. Myös työntekijöitä houkutellaan mittaamaan omaa terveyttään, hyvinvointiaan ja tuotteliaisuuttaan.

Erilaiset seurantalaitteet ja älyteknologiat ovat kasvava teollisuudenala. Laitteet ovat rantautumassa terveydenhuollosta ja liikuntaharrastuksista myös työpaikoille.  Tutkimuskirjallisuudessa ilmiöstä puhutaan termillä mitattu minuus (quantified self).

Tulevaisuudessa yhä useampi meistä kantaa erilaisia seurantalaitteita ranteessa, vaatteissa tai jopa ihon alla. Ne myydään meille lupauksilla onnellisuudesta ja elämänhallinnasta: hyvinvointimme ja tuottavuutemme parantuu keräämällä tietoa syömisen, nukkumisen, liikkumisen ja työnteon kaltaisista päivittäisistä toiminnoista. Seurantalaitteita leivotaan sisään jopa yritysten hyvinvointiohjelmiin, jotta työnantajat saavat erilaiset tuntemuksemme näkyviksi, mittaviksi ja siten johdettaviksi.

Näin ennustavat Phoebe Moore ja Andrew Robinson (2015). Heidän mukaansa minuuden mittausteknologiat ovat fordismin moderni vastine. Fordin autotehtaassa ”tulevaisuuden tuotantomenetelmiä” kokeiltiin jo 1930-luvulla. Työtehtävät paloiteltiin standardoitavaan ja helposti mitattavaan muotoon ja työläisten kehoja säädeltiin ja mitattiin tuottavuuden parantamiseksi.

Tämän päivän puettavia älyteknologioita käyttävä ihminen onkin kuin itse itseään riistävä työläinen. Johtajien ei tarvitse käyttää keppiä tai porkkanaa, kun työntekijä koulii omaa kehoaan ja sen kilpailukykyä jopa vapaa-ajallaan.

Johtajatkaan eivät tosin pääse helpolla mitattujen minuuksien maailmassa. Johtajan pätevyyttä ja sopivuutta arvioitaessa ulkonäöllä ja kunnolla on yhä enemmän merkitystä, sillä niiden perusteella arvioidaan johtajan henkistä kanttia. Janne Tienari ja Susan Meriläinen (2016) kutsuvat nykyistä johtajaihannetta ajokoiraksi. Ajokoira on sopusuhtainen ja ketterä, sillä on kestävyyttä ja itsekuria ja se metsästää väsymättä. Ennen kaikkea se hallitsee ja analysoi omaa kehoaan ja sen esityksiä.

Oma keho voikin olla ainoa hallittavalta tuntuva asia yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa. Kun työelämä tuntuu ennustamattomalta ja epävarmalta, niin itselleen voi sentään aina tehdä jotain.

Mittausideologia ulottaa johtamisen yhä henkilökohtaisemmalle ja yksityisemmälle alueelle. Minuuden mittaus on loogista jatkoa kehitykselle, joissa minuus ja tunteet ovat tulleet osaksi työtä ja sen johtamista. Mittausideologian myötä työn ja talouden palvelukseen valjastetaan koko kehollinen ihminen niin työajalla kuin sen ulkopuolella. Samalla yksilöön kohdistuvat vaatimukset kasvavat ja yksilöiden välinen kilpailu kovenee. Mittausdataa myös hyödynnetään tavoilla, joihin yksilöt eivät aina tiedä suostuvansa.

Mitattu minuus nojaa yksinkertaistavaan, kaksijakoiseen ajatteluun, jossa mieli hallitsee kehoa. Organisaatiot taas oletetaan konemaisesti osiensa summaksi. Samalla kuvitellaan, että kaikki on mitattavissa (lue Mittarimadon elämää). Mittarien ulkopuolelle jäävät arvot, tulkinnat, käytännöt, kohtaamiset, luovuus, intuitio ja asioiden tilannekohtaisuus. Ne eivät taivu numeroiksi tai luokitteluiksi, joten onko niitä olemassa? Mitattavien asioiden kohdallakin on hyvä pysähtyä kysymään, kenen etuja mittaaminen palvelee ja mitä siitä seuraa.

Lähteet:

Moore, Phoebe & Robinson, Andrew (2015). The quantified self: What counts in the neoliberal workplace. New media & society 1–19. Published online.

Tienari, Janne & Meriläinen, Susan (2016). Palvelukseen halutaan ajokoira. Johtajan ulkonäkö ja esiintyminen. Siltala, Helsinki.

15/03/2016 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Mielekäs työ

Elämän tarkoitusta etsimässä

IMG_4235

Silloin tällöin mieleen pulpahtaa elämää suurempia kysymyksiä: Kuka minä olen? Mikä elämässä on tärkeää? Miten löytäisin elämälleni ja työlleni tarkoituksen?  

Jos kyselet elämän tarkoituksen perään Apple-laitteiden henkilökohtaiselta avustajalta Siriltä, se on hetken hiljaa ja avaa Wikipediasta pitkän artikkelin otsikolla Elämän tarkoitus. Elämän tarkoitusta onkin etsitty tuhansia vuosia tieteen, filosofian ja uskontojen parissa. Usein päädytään kehäpäätelmään: Elämän tarkoitus on tarkoituksellinen elämä (Robert Byrne), tai toisin ilmaistuna Elämän tarkoitus on etsiä elämän tarkoitusta.

Se ei itseasiassa ole hullumpi päätelmä, sillä omien tarkoitustensa tunnistaminen, löytäminen ja toteuttaminen käy elämäntyöstä.

Elämän tarkoitus pohdituttaa ihmisiä erityisesti tilanteissa, joissa totutut tavat olla ja elää eivät enää toimi tai riitä. Avioero, vakava sairastuminen, läheisen kuolema tai muut elämämme olosuhteissa tapahtuvat muutokset ovat katkoksia elämäntarinaamme. Juonen murtuessa saatamme eksyä, mutta yhtä lailla voimme löytää uusia vastauksia suuriin kysymyksiimme.

Myös työelämässä erilaisia katkoksia tulee väkisin vastaan. Työpaikka saneerataan alta, jaksaminen loppuu tai uudet tehtävät houkuttavat. Tällöin elämän tarkoituksen pohtiminen nivoutuu kysymyksiin oman työn tarkoituksesta: Millaista työtä haluan tehdä? Mikä on tai voisi olla työni tarkoitus? Miksi, miten ja kenen kanssa voisin sitä toteuttaa? Mitä se vaatii minulta ja muilta? 

Moni ei tule ajatelleeksi, että työtämme ohjaaviin ja organisoiviin käytäntöihin sisältyy aina niiden tarkoitus – syy, miksi jokin asia tehdään juuri tietyllä tavalla. Tavoittelemme kuitenkin myös asioita, jotka eivät niinkään vahvista työn tai elämän tarkoituksellisuutta, vaan jopa hämärtävät sitä.  Vaurastuminen, status ja maine, kilpailukyky tai rankingsijoitus eivät itsessään luo merkityksellisyyttä.

Meidän neuvomme on pohtia välineellisten tavoitteiden sijaan työn itseisarvoisia päämääriä: asioita, jotka saavat sydämen sykähtämään ja työn tuntumaan tekemisen arvoiselta. Tällaisia päämääriä ei tarvitse keksiä tyhjästä, sillä maailmassa riittää tärkeitä ja arvokkaita asioita edistettäviksi. Vaatii kuitenkin vaivannäköä pohtia millaiset päämäärät juuri sinua puhuttelevat sekä miten ja missä niitä voisi edistää. Eri ihmisille ja eri elämänvaiheissa tarkoituksellisuus voi tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. 

Arvokkaat, itseisarvoiset päämäärät tulee myös pukea sanoiksi, jotta niitä voidaan vaalia ja puolustaa. Esimerkiksi kelpaa sivistys, jonka puolesta yliopistolaiset ovat vihdoin heränneet argumentoimaan koulutusleikkausten ja innovaatio- ja kilpailukykypuheen myötä. Minkä tahansa tärkeän päämäärän vaaliminen edellyttää sekä henkilökohtaisia ponnisteluja että yhteisiä käytäntöjä, joilla tarkoitusta pidetään yllä ja elävänä.

Ja silloin tällöin on syytä pysähtyä ja esittää isot kysymykset uudelleen…

24/02/2016 0 Comments
Välittäminen

Ihmisarvoista elämää

DSCN2368

Kävin katsomassa lähes satavuotiasta mummiani sairaalassa. Hän oli kaatunut kotonaan ja tällä kertaa hänet oli sijoitettu geriatriselle osastolle. Sairaalan eri osastot ovat käyneet tutuksi, sillä mummi on viime vuodet kulkenut palvelutalossa sijaitsevan yksiönsä ja sairaalan väliä monet kerrat. Sen verran on tullut reissattua, ettei mummi sairaalassa ollessaan aina muista, missä hän ”oikeasti” asuu.

Löysin mummin huoneestaan nukkumasta. Toisessa pedissä kuorsasi huonekaveri. Katselin hetken nukkuvaa mummiani. Hän on parin viime vuoden aikana kutistunut, laihtunut ja haurastunut varjoksi entisestään. Ohuen ohut iho on paikoin kaatumisista mustelmilla ja sen läpi kuultavat paksut verisuonet, joissa elämä sykkii yhä.

Mummin mielentilasta ei voi sanoa samaa. Arjen täyttää kaatumisten ja kivun pelko, avuttomuuden tunne ja hitaasti mateleva aika. Erään kerran vanhempani tulivat häntä sairaalaan katsomaan ja löysivät hänet käytävälle istutettuna tuijottamassa seinää. Hän ei jaksanut omin voimin nousta tuoliltaan. Tämä oli ”kuntoutusta” kotiuttamisen mahdollistamiseksi. Tyttärensä nähdessään mummi totesi hiljaa, ettei tämä enää ole ihmisarvoista elämää.

Mummin ongelma on se, että hän on vielä liian terve, eikä kaatuessaan ole vielä loukannut itseään tarpeeksi pahasti. Hän potee vain vanhuutta ja toimintakyvyn hidasta heikkenemistä. Jos hän kykenee omin avuin nousemaan sängystä ja käymään vessassa, niin hänen todetaan pärjäävän kotona. Kuinka monet kerrat hän joutuu makaamaan aamuyöstä alusvaatteisillaan asuntonsa lattialla hätäpalvelun miehiä odottamassa, kaaduttuaan jälleen kerran vessamatkalla? Tunti tai pari lattialla on pitkä aika, etenkin jos palelee ja on kova hätä.

Herätän mummin. Hän on ilahtunut tulostani ja pyytää nostamaan sängynpäätyä pystyäkseen istumaan. Huonetoveri haetaan syömään. Totean mummille, kuinka mukavaa on, että huoneessa on hänen lisäkseen vain yksi potilas. Mummi kuitenkin toteaa harmistuneena, ettei huonekaverista ole seuraa, koska hän kimittää niin, ettei puheesta saa selvää. Kuulokin on niin huono, ettei huonetoveri kuule mummin haurasta puhetta. Minua huvittaa ja surettaa samanaikaisesti. Yksi sairaalaan harvoista iloista on ollut juuri toisten potilaiden seura.

Juttelemme hetken, kunnes sairaanhoitaja kutsuu päivälliselle. Mummi nousee ponnistellen istumaan ja kampaa vapisevin käsin hiuksensa. Arvokkuus ennen kaikkea. Hän tarttuu rollaattoriin ja yrittää nousta seisomaan. En heti tarjoa apuani, koska haluan nähdä, jaksaako mummi nousta itse. Voimat eivät kuitenkaan riitä ja hän pyytää apuani.

En ehkä saisi auttaa, sillä se ei ”kuntouta”. Aiemmin seurasin, kuinka hoitaja seurasi vierestä naapurisängyn potilaan kampeamista ylös. Arvokkuus on kaukana, kun yrittää kaikin voimin ylös toisen seistessä vieressä odottamassa. Mummi taitaakin pyytää apua ihan piruuttaan vastustaakseen sairaalan kuntoutuskäytäntöjä. Omatoiminen ja itsepäinenhän hän on aina ollut. Käy vessassakin, vaikkei ”yksin olisi saanut”.

Kävelemme ruokapöydän ääreen, jossa mummin mukaan ”toisia tuijotetaan kuin apinaa”.  Nauran ääneen – mummi osaa olla edelleen hauska ja suorapuheinen. Pöydän ääressä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa. Mummi saapuu pöytään viimeisten joukossa ja kaikki katsovat, kun hänet istutetaan pöydän päähän ja hänelle laitetaan ruokalappu. Tunnelma on kuin päiväkodissa. Täällä hoidokit ovat tosin hiiren hiljaa ja tuijottelevat käsiinsä. Muutama vastaa hymyyni, mutta painaa sitten katseensa alas. Pidättelen kyyneliä.

Hoitajia on ruokailutilanteessa useita, mutta huomioni kiinnittyy heistä yhteen. Tuodessaan jokaiselle vanhukselle ruokatarjottimen hän hymyilee, puhuttelee nimeltä ja lähtiessään koskettaa hellästi vanhuksen olkapäätä. Liikutun uudestaan. Ihmisarvoinen kohtelu on pienestä kiinni.

Mummi saa ruokansa, mutta ottaa lihasopasta vain muutaman lusikallisen. Mummi, jonka ruokavalion peruskivet ovat lähes sata vuotta olleet voi ja suola, murahtaa keiton olevan mautonta. Jälkiruoan hän syö kokonaan ja samoin tekee hänen vierustoverinsa, muita energisempi rouva. Mummin syötyä vien tarjottimen pois, irrotan täysin tahrattoman ruokalapun ja ohjaan hänet takaisin huoneeseensa.

Seurustelemme vielä hetken. Mummi jaksaa vielä hymyillä, mutta nauramaan en häntä saa. Juuri mummin iloinen nauru on mielessäni se, mikä tekee mummista mummin. Se lienee ollut hänen pitkän ikänsä salaisuus –  suolan ja voin lisäksi. Lähdenkin sairaalasta apeana. Seuraavana päivänä olisi taas komitean kokous, jossa päätetään kotiutuksesta. Kotiin, jota mummi ei edes muista.

Kun äitini jälleen kerran tiedustelee mahdollisuutta siirtää mummi hoitokotiin, hoitaja toteaa vain, että äitinnehän on jo melkein satavuotias. On selvää, ettei mummilla ole montaa elinvuotta jäljellä. Nämä vuodet hän kuitenkin haluaisi elää turvallisesti ja ihmisarvoisesti – niinä päivinä, kun enää haluaa elää. Välillä tuntuu, että tällä hetkellä mummia pidetään kustannustehokkaasti jonossa odottamassa kuolemaa.

Mummi asuu Vantaalla, jossa yli 90 prosenttia vanhuksista pidetään kodeissaan. Espoossa ja Helsingissä tilanne vaikuttaa hieman paremmalta. Omaisten näkökulmasta on ongelmallista, ettei heitä kuulla eivätkä he tiedä, kuka vanhuksen kohtalosta lopulta päättää. Vanhuksilta itseltään asiaa kysellään, mutta jos vaihtoehtona on sairaalan akuuttihoito ja koti, niin mummikin haluaa mieluummin kotiin, vaikkei siellä pärjääkään.

Mummini tarina ei ole poikkeus. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on viime päivinä ollut useita pöyristyttäviä kertomuksia vanhusten kohtelusta ja kannanottoja hoidon tilasta. Vuoden geriatriksi viime vuonna valittu dosentti ja geriatrian erikoislääkäri Laura Viikari nimeää mummini tilanteen vanhustenhuollon suurimmaksi ongelmaksi:

Iäkkäimmät ja sairaimmat potilaat ovat hoitojärjestelmän heittopusseja, joille pystytään tarjoamaan sairaalassa vain akuuttihoito, ja sitten heidät on kotiutettava. Hetken päästä samat ihmiset ovat jälleen päivystyksessä ja sairaalassa. – Tässä pelataan keisarin uudet vaatteet -peliä, jossa ei saa sanoa ääneen, ettei tämä ihminen enää pärjää kotona. (Mediuutiset 8/2015)

Hoitotyön ammattilaiset kärsivät tilanteesta yhtä lailla kuin potilaat ja omaiset. Kiireen keskellä kyynistyy ja unohtaa helposti, miksi on alalle ylipäänsä ryhtynyt. Poliittisten päättäjien suuria tekoja odotellessa kiitän niitä ihania hoitajia, jotka vielä jaksavat välittää vanhuksistamme. Vanhusten ihmisarvoinen hoito toteutuu enää heidän pienissä arjen teoissaan.

12/02/2016 0 Comments
Mielekäs työ / Työelämä

Vierailemme Urapäiväblogissa

Miksi työn mielekkyyden vaaliminen ja toisin tekeminen kannattaa aloittaa jo opiskeluaikana?

Tästä keskustelemme tuoreessa vierailijakirjoituksessamme Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamy) Urablogissa:  

“Unohda sellaiset cv:n viilaus- ja työntuunausneuvot, jotka ainoastaan keskittyvät sopeuttamaan yksilöitä vallitseviin työelämän olosuhteisiin. Pohdi sen sijaan, kuinka voisit yhdessä muiden kanssa haastaa työelämän käytäntöjä.”

11/02/2016 0 Comments
Työelämä / Välittäminen

Oppimisen ilo ja itseisarvo

DSCN2322

Oman lapsen vakava sairastuminen on tilanne, jota kukaan ei toivo omalle kohdalleen. Elämän sattumanvaraisuuden kokemuksesta voi kuitenkin nousta jotain hyvääkin. Elämän rajallisuuden hahmottuessa välineelliset tavoitteet saavat väistyä itseisarvojen tieltä. Läsnäolo, rakkaus ja unelmien toteuttaminen ovat tässä ja nyt.

Yksi monista elämän itseisarvoista, jota viimeaikaiset kokemukseni sairastavan lapsen äitinä ovat herättäneet pohtimaan, on oppiminen. Lapseni hoitojen ja sairaalaelämän aikana olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää oppiminen ja opiskelu voi lapselle olla vaikeassakin tilanteessa. Opiskelu tuo mielekästä sisältöä arkeen, synnyttää onnistumisen kokemuksia ja luo tunnetta yhteenkuuluvuudesta, vaikkei oman luokan puuhiin pääsisikään mukaan.

Aina ei voida luvata, että vakavasti sairastunut lapsi eläisi aikuiseksi. Siitä huolimatta jokaisella lapsella on oikeus (ja velvollisuus) oppia ja käydä koulua. Jos lapsi ei sairautensa vuoksi pääse omaan kouluunsa, niin koulua käydään sairaalassa tai kotikunnan järjestämässä kotiopetuksessa.

Tänä päivänä Suomessa käydään kiivasta yhteiskunnallista keskustelua koulutuksen arvosta ja koulutusleikkauksista. Päättäjämme rummuttavat oppimisen ja koulutuksen merkitystä lähinnä siksi, että se valmistaa oppilaita ja opiskelijoita työelämään ja talouden palvelukseen. Tässä markkinapuheessa oppimisen ja koulutuksen arvo pelkistyy “investoinnin tuotoksi” opiskelijan astuessa myöhemmin työelämään.

Sairaan lapsen kohdalla tällainen markkina-ajattelu tuntuu irvokkaalta, sillä oppimisen itseisarvoa ei voida mitenkään pelkistää sen myöhempiin hyötyihin kansantaloudelle. Sitä paitsi kuka meistä tietää muutenkaan, missä olemme viiden tai kymmenen vuoden päästä “tuottamassa arvoa”. Oppimisen ilo ja itseisarvo ovat tässä ja nyt, luoden mielekästä sisältöä arkeen ja sairastavan kohdalla myös uskoa tulevaisuuteen.

Haluammeko siis todella typistää oppimisen ja sivistyksen pelkiksi välinearvoiksi, ihmettelee myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kolumnissaan. Mitä arvoa on oppimisella, joka ei käänny taloudellisiksi hyödyiksi? Kenellä silloin on oikeus oppia, ja mitä aloja ja asioita ylipäätään järkeä opettaa?

Tämän pohtiminen on tärkeää yhteiskunnassamme, jonka markkinapuheessa koulutuksen, oppimisen ja sivistyksen itseisarvot uhkaavat unohtua. Emmehän halua, että koulutuksen aineelliset hyödyt sivuuttavat kriittisen ajattelun, ymmärryksen ja sen synnyttämän myötätunnon. Ilman niistä muodostuvaa sivistystä on vaarassa niin demokratia kuin oikeudenmukaisuuskin, kuten filosofi Martha Nussbaum huomauttaa. Ilman niitä unohdetaan myös oppimisen ilo ja itseisarvo, jotka luovat mielekkyyttä vaikeisiinkin aikoihin.

Sori siitä!

26/01/2016 0 Comments
Mielekäs työ / Talous / Välittäminen

Elämäntapana minimalismi

DSCN2351a

Minimalismi kuulostaa sisustustrendiltä, mutta yhä useammin sillä tarkoitetaan elämän yksinkertaistamista tavoittelevaa elämäntapaa. Minimalistista elämäntapaa harjoittavien ihmisten blogeja löytyy länsimaista useita ja niiden seuraajia sitäkin enemmän. Amerikassa tunnetuimpia ovat esimerkiksi Nicodemuksen ja Millburnin The Minimalists, Joshua Beckerin Becoming Minimalist ja Courtney Carverin Be More with Less. Suomeenkin on rantautunut muutamia minimalistiblogeja jo olemassa olleiden elämän yksinkertaistamista ja hidastamista vaalivien blogien rinnalle. Myös suuren suosion saaneen KonMari -siivousmenetelmän voi nähdä osana samaa ilmiötä.

Minimalistinen sisustustyyli sopii kyllä yhteen minimalismin kanssa, sillä tavaran karsiminen on yksi minimalismin keskeisimpiä piirteitä. Minimalistien mukaan kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Ensisijaista on miettiä, mikä omassa elämässä on tärkeää. Sen jälkeen luovutaan kaikesta turhasta – kodissa, työssä, kehossa ja mielessä. Usein tämä tarkoittaa isoa siivousurakkaa, vaatekaapin yksinkertaistamista, ruokavalion tarkistamista ja meditoimista. Samalla aikaa vapautuu merkityksellisille ja arvokkaille asioille: perheelle, ystäville, harrastuksille ja mielekkäälle työlle. Tai ihan vain ajattelemiselle ja olemiselle, sillä minimalismissa kyseenalaistetaan myös jatkuva puuhastelu ja suorittaminen.

Vapaaehtoinen yksinkertaistaminen

Ajatus yksinkertaisemmasta elämäntavasta ei ole yksinomaan viime vuosikymmenten synnyttämä vastareaktio kulutuskulttuurille. Yksi aihepiirin klassikkokirjoista on Henry David Thoreau’n jo vuonna 1854 kirjoittama Walden. Thoreau kirjoitti kirjassaan yrityksestään elää metsämökissään yksin, yksinkertaisesti ja harkitusti. Kyse oli ennen kaikkea tietoisesta elämäntavasta, henkisestä kasvusta ja elämän merkityksellisyyden kokemuksesta. Yksinkertaista elämäntapaa onkin ylistetty niin antiikin filosofiassa kuin eri uskonnoissa ja hengellisissä suuntauksissa. Vapautumista maallisesta mammonasta ja kaikenlaisista egonpönkittämishankkeista on aina pidetty onnellisuuden ja mielenrauhan ehtona.

Minimalismi ammentaa sisältönsä tästä tuhatvuotisesta historiasta ja tarjoaa jatkumon muille samankaltaisille, länsimaista elämäntapaa ja kulutuskulttuuria vastustaville liikkeille.  Monet näistä ovat syntyneet Yhdysvalloissa, kulutuskulttuurin kehdossa. Esimerkiksi 1980-luvulla syntyi vapaaehtoisen yksinkertaistamisen liike, joka tunnetaan nimillä voluntary simplicity tai simple living -movement. Sen keskeisenä merkkiteoksena pidetään Duane Elginin vuonna 1981 julkaisemaa teosta Voluntary Simplicity. 1990-luvulla ryhdyttiin puhumaan downshiftauksesta, jota Suomessa kutsutaan elämän kohtuullistamiseksi tai leppoistamiseksi. Myös degrowth -liikkeessä edistetään yksinkertaisempaa elämäntapaa.

Kaikkien mainittujen oppien ytimessä on kulutuksen pienentäminen ja turhan tavaran karsiminen, mutta niistä löytyy vivahde-eroja. Downshifting on mielletty nimensä mukaisesti vauhdin hidastamiseksi ja siten yksinkertaistamisen kevytversioksi, joka liitetään useimmiten työnteon vähentämiseen. Degrowth taas on poliittinen liike, joka keskittyy elämäntavan vapaaehtoisen muutoksen lisäksi talousjärjestelmän ja yhteiskunnan muuttamiseen. Moni minimalisti hakee elämäntavalleen inspiraatiota myös tietoisesta läsnäolosta, zenistä, buddhalaisuudesta tai joogasta.

Kuinka vähän on tarpeeksi?

Kuinka niukasti minimalistin pitäisi elää? Joskus vaikuttaa siltä, että minimoimisessa on käynnissä kilpavarustelu: kuka onnistuu olemaan se askeettisin ja hyveellisin minimalistien kunkku. Onnistutko elämään viidelläkymmenellä tavaralla kymmenen neliön metsämökissä tai jopa reppu selässä maailmalla reissaten?

Aina mimimalismi ei kuitenkaan tarkoita askeettista, ankeaa tai teknologiavastaista erakkoelämää. Ei tarvitse olla kolmikymppinen, maailmalla matkusteleva sinkkumies voidakseen olla minimalisti, kuten Courtney Carver huomauttaa. Esimerkiksi Zen Habits -sivuston ylläpitäjällä Leo Babautalla on viisi lasta. Minimalismi taipuukin harjoittajansa mukaan. Tavaroita saa olla ja talonkin voi omistaa. Materian hankkiminen, omistaminen, järjesteleminen ja huoltaminen ei kuitenkaan saisi tuottaa enemmän huolta kuin iloa. Mitä iloa on suuresta asunnosta, jos veloista ja ylläpitokustannuksista selvitäksesi vietät kaiken ajan töissä?

Minimalisti töissä

Aiemmin downshiftaajia on etenkin Suomessa syytetty itsekkyydestä, maksavathan he työntekoa vähentäessään vähemmän veroja yhteiseen laariin (ks. Leppoista elämää). Minimalistit eivät kuitenkaan ole lopettamassa työntekoa. Sen sijaan minimalismin on tarkoitus mahdollistaa keskittyminen omiin kiinnostuksen kohteisiin (eli amerikkalaisittain intohimoihin) ja saada siitä myös palkkaa. Esimerkiksi Joshua Becker kirjoittaa blogissaan, kuinka tärkeää niin työnteko kuin sillä ansaittu raha ovat.

Työssään minimalistit haluavat miettiä tarkasti, mitä he haluavat työllänsä aikaansaada ja millaisia päämääriä palvella. Mielekkäässä työssä ei ole kyse vain oman itsen toteuttamisesta, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan palvelemisesta mahdollisimman hyvin. Jos oma työ ei vastaa tällaisia kriteereitä, on aika miettiä muita vaihtoehtoja. Elämäntavan yksinkertaistaminen johtaakin usein uramuutoksiin, kun ei enää tarvitse hakeutua hyvin palkattuihin uraputkiin kustantaakseen elämäntyyliään tai tavoitellakseen statusta muiden silmissä. 

Kenestä on minimalistiksi?

Minimalisteja syytetään usein elitismistä, sillä minimalisti voi olla vain silloin, kun on varaa valita. Moni elää rahan tai muiden resurssien puutteessa minimalistisesti, mutta ei suinkaan vapaaehtoisesti.

Valittunakaan minimalistinen elämäntapa ei ole helppo. Esimerkiksi turhasta tavarasta ja tekemisestä luopuminen voi olla vuosikausien prosessi. Minimalistibloggaajat näyttäytyvät sankareina, jotka ovat onnistuneet tässä sinnikkyyttä ja luonnetta vaativassa taistossa. Ja tällähän moni heistä elääkin: jakamalla kokemuksiaan ja laatimalla erilaisia vinkkilistoja minimalistiseen elämään.

Vastassa ovat kuitenkin melkoiset voimat, sillä koko yhteiskuntamme on rakennettu kuluttamisen ja talouskasvun varaan. Kuvittelemme tekevämme yksilöllisiä kulutusvalintoja ja kiinnymme tavaroihin, vaikka käytännössä ostamme hyväksyntää, arvostusta ja statusta. Kysymys ei siis ole vain tavaran karsimisesta vaan siitä, millaisia ihmisiä olemme, haluamme ja voimme olla.

Muuttaako minimalismi maailmaa?

Vaikka minimalismi kyseenalaistaa kulutuskulttuuria, se ei ole degrowthin kaltainen poliittinen liike. Minimalistit tähtäävät muutokseen ensisijaisesti omassa elämäntavassaan. Tästä heitä myös kritisoidaan: muuttuuko maailma, kun karsit turhuuksia omasta elämästäsi?

Minimalistit ovat tietoisia kritiikistä ja lainaavat mielellään erästä tunnettua minimalistia, Gandhia: Be the change you want to see in the world. Tässä prosessissa kuluttamisen vähentäminen ja tavaran karsiminen ovat keinoja kasvattaa vapautta ja tehdä tilaa merkityksellisille asioille. Elämäntavan levitessä myös yhteiskunnan käytännöt alkavat vähitellen muuttua.

Materiaalista minimalismia, elämän rikkauden maksimointia.

Less is more.

***

Minimalistien blogeja:

http://www.becomingminimalist.com

http://zenhabits.net/

http://www.rowdykittens.com/

http://bemorewithless.com/

http://www.theminimalists.com/

https://minimalisminilo.wordpress.com/

http://minimalismi.fi/blogi/

https://paikkakaikelle.wordpress.com/

 

Muita lähteitä:

Sanburn, Josh (2015) Minimalist Living: When a Lot Less Is More. Time, March 12,2015.

http://time.com/3738202/minimalism-clutter-too-much-stuff/

Thoreau, Henry David (2010) Elämää metsässä. Kirjapaja. Alkuperäisteos vuodelta 1854.

Elgin, Duane (1981) Voluntary simplicity. Toward a life that is outwardly simple, inwardly rich.

20/01/2016 8 Comments
Johtaminen / Tasa-arvo / Tutkimus

Moninaisuuden johtamisen vaikea business case

DSCN2080

Moninaisuuden johtaminen (diversity management) on vähitellen rantautumassa myös Suomeen. Moninaisuuden ja sen johtamisen tärkeyttä perustellaan yleensä tähän tapaan:

  • Yrityksen tuottavuus ja tehokkuus paranevat, kun sillä on moninainen työvoima ja erilaisuutta tehokkaasti hyödyntävä johtamiskulttuuri.
  • Erilaisista ihmisistä koostuvat ryhmät ovat luovia, mikä tehostaa ongelmanratkaisua ja synnyttää kilpailuetua tuottavia innovaatioita.
  • Moninainen henkilöstö osaa paremmin huomioida yhä moninaisempia asiakas- ja kuluttajaryhmiä ja kehittää heille sopivia tuotteita ja palveluita.
  • Moninaisuutta tukeva organisaatiokulttuuri houkuttelee parhaita osaajia yritykseen.
  • Moninaisuuden huonosta johtamisesta (tai johtamatta jättämisestä) voi seurata huonoa julkisuutta, huono maine työnantajana ja pahimmillaan syrjintään liittyviä oikeusjuttuja – eli kustannuksia.

Näistä väitteistä muodostuu niin kutsuttu business case –argumentti moninaisuuden ja sen johtamisen puolesta. Business case -argumentti lupaa liiketoiminnallisia ja taloudellisia hyötyjä organisaatioille, jotka pystyvät tehokkaasti hyödyntämään ja johtamaan moninaisuutta. Moninaisuuden ja sen tehokkaan johtamisen hyödyt pyritään pukemaan mitattavaan muotoon, jotta niitä voidaan tarkastella suhteessa yrityksen suorituskykyyn. Monen johtajan puheessa moninaisuus onkin ’strateginen elementti’ tai ’voimavara’, jonka yhteydessä viljellään kilpailuedun, markkinaosuuksien, globalisaation ja innovaation kaltaisia termejä.

On ehkä yllättävää, että tutkimus ei millään tavalla yksiselitteisesti tue edellä esitettyjä business case –oletuksia (lienee syytä tarkentaa, että puhumme tarkoitushakuisten konsulttiraporttien sijaan oikeasta akateemiset vaateet täyttävästä empiirisestä tutkimuksesta). Moninaisuuden hyötyjä ja vaikutuksia on vaikeaa luotettavasti arvioida ja tutkimustulokset aiheesta ovat ristiriitaisia. Yhtäällä moninaisuus näyttää lisäävän luovuutta ja myös taloudellisia hyötyjä, kun toisaalla se aikaansaa ristiriitoja ja lisää kustannuksia.

Miksi todistusaineiston puutteessakin business case –argumentista on tullut vallitseva tapa puhua moninaisuudesta työelämässä? Ensinnäkin se on helppo ja loogiselta kuulostava perustelu. Toiseksi tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusargumentit eivät tunnu istuvan bisnesjargoniin – onhan kyse liiketoiminnasta eikä sosiaalityöstä, kuten eräs johtaja totesi.

Business case’n ja tasa-arvoa tai oikeudenmukaisuutta korostavien puhetapojen suhde ei kuitenkaan ole yksiselitteinen saati poissulkeva. Business case –argumentti tekee tilaa myös tasa-arvolle ja oikeudenmukaisuudelle tarjotessaan käyttökelpoisia perusteita tasa-arvopäämäärien edistämiseen liike-elämässä. Business case –argumenttia käytetään myös taktisesti, kun esimerkiksi HR-ammattilainen perustelee johdolle, miksi yritykseen tulisi saada moninaisuuteen liittyvää koulutusta.

Liika nojaaminen business case –argumenttiin kuitenkin etäännyttää yrityksiä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden velvoitteista. Ääritapauksissa se jopa vapauttaa yritykset moraalisesta vastuusta. Mitä tapahtuu tilanteessa, jossa moninaisuus ei kannatakaan taloudellisesti? Kannattaako esimerkiksi syrjintään puuttua, jos siihen ei ole liiketoiminnallisia, rahanarvoisia syitä?

Edes yritystoiminnassa kaikki ei pelkisty rahaan, eivätkä ihmiset kaikessa moninaisuudessaan välineiksi sen tavoittelussa.

 ***

Kirjoituksessa on hyödynnetty artikkelia Dye, Kelly & Golnaraghi, Golnaz (2015). Organizational Benefits Through Diversity Management – Theoretical Perspectives on the Business Case teoksessa Bendl Regine, Bleijenbergh Inge, Henttonen Elina & Mills Albert (Eds.) Oxford Handbook of Diversity in Organizations, Oxford University Press.

13/01/2016 0 Comments
Johtaminen / Talous / Työelämä

Vain vahvimmat selviävät?

Siitä on pian 15 vuotta, kun amerikkalaisen energiayhtiö Enronin kirjanpitopetokset paljastuivat ja yritys ajautui konkurssiin. Enronin oikeudenkäynnit eivät olleet ehtineet vielä päättyä, kun seitsemän vuotta myöhemmin rahoitusalan yritys Lehman Brothers ajautui vaikeuksiin ja koko finanssisektori alkoi kuohua.

Kriisien yhteydessä päiviteltiin yritysjohtajien ahneutta, syyteltiin virkamiehiä, peräänkuulutettiin lisää sääntelyä ja kyseenalaistettiin koko kapitalistinen talousjärjestelmä. Yksilöiden, kuten huonojen johtajien, syyttely on helppoa. Järjestelmätason kritiikki taas jää usein abstraktiksi. Oleellista onkin kysyä, mikä organisaatioiden arjessa tuottaa ylilyöntejä ja väärinkäytöksiä?

Enronin tapauksessa vastaukseksi löytyy selkeä käytäntö, joka tunnetaan nimellä Rank and Yank. Tämä GE:n Jack Welchin tunnetuksi tekemä suorituksen johtamisen järjestelmä laittaa työntekijät järjestykseen suoriutumisen mukaan. 20 % luokitellaan erinomaisiksi ja palkitaan, 70 % saa keskinkertaisuuden leiman ja alin 10 % kenkää. Pahimmillaan arviointeja pidetään kaksi kertaa vuodessa. Sittemmin GE:ssä luovuttiin tästä raa’asta käytännöstä, mutta yhä uudestaan julkisuuteen nousee esimerkkejä yrityksistä, joissa harjoitetaan vastaavia käytäntöjä (Yahoo, Amazon, Microsoft, …).

Welchin itsensä mukaan Rank and Yank on median keksimä pilkkanimi, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisen erilaistamisen käytännön kanssa. Järjestelmähän on läpinäkyvä, selkeä ja reilu. Työntekijät tietävät asemansa ja tulosta tulee, ainakin jonkin aikaa. Mutta millä hinnalla?

Ennemmin tai myöhemmin työntekijät ryhtyvät ajamaan omaa etuaan ja kilpailemaan keskenään. Jatkuva vertailu heikentää ilmapiiriä ja syö työn mielekkyyttä. Pelon ja epäluottamuksen ilmapiirissä luovuus ja uusien ideoiden kokeileminen kärsivät. Laadun sijaan mitataan kustannuksia ja tulosta. Syntyy väärinkäytöksiä, Enroneita, pankkikriisejä.

Rank and yank –käytännöt eivät ole vain amerikkalaisen liike-elämän kuriositeetti. Professori, psykoanalyytikko Paul Verhaeghen mukaan elämme Enron-yhteiskunnassa, jota ohjailevat samantyyppiset kilpailulliset ja oman edun tavoittelua vahvistavat survival of the fittest –arviointikäytännöt. Vain harva mahtuu ylimpään huippukastiin, eli tehokkaan ja taloudellisesti tuotteliaan ihannekansalaisen muottiin. Psykoterapeuttina toimiva Verhaeghe näkee tämän työssään: asiakkaiden ja diagnoosien määrä kasvaa jatkuvasti. Myös uusia diagnoosiluokituksia syntyy koko ajan lisää, koska ujouden ja herkkyyden kaltaiset poikkeamat normista medikalisoidaan eli arvioidaan sairauksiksi.

Enron-yhteiskuntaa on vaikea vastustaa, koska vaikka kaipaisimme toisenlaista elämää, kärsimme Verhaeghen sanoin TINA-syndroomasta – there is no alternative. Varovaisen toiveikkaana Verhaeghe kuitenkin uskoo vaihtoehtoja olevan. Ne eivät synny yksilöiden päässä, vaan yhteisöllisissä liikkeissä, joissa on mahdollista vaalia ja vahvistaa sellaista moraalia ja ihmisyyttä, joka kunnioittaa moninaisuutta ja yhteistöllisyyttä erilaistamisen ja kilpailun sijaan.

Lähteet:

Verhaeghe, Paul (2014). What about me? The struggle for identity in a market-based society. Scribe Publications, London.

Welch, Jack (2013). ‘Rank and yank?’ That’s not how it’s done. The Wall Street Journal November 14, 2013.

http://www.wsj.com/articles/SB10001424052702303789604579198281053673534

17/12/2015 1 Comment
Mielekäs työ / Välittäminen

Suorittamisen lumoissa

Elämme suorituskulttuurissa. Paahdamme töissä ja harrastuksissa, mittaamme suorituksiamme ja vertailemme niitä toisten aikaansaannoksiin. Kun kaveri lähtee Lappiin hiihtämään, hän ennemmin raportoi hiihdetyt kilometrinsä, kuin kuvailee fiiliksiään tunturin hiljaisuudessa. Toinen muistaa kertoa 80 tunnin työviikoistaan ja kolmas ruksii lomamatkoillaan to do –listoja. Yliopistomaailmassa törmäsimme jatkuvasti tutkijoihin, jotka hehkuttivat julkaisujaan kuin olympiamitaleita sen sijaan, että olisivat kertoneet tutkimustensa sisällöstä.

Suorituskulttuuri on nimensä mukaisesti kulttuuria. Ylläpidämme sitä erilaisin kilpailua ja yksilön suoriutumista korostavin käytännöin. Myös suuri osa työhyvinvointitoiminnasta on suunniteltu pitämään työntekijät suorituskykyisinä.

Kulttuuri ja sen käytännöt ovat niin itsestäänselvä osa elämäämme, että niitä on vaikea kyseenalaistaa. Suorituskulttuurin kohdalla asiaa hankaloittaa se, että raja terveen aikaansaamisen ja liian suorittamisen välillä on hiuksenhieno. Rajanveto riippuu myös ihmisestä. Yhteistä kuitenkin on, että jokainen meistä haluaa tuntea itsensä hyväksi ja arvostetuksi työntekijäksi (tai vanhemmaksi, ystäväksi, kansalaiseksi, kuluttajaksi…) ja kokea tekevänsä tärkeitä asioita.

Liian tiivis tekemisen tahti kuitenkin aiheuttaa kiirettä, väsymystä ja jopa sairautta. Suorittaminen valuu työstä helposti muuhun arkeen. Joskus koko elämä alkaa tuntua yhdeltä pitkältä to do –listalta. Mitä suorittamisen tunteeseen herännyt ihminen voi työssään ja arjessaan tehdä?

Pidä itsestäsi huolta

Itsestään ja läheisistään voi pitää huolta ottamalla etäisyyttä suorituskulttuuriin. Vain näin voimme nähdä ja luoda mahdollisuuksia toisin ajattelemiselle ja tekemiselle. Tämä voi toteutua esimerkiksi irrottautumalla määrällisten ja taloudellisten tavoitteiden pauloista ja pohtimalla työn muita merkityksiä ja tarkoituksia. Millaista maailmaa olemme työllämme luomassa? Miten jatkuva suorittaminen muuttaa käsityksiä itsestämme ja työstämme?

Tällaisia kysymyksiä ovat pohtineet myös kasvatustieteilijät Stephen J. Ball ja Antonio Olmedo yhdessä brittiläisten ja yhdysvaltalaisten opettajien kanssa. Opettajat tuskailivat suoritusarviointien vaikutusta työhönsä. Kirjoittamalla, keskustelemalla ja arjen pienillä kokeiluilla he pyrkivät merkitsemään ”eettisen tilan” työssään.

Kokemus työn mielekkyydestä edellyttää siis, että tarkastelemme kriittisesti omaa työtämme ja vastustamme suorittamisen valtaa. Näin pidämme myös huolta itsestämme ja vaalimme vapauttamme tehdä asioita toisin. 

Lähde: Ball, Stephen J. & Olmedo, Antonio (2013). Care of the self, resistance and subjectivity under neoliberal governmentalities. Critical Studies in Education 54:1, 85-96.

07/12/2015 0 Comments
Mielekäs työ / Työelämä

Vierailemme Ekonomien Blogissa

Työelämän oravanpyörässä on tarjolla lukuisia vinkkejä, miten kiihdyttää tahtia ja juosta entistä kovemmin. Mutta kuka kyseenalaistaisi itse oravanpyörän?

Pohdimme tätä tuoreessa vierailijapuheenvuorossamme “Sykemittarista kompassiin, oravanpyörästä mielekkään työn poluille” Ekonomien Blogissa.

26/11/2015 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Välittäminen

Aitouden hyve: avain hyvään elämään?

Oletko jo löytänyt todellisen minäsi ja oman juttusi elämässä? Toteutatko syvimpiä tarpeitasi ja intohimojasi työssäsi? Jos et, niin haluaisitko? Useimmat meistä vastaavat kyllä, sillä oman äänen löytämisen ja muiden odotuksista vapautumisen oletetaan johtavan aitoon ja onnelliseen elämään.

Moni ei kuitenkaan tiedä, mihin vapauttaan käyttäisi. Pyrkimykset itsensä toteuttamiseen eivät aina johda aitouden kokemukseen saati hyvään elämään, vaan saatamme jopa ahdistua ja turhautua. Haluamme tutkinnon, perheen, uuden laukun, karibianmatkan, facebook-tykkäyksiä ja mediajulkisuutta, mutta toiveidemme toteuduttua alamme etsiä aina uutta kohdetta, joka toisi meidät lähemmäksi aitouden kokemusta.

DSCN3710

Elämän tarkoituksesta ja itsensä toteuttamisesta on tullut ongelma, sillä aitoa minuutta on vaikea löytää. Tämä ei ole mikään ihme, sillä käsityksemme minuuden luonteesta eivät ole yksiselitteisiä saati pysyviä. Historiallinen tarkastelu osoittaa, että nykyisissä minuuskäsityksissämme sekoittuu sulavasti vuosisatojen ja -tuhansien takaisia ajatuksia.

Jo muinaiset kreikkalaiset…

Itsensä etsiminen on aloitettava antiikin ajoista, sillä sanonta ”tunne itsesi” on peräisin Sokrateelta. Tuolloin itsetutkiskelu ei kuitenkaan tarkoittanut omien sisäisten tarpeiden ja tunteiden pohdiskelua, vaan oman paikan tunnistamista osana kosmista järjestystä. Myöhemmin keskiajalla vaikuttaneelle kirkkoisä Augustinukselle itsensä toteuttaminen tarkoitti itsestä ja egosta luopumista ja antautumista jumalalle. Itsensä löytäminen tarkoitti näin sekä antiikissa että keskiajan kristinuskossa yhteyden kokemista johonkin itseään suurempaan voimaan.

Rationaalisen ajattelun aika

Valistuksen aikana kylvettiin nykyisen aitousihanteemme siemenet. Modernin maailmankuvan kehittyessä kosmoksesta tuli materiaalisten objektien ja kausaalisuhteiden maailmankaikkeus, josta katosivat mysteerit ja muut yliluonnolliset selitykset. Vapautuminen uskonnosta, perinteistä ja vanhoista rooleista ja rajoituksista rakensi ihmisistä erillisiä yksilöitä, joilla oli kyky riippumattomaan ajatteluun ja mahdollisuus tehdä järkemme ohjaamia valintoja. Ensimmäistä kertaa ihmiselle oletettiin myös jokin erillinen, sisäinen minuus.

Aitouden romanttinen lumo

Tieteellistä maailmankuvaa ja sen rationaalisuutta haastoi 1700-luvun lopulta käynnistynyt romantiikan aika, joka löysi tunteet ja mielikuvituksen. Samalla se synnytti meihin yhäkin vaikuttavan käsityksen aitoudesta ja aidosta elämästä: voimme löytää minuutemme toteuttamalla itseämme ja luovuuttamme. Kääntyessämme sisäänpäin saatamme tosin löytää myös vihaa, pelkoa, kateutta, joita ilmaisemalla tuskin koemme elävämme hyvää elämää.

Monet minät ja tarinat

Modernin ja romanttisen aikakauden ajatukset hallitsevat ajatteluamme tänäkin päivänä. Postmoderneina tunnetut filosofit ja kulttuurintutkijat ovat kuitenkin haastaneet tällaisen aidon ja todellisen minuuden idean. Minuutemme ja sisäiset kokemuksemme kun ovat kulttuuriemme muovaamia ja kehittyvät hahmottaessamme maailmaa ja itseämme niiden kielten ja käytäntöjen kautta. Ei siis ole yhtä ja oikeaa minää, vaan monia mahdollisia minuuksia, jotka muuttuvat ja kehittyvät elämänkulkumme myötä.

DSCN3718

Olemmeko siis kaikki jakomielisiä, vaikka tuntisimme olevamme melko lailla yksi ja sama ihminen erilaisista rooleista ja identiteeteistämme huolimatta? Minuuden yhtenäisyyden kokemusta selittää ihmisille ominainen tarinallinen ajattelu. Elämme elämäämme tarinana, jonka avulla tulkitsemme kokemuksiamme ja teemme valintoja. Tarinan ainekset nousevat kulttuuristamme ja yhteisöistämme, mutta kudomme niistä omanlaisiamme tilkkutäkkejä.

Välittämisen arvoiset asiat

Mitä aitouden ihanne voi postmodernissa tarinoiden maailmassa tarkoittaa? Ehkäpä sitä, että sisäänpäin kääntymällä voimme kriittisesti tarkastella omaa elämäämme ja pohtia millaiset tarinat elämäämme ohjaavat. Emmehän voi tavoitella vapautta tai aitoutta, jos olemme täysin vallitsevien käytäntöjen ja tiedostamattomien halujen vietävissä.

Aitouden ihanne jää kuitenkin kapeaksi, jos se ymmärretään vain itsensä toteuttamisena ja henkilökohtaisen hyveenä. Se saisi olla myös kääntymistä ulospäin, kohti itseämme suurempia tarinoita ja niiden moraalisia päämääriä. Niistä voimme löytää välittämisen ja tavoittelemisen arvoisia asioita, jotka ovat omia häilyviä tunteitamme ja mielihalujamme pysyvämpiä.

Entä miten voin tunnistaa oman elämäni mielekkäitä päämääriä? Uskonnot tarjoavat vastaukseksi jumalan palvelemista ja monet nykyajan hengelliset suuntaukset omaa sielua ja sydäntä. Tarjolla on myös monenlaista maata ja mammonaa, kultaa ja kunniaa. Mikä sinussa resonoi?

Lähteet

Guignon, Charles (2004). On Being Authentic. Routledge: London.

Taylor, Charles (1995). Autenttisuuden etiikka. Gaudeamus: Helsinki. Alkuteos: The Ethics of Authenticity (1992).

29/10/2015 0 Comments
Kehittäminen / Työelämä

Tietoisesti läsnä – mutta miksi?

Muutaman vuoden ajan olen säännöllisen epäsäännöllisesti harjoittanut meditaatiota. Kolmen lapsen työtä tekevänä äitinä rauhallisten hetkien löytäminen arjessa ei aina ole helppoa. Toisinaan vierähtää useampi viikko, etten muista pysähtyä lainkaan. Toisaalta juuri hektisessä arjessa lyhytkin hiljentyminen tekee erityisen hyvää.

DSCN4975

Sitkuilusta kiitollisuuteen

Meditaatio synnyttää minussa tunteen, jota kaipaan kiireisessä arjessa: rauhoitun, rentoudun ja tunnen oloni turvalliseksi. Kun pysähdyn olemaan hetkessä läsnä, niin huomaan, etten halua olla missään muualla. En kaipaa mitään muuta. Tiedän, että minulla on elämässäni kaikki, mitä haluan ja tarvitsen.

Sitten kun –elämään taipuvaiselle suorittajaluonteelle kokemus tietoisesta läsnäolosta on suorastaan radikaali. Olemmehan oppineet pyrkimään eteenpäin ja tavoittelemaan enemmän, niin hengessä kuin materiassa. Kun yksi etappi on saavutettu, juoksemme jo kohti seuraava tavoitetta. Tällä suorittamisen kehällä seuranamme on jatkuva riittämättömyyden tunne. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen auttaa vapautumaan tästä kehästä ja kokemaan riittämättömyyden ja tyytymättömyyden sijaan kiitollisuutta ja myötätuntoa. 

Työelämän McMindfulness

Tietoisen läsnäolon harjoittaminen kasvattaa suosiotaan myös työelämässä. Mindfulnessin harjoittamisen luvataan lieventävän stressiä ja parantavan yksilön suoriutumista työssään. Juuri tässä mennään kuitenkin harhaan. Yhä useammin tietoinen läsnäolo on kaupallistettu ”McMindfulnessiksi”, tuotteistetuksi mielenhallinnan tekniikaksi. Sen avulla työntekijät kantavat itse vastuun omasta työhyvinvoinnistaan ja muokkaavat itseään yhä tehokkaammiksi ja tuloksellisemmiksi suorittajiksi.

McMindfulnessin kehyksessä kiireessä ei ole kyse liian suurista työmääristä, vaan yksilön kyvyttömyydestä hallita arkeaan. Uupumus ei synny työelämän kohtuuttomista vaatimuksista, vaan yksilön huonoista stressinhallintataidoista. Ylipäänsä kyse on aina yksilöstä ja hänen kyvystään hallita itseään ja työtään. Samalla yksilökeskeinen näkökulma sivuuttaa työelämän ja yhteiskunnan kuormittavat ja eriarvoistavat käytännöt. Jos näiden käytäntöjen ja rakenteiden olemassaolo tunnustetaankin, niiden oletetaan olevan ulottumattomissamme. Parasta keskittyä vain itseensä ja hyväksyä työelämän ”tosiasiat”. Mindfulness-kurssin maksanut työnantajakin kiittää!

Ytimessä vapautuminen

Tietoisen läsnäolon tarkoituksena on pysähtyä ja vahvistaa yhteyttä omaan itseen, toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Siten se auttaa vapautumaan sisäistämistämme odotuksista ja niiden ylläpitämästä suorittamisen kehästä. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen näistä lähtökohdista on jotain ihan muuta, kuin paremman suoriutumisen välineeksi valjastettu McMindfulness. Suorittamisen sijaan se herättelee kyseenalaistamaan käytäntöjä, jotka vaativat meiltä koko ajan enemmän, nopeammin ja tehokkaammin. 

11/10/2015 0 Comments
Mielekäs työ / Välittäminen

Rakkauden vaikeat lajit

Särkynyt sydän 2013

Rakastatko työtäsi? Tunnetko työsi niin merkitykselliseksi ja tärkeäksi, että voisit tehdä sitä työtunteja laskematta ja korvauksesta välittämättä? Jos vastaat kysymyksiin kyllä, olet etuoikeutetussa asemassa. Samalla edustat myös vallalla olevaa työelämän ihannetta. Rakkauden sijaan työn kohdalla tosin puhutaan useammin intohimosta, jonka tärkeyttä julistetaan nykyisin työssä kuin työssä (ks. Intohimosta mielekkyyteen).  

Perinteisesti pyyteetön rakkaus työhön on liitetty taiteen ja tieteen tekemiseen, jossa luovuus edellyttää intohimoa, paneutumista ja uteliaisuutta. Esimerkiksi yliopistoissa intohimoisen suhteen työhön uskotaan olevan laadukkaan tutkimuksen perusedellytys. Nykyisin sen merkitystä korostetaan vahvasti myös mainoslauseissa ja strategioissa, kuten Rebecca Lundin tuore tutkimus osoittaa. Intohimopuheella ylläpidetään ajatusta akateemisesta vapaudesta ja yliopistojen ylevistä päämääristä lahjakkaiden tutkijoiden houkuttelemiseksi.

Intohimotyössä ei kuitenkaan aina ole kysymys vapaasta, pyyteettömästä rakkaudesta. Intohimosta on tulossa eräänlainen pakko, uusi työelämän normi. Intohimoinen suhde työhön voi jopa muodostua kuluttavaksi ja kapeaksi, jos intohimo halutaan kiivaasti kytkeä kilpailulliseen menestyseetokseen. Tämä eetos kanavoi intohimon kohteet juuri tietynlaiseen ja tietyllä tavalla tehtyyn työhön. Esimerkiksi yliopistossa intohimo valjastetaan tulosjahdin eli julkaisupistetehtailun palvelukseen. Keppejä ja porkkanoita ei tarvita, koska intohimotyöntekijät johtavat itse itseään kohti organisaation tavoitteita. Vaan säilyvätkö vapaus ja luovuus?

Intohimopuheen rinnalle Lund löysi yliopistomaailmasta toisen rakkauden lajin: välittämisen. Välittämisessä on kyse moraalisista pyrkimyksistä tehdä merkityksellistä, ihanteiden mukaista työtä. Se on myös arkista huolenpitoa toisista, heidän kuuntelemistaan, tukemistaan ja hyvän ilmapiirin ylläpitämistä. Välittäminen vaatii aikaa ja läsnäoloa, mutta jää siitä huolimatta usein näkymättömäksi. Siitä ei myöskään palkita samalla tavalla, kuin intohimon siivittämästä menestyksestä. Välittäminen, niin muista ihmisistä kuin työn päämääristä, on kuitenkin juuri se rakkauden laji, jonka soisimme työelämässä vahvistuvan.

Lähde: Lund, Rebecca (2015). Doing the ideal academic. Gender, excellence and changing academia. Aalto University Doctoral Dissertations 98.

28/09/2015 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Mielekäs työ / Tutkimus / Työelämä

Uusi kirjamme on ilmestynyt!

Slide-Tiili-Tyoelaman-2000x700

Tehostaminen ja tuottavuuspuhe ovat vallanneet yhteiskunnallisen keskustelun. Tuottavuutta on kuitenkin vaikea nostaa pelkällä numerojohtamisella. Työn tuottavuus ja mielekkyys lähtee ennen kaikkea mahdollisuudesta tehdä työtä, jolla on jokin itseä suurempi merkitys muille ihmisille ja yhteiskunnalle. Tästä syntyy innostava, kestävä ja moniarvoinen työelämä.

Nykypäivän suorituskeskeinen yhteiskunta uskoo yksilön yli-inhimillisiin kykyihin kehittyä rajattomasti. Työelämä ei muutu mielekkääksi sen enempää ylhäältä saneltuna kuin itsensäjohtamisoppaisiin uppoamalla. Työyhteisöään pitäisi katsoa laajemmin ja etsiä yhdessä työn tärkeitä päämääriä ja ammattinsa merkityksellisyyttä. Työhön voi puhaltaa uutta intoa, luovuutta ja tuoreita näkökulmia kyseenalaistamalla kiveen hakatut käytännöt.  Näin voidaan myös romuttaa markkinakoneiston työn ilolle pystyttämiä esteitä.

Työelämän toisinajattelijat tarjoaa kriittisiä näkökulmia ja käytännön työkaluja ammatti-identiteetin vahvistamiseen ja mielekkään työn luomiseen. Tutkimukseen pohjautuen teos pohtii keinoja, joilla jäykkien käytäntöjen, suoritusmittareiden ja epärealististen odotusten puristuksiin jäävä ihminen voi yhdessä työyhteisönsä kanssa osallistua työelämän tervehdyttämiseen.

”Vapaus mahdollistaa työn itseisarvoisten päämäärien tavoittelun omaehtoisesti ja on siksi keskeinen osa hyvää työelämää ja työtä. Yhteisöllisyys puolestaan mahdollistaa askeleen yksilötason puuhastelusta konkreettiseksi käytäntöjen muutokseksi.”

Elina Henttonen & Kirsi LaPointe
Työelämän toisinajattelijat. Vallataan tilaa mielekkäälle työlle 
Gaudeamus 2015
ISBN 978-952-495-364-1

Elina Henttonen, p. 050 546 9251, elina@valtaamo.fi

Kirsi LaPointe, p. 040 846 1950, kirsi@valtaamo.fi

Lisätietoa kirjasta löytyy Gaudeamuksen sivuilta.  

Arvostelukappaleet ja lisätiedot:
Lasse Leminen
Tiedotus, myynti ja markkinointi
lasse.leminen@gaudeamus.fi
p.050 5401 299

Gaudeamus Oy

04/09/2015 0 Comments
Tasa-arvo / Tutkimus

Ihannetyöntekijöitä, onko heitä?

DSCN2216

”Työskentele seitsemän päivää viikossa.

Pidä tunti vapaata päivittäin, jolloin voit aterioida ja tavata tyttöystävääsi (sic).

Nuku kahdeksan tuntia yössä.

Luo kansainvälisiä suhteita ja lähde ulkomaille.

Älä oleta olevasi läsnä oleva vanhempi samaan aikaan, kun edistät akateemista uraasi.”

Monella työpaikalla on julkilausumattomia, mutta kaikkien tunnistamia käsityksiä siitä, millainen on kyseisen organisaation ihannetyöntekijä. Ylläoleva lainaus on vanhemman tieteenharjoittajan ohjeistus akateemista uraansa aloitteleville väitöskirjatutkijoille tohtoriopintojen aloitusseminaarissa. Esimerkki on Rebecca Lundin Aalto-yliopistossa tehdystä väitöskirjatutkimuksesta, jossa hän tutki käsityksiä ihannetyöntekijästä.

Vaikka neuvojen sävy oli jossain määrin humoristinen, Lundin tutkimuksen mukaan ne kertovat paljon kyseisestä organisaatiosta ja sen normeista. Ihannetyöntekijä on ruumiiton, sosiaalisista sitoumuksista vapaa sukupuoleton (tai miespuolinen) hahmo, joka omistaa itsensä täydellisesti työlleen ja organisaatiolleen.

Saman yliopiston toisessa, uutta professorien urajärjestelmää esittelevässä tilaisuudessa hehkutettiin, että jokainen voi astua uuteen urajärjestelmään, kunhan ”Et luovuta! Teet paljon työtä! Kirjoitat hyviä artikkeleita! Hankit tutkimusrahaa ja opiskelijoita! Opit opettamaan! Pysyt aktiivisena tiedeyhteisössä, yhteiskunnassa ja yliopistossa!”

Tämä ihannetyöntekijän kuva välittyy sekä yliopiston strategisia tavoitteita koskevissa julkilausumissa että työntekijöiden arviointikäytännöissä. Rebecca Lundin tutkimus pyrkii ymmärtämään tätä ihannetyöntekijän rakentumista käyttäen lähtökohtana erityisesti ”virkaiältään” nuorempien naistutkijoiden kokemuksia. Aineisto on tuotettu reilun kolmen vuoden aikana havainnoimalla, haastattelemalla tutkijoita, johtajia ja hallintohenkilöstä sekä keräämällä erilaisia aiheeseen liittyviä tekstejä.

Lundin tutkimus osoittaa, kuinka yliopiston näennäisen neutraalit pätevyys- ja laatustandardit tuottavat eriarvoisuutta, niin naisten ja miesten välillä kuin näiden ryhmien sisälläkin. Työntekijöistä on tehty tulosvastuullisia suhteessa aivan tietynlaiseen, kapeaan ja mitattavaan laadun ja erinomaisuuden määritelmään. Kyseisessä organisaatiossa ihannetyöntekijän asema on saavutettavissa ainoastaan keskittymällä organisaatiossa eniten arvostettuihin ja statusta tuoviin asioihin, kuten tutkimusartikkelien julkaisemiseen niin kutsutuissa A-lehdissä.

Kaikkivoivan ihanteen saavuttaminen on vaikeaa kenelle tahansa, mutta erityisen vaikeaa se on heille, joiden työtä tai osaamista tämä kapea laadun määritelmä ei tavoita. Se sulkee jo lähtökohtaisesti ulkopuolelleen paljon opetus- ja ohjaustyötä sekä valtavirrasta (ja tieteen valtakielestä englannista) poikkeavaa tutkimusta.

Ihannetta käytettiin myös taktisesti hyödyksi. Joillekin ihanteen korostaminen toimi mahdollisuutena vahvistaa jo valmiiksi hyvää asemaansa organisaatiossa. Toiset hyödynsivät ihannetta välineellisesti käyttämällä tietoisesti siihen linkittyvää erinomaisuussanastoa omassa työssään, vaikka suhtautuivatkin siihen epäillen. Ihannetta myös vastustettiin avoimesti ironian ja kriittisyyden kautta. Siitä huolimatta jokainen tuli siihen peilatuksi, tahtoen tai tahtomattaan.

Ihannetyöntekijän normilla on seurauksensa, oli kyse mistä tahansa organisaatiosta. Se, mitä ihminen kokee että hänen pitäisi tehdä ei aina tarkoita samoja asioita, joita hänestä olisi tärkeää tehdä. Tasapainottelu näiden päämäärien välille on työlästä. Tehdäkö valintoja sen pohjalta, mistä organisaatiossa palkitaan ja tunnustetaan? Vai noudattaako oman ammattikäytäntönsä ja moraalinsa mukaista käsitystä siitä, mikä on hyvää työtä?

Ihannetyöntekijän kapea normi johtaa myös väistämättä yhdenmukaisuuteen, joka harvoin palvelee organisaation tai sen sidosryhmien tarpeita. Kuinka kehitetään uusia tuotteita tai palveluita, jos organisaation kaikki työntekijät ajattelevat samalla tavalla? Kuinka ratkotaan yhteiskuntamme yhä monimutkaisempia ongelmia, jos ratkaisuja tuotetaan ennalta määritellyillä ehdoilla? Mitä jää tutkimatta ja oivaltamatta, jos kaikki on puristettu samaan muottiin?

Lähde:

Lund, Rebecca (2015). Doing the Ideal Academic: Gender, Excellence and Changing Academia. Aalto University Publication Series, Doctoral Dissertations 98/2015. (tilattavissa Unigrafiasta)

28/08/2015 0 Comments
Ammattikäytäntö / Työelämä / Välittäminen

Keitetään kahvit

DSCN2207

Yksi suomalaisen työpaikka-arjen viimeaikaisista mullistuksista on kahvituntien häviäminen. Kahviahan Suomessa edelleen juodaan paljon, mutta take away –kulttuuri on rantautunut myös töihin. Kahvikuppi käydään täyttämässä käytävälle sijoitetulla automaatilla ja sen jälkeen kiirehditään oman työpöydän ääreen. Kahvi tulee näin hörpityksi töiden sivussa.

Joissakin töissä yhteiseen kahvihetkeen voi kuitenkin kiteytyä jopa työn keskeisin merkitys, kuten Iiris Lehto esittää hoivatyön muutoksia koskevassa tutkimuksessaan. Lehdon tutkimuksessa hoivapalvelu oli järjestetty osana pitkäaikaistyöttömien työllistämisprojektia, jolla myös paikattiin julkisen sektorin hoivapalvelujen vajetta. Hoivapalvelun asiakkaat olivat vanhus- tai työkyvyttömyyseläkkeellä ja asuivat kotona.

Hoivatyössä on kysymys välittämisestä, niin ihmisistä kuin heidän asioistaan. Näissä kotihoidon palveluissa kahvinjuonti muodostui osaksi huolenpitoa ja hyvää hoivaa. Kahvihetket olivat monelle vanhukselle tapa rytmittää arkea ja niiden puuttuminen sai aika turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita. Jo itse kahvipakettiin liittyi siis välittämistä ja sen puuttuminen saattoi olla iso asia.

Hoivatyöntekijät eivät kuitenkaan saaneet käydä asiakkaan puolesta kaupassa tai kuljettaa häntä sinne. Yksi työntekijöistä kuitenkin ehdotti, että työntekijät voisivat kuljettaa kahvipaketteja mukanaan autossa. Ehdotus konkretisoitui myöhemmin uudeksi käytännöksi, jossa asiakkaat pystyivät valtakirjalla hankituttamaan kauppatavaroita, kuten Juhla Mokkaa.

Myös kahvipöydässä istuminen yhdessä on tärkeä välittämisen muoto. Kahvihetki olikin monen asiakkaan päivässä ainoa todellinen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa ja siten mahdollisuus vuorovaikutukseen ja läheisyyteen. Kahvihetken tärkeys näkyi esimerkiksi siinä, että asiakkaat saattoivat täyttää kahvikuppia moneen kertaan tilanteen pitkittämiseksi. Kahvihetkien myötä asiakas ja työntekijä oppivat myös tuntemaan toisiaan, mikä edesauttoi hyvän hoivan toteutumista.

Työllistämisprojektin kautta toteutetussa hoivapalvelussa oli sentään tilaa kahvinjuomiselle, toisin kun kotihoidon ammattilaisten tiukalle viritetyssä aikataulussa. Määräaikaisissa työllistämisprojekteissa asiakkaat joutuvat kuitenkin aina lopulta luopumaan tutuksi tulleesta työntekijästä. Hyvän hoivan tarjoamiseen ei siis riitä pelkkä palvelun järjestäminen, vaan tarvitaan myös välittäviä ihmisiä ja ennen kaikkea aikaa.

Hoivatyössä kahvipöydässä istuminenkin on työtä, muissa töissä se on tauko. Molemmissa se kuitenkin mahdollistaa pysähtymisen, toisen ihmisen kohtaamisen ja välittämisen. Keitetään siis kahvit!

Lähde

Lehto, Iiris (2015). Välittäminen. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118, Jyväskylän Yliopisto.

21/08/2015 0 Comments
Johtaminen / Toimijuus / Työelämä

Johtamisesta toimijuuteen

Työelämän kehittämistä leimaa johtamiskeskeisyys. Organisaatioiden ongelmien oletetaan korjaantuvan paremmalla johtamisella ja johtajat asetetaan muutosten toteuttamisessa erityisasemaan. Muista organisaation jäsenistä tulee muutoksen kohteita, joiden asiantuntemus omasta työstään sivuutetaan. Johtamisella saatetaan jopa kaventaa heidän autonomiaansa, vaikeuttaa heidän omaehtoisia kehittämistoimiaan sekä määritellä työn päämääriä muotoihin, joiden takana on vaikea seistä.

Johtamisen sijaan haluaisimmekin lisää puhetta toimijuudesta, eli ammattilaisten omista vaikutusmahdollisuuksista omaan työhönsä ja työyhteisöönsä. Mielestämme erilaisten ammattillisen toimijuuden ulottuvuuksien, muotojen ja mahdollisuuksien erittely on paljon hedelmällisempää kuin kulunut kysymys siitä, mitä on hyvä johtaminen. Työelämässä kipeästi kaivattuja uudistuksiakaan ei synny, ellei ammattilaisille anneta tilaa pohtia ja aktiivisesti vaikuttaa omaan työhönsä.

Toimijuutta ei pidä sekoittaa trendikkääseen itsensäjohtamisen käsitteeseen (ks. aiemmat juttumme Itsensä johtamisen ihmelääke ja Itsesi johtamisesta käytäntöjen haastamiseen). Itsensäjohtaminen oletetaan tavoitteelliseksi ja rationaaliseksi yksilön toiminnaksi, jota hän harjoittaa olosuhteista huolimatta. Vaarana on, että ongelmallisten käytäntöjen ja rakenteiden muuttaminen jää, kun yksilö keskittyy vain omaan pärjäämiseensä ja itsensä toteuttamiseen. Toimijuus taas on riippuvaista tilanteesta ja ympäristöstä ja siten huomattavasti monivivahteisempaa, ennakoimattomampaa ja yhteisöllisempää – myös johtajan työssä. Sen kautta muutoksia on mahdollista saada aikaan oman navan ulkopuolellakin, työyhteisössä ja sen käytännöissä.

Toimijuus ja johtaminen on myös mahdollista yhdistää. Päivi Hökkä kollegoineen puhuu toimijuutta tukevasta johtamisesta. Siinä keskitytään managerialistisen ohjauksen, ulkoisesti asetettujen mittareiden ja tulosohjauskulttuuriin sijaan ihmisiin, vuorovaikutukseen ja oppimisen tukemiseen. Käytännössä toimijuutta tukeva johtaminen toteutuu edistämällä yhdessä tekemistä, tukemalla oppimista ja ammatillisia identiteettejä, lisäämällä vaikutusmahdollisuuksia ja huomioimalla erilaisia tunteita ja tilanteita. Hyviä esimerkkejä vahvan ammatillisen toimijuuden mahdollistavista organisatorisista käytännöistä löytyy Kirjastossamme julkaistusta Mira Ylénin gradusta.  

13/08/2015 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Mielekäs työ / Tutkimus / Työelämä

Työelämän toisinajattelijat

Syyskuussa ilmestyvä kirjamme Työelämän toisinajattelijat – Vallataan tilaa mielekkäälle työlle on nyt ennakkotilattavissa kustantajamme Gaudeamuksen verkkokaupassa täältä.  

Kerromme syksyllä kirjastamme lisää. Sitä ennen toivotamme kaikille hyvää  ja rentouttavaa kesää!

image.php

“Kun arvolitaniat, maailmaa syleilevät missiot, tuottavuuspuhe ja tehostaminen ovat vieneet työstä ilon, on aika pysähtyä katsomaan työtään ja työyhteisöään toisin. Miksi työni on tärkeää? Miksi teen työtäni juuri näin? Mitä työni antaa minulle?

Työn mielekkyys syntyy mahdollisuudesta tehdä työtä, jolla on jokin itseä suurempi merkitys niin muille ihmisille kuin yhteiskunnallekin. Työelämän toisinajattelijat auttaa löytämään tuon tarkoituksen kyseenalaistamalla kiveen hakatut käytännöt. Se auttaa valtaamaan tilaa mielekkäälle työlle ja luomaan innostavaa, kestävää ja moniarvoista työelämää. 

Teos tarjoaa tuoreita tutkimuksellisia oivalluksia, kriittisiä näkökulmia ja käytännön työkaluja ammatti-identiteetin vahvistamiseen ja mielekkään työn luomiseen. Se puhuttelee omia työelämäratkaisujaan pohtivia eri alojen ammattilaisia sekä työyhteisöjen kehittäjiä ja tutkijoita.”

18/06/2015 0 Comments
Johtaminen / Teoria / Työelämä

Hyvä paha byrokratia

Nykypäivän työelämässä byrokratia on kirosana. Sitä käytetään synonyymina menneen maailman jäykkyydelle ja tehottomuudelle. Pahimmillaan byrokratiassa järkeistetään ja tehostetaan toimintaa niin monin säännöin ja järjestelmin, ettei tilaa jää aloitteellisuudelle tai yksilöiden valinnanmahdollisuuksille. Byrokratiasta tulee luovuuden tappava rautahäkki, kuten Max Weber tätä toiminnan rationalisoimisen lopputulosta nimitti.

Norminpurkutalkoiden, verkostoitumisen ja joustavien organisaatiomallien hypessä byrokratiakin ansaitsee kuitenkin puolustuksensa, toteaa aihetta tutkinut sosiologi Paul du Gay. Onhan byrokratia ainut toimiva organisaatiomalli suurissa, demokraattisten valtioiden kaltaisissa järjestelmissä, joiden tulee toimia läpinäkyvästi ja ennakoitavasti. Jos hitaus johtuu siitä, että asiat hoidetaan perusteellisesti ja kaikkien kannalta tasapuolisesti, onko se huono asia?

Virallisten sääntöjen ja menettelytapojen puuttuessa asioihin (etenkin väärinkäytöksiin) puuttumisesta tulee vaikeampaa. Emme tiedä, miten asiat on hoidettu tai miten voisimme vaikuttaa niihin. Sopiva määrä byrokratiaa suojaa siksi mielivallalta ja korruptiolta. Byrokratian vähentäminen ei myöskään automaattisesti tarkoita asioiden sujuvoitumista. Tietynlaiset toimintamallit ovat vuosien saatossa iskostuneet vakiintuneiksi käytännöiksi ja valtasuhteiksi, eivätkä ne normeja purkamalla välttämättä katoa mihinkään. Sen sijaan ne muuttavat muotoaan, hienovaraisemmiksi ja näkymättömämmiksi. Vaikka nykyorganisaatioissa vältetään tiukkaa valvontaa ja sääntöjä, houkutellaan työntekijöitä entistä vahvemmin samaistumaan yrityksen arvoihin ja toteuttamaan itseään niiden mukaisesti.

Edes byrokratian suhde luovuuteen ei ole yksiselitteinen. Vaikka byrokraattisia organisaatioita mollataan juuri luovan ajattelun tukahduttamisesta, voi asian nähdä toisinkin päin. Epävarmoissa ja epäselvissä oloissa koemme stressiä ja päädymme varmistelemaan asemiamme. Selkeät säännöt, rakenteet ja menettelytavat voivat puolestaan tarjota puitteet, joissa voimme turvallisesti vapauttaa luovuutemme ja käyttää sitä vastuullisella tavalla.

Lähde:

Du Gay, Paul (2000). In Praise of Bureacracy. Sage Publications, London.

07/06/2015 2 Comments
Mielekäs työ / Yhteiskunta / Ympäristö

Muutetaan maailma työssämme

Edellisessä kirjoituksessamme käsittelimme ilmastonmuutosta ja sen aiheuttamia uhkia yhteiskunnallemme. Osa meistä etäännyttää itsensä näistä uhista keskittymällä työhön, perheeseen tai talonrakentamiseen. Jotkut taas ryhtyvät vimmaisesti kierrättämään, pohtimaan ruokavaliotaan tai tehtailemaan kannanottoja sosiaaliseen mediaan. On myös niitä, joita maailman synkät näkyvät eivät ahdista. He uskovat, että kaikki muuttuu paremmaksi ilman, että muutamme itse mitään. Pientä viherpesua siellä täällä ja markkinavoimat hoitavat loput.

Yhä suurempi osa tavallista kansalaisista alkaa kuitenkin hahmottaa ilmastonmuutoksen edellyttämien toimien mittakaavan. Suurien muutosten edessä voi kuitenkin tuntea myös suurta voimattomuutta. Vastuulliseen kuluttamiseen neuvoja kyllä riittää, mutta miten voisimme myös omalla työllämme edistää kestävämmän maailman rakentamista?

Meidän ei suinkaan kaikkien tarvitse siirtyä töihin, joiden ammattinimikkeenä on eko-, ympäristö- tai vastuullinen. Voimme yksinkertaisesti kyseenalaistaa oletuksiamme tekemästämme työstä. Se miksi, miten ja mitä työtä teemme voi olla yksi merkittävimmistä ympäristöteoistamme.

Minkä tahansa työn kohdalla voimme kysyä itseltämme, miksi sitä tehdään. Millaisia päämääriä työni edistää, niin henkilökohtaisella kuin laajemmallakin tasolla? Edistänkö esimerkiksi työssäni turhaa materiaalista kuluttamista? Joissakin tapauksissa yhteys on ilmeinen, toisissa vaikeammin arvioitavissa – kuten halpavaateketjuissa tai kestävää designia valmistavissa yrityksissä. Kyse ei ole ainoastaan siitä, tehdäänkö tuotteet eettisesti tuotetuista raaka-aineista, käytetäänkö niiden valmistuksessa energiaa tehokkaasti tai pakataanko ne ympäristöystävällisesti. Sen sijaan joudumme tarkastelemaan koko talousjärjestelmäämme ja rooliamme siinä kuluttajina ja työntekijöinä. Kiihdytämmekö nykymenoa vai vaalimmeko muunlaisia arvoja ja toisenlaisia tapoja elää ja tehdä työtä?

Jos työmme yhteys elämässä merkityksellisiin päämääriin hämärtyy, ei työstämme lopulta ole iloa kenellekään. Pelastukseksi saamme toki palkkaa, jonka turvin voimme palautua merkityksettömästä uurastuksestamme kuluttamalla, shoppailemalla, matkustamalla… Arjessa voi kuitenkin tehdä toisinkin, kun tietää millaista maailmaa haluaa työllään olla rakentamassa. Työmme päämäärien lisäksi voimme miettiä, missä tahdissa ja miten paljon töitä teemme. Tappotahtisesta touhottamisesta kun ei aina seuraa samassa suhteessa parempaa maailmaa. Voi käydä jopa päinvastoin: määrä ohittaa laadun ja aikaan saadaan lähinnä ansioluettelon täytettä.

Maailman muuttaminen edellyttää tietysti muutoksia myös lainsäädännössä ja yhteiskunnan käytännöissä, mutta oman työmmekin kautta voimme vaikuttaa. Voimme kehittää oman työyhteisömme toimintatapoja, jotta työssä olisi aikaa vaalia sen tärkeitä päämääriä ja tehdä työ hyvin. Voimme valita tekevämme vähemmän töitä, tinkiä kulutuksestamme ja tehdä näin tilaa muille päämäärillemme. Voimme myös luoda omia, uusia työyhteisöjä ja työn tekemisen tapoja, jotka perustuvat nimenomaan työn merkityksellisille päämäärille ja toisin tekemiselle.

27/05/2015 0 Comments
Talous / Yhteiskunta / Ympäristö

Muuttaako tämä kaiken?

DSCN1261

Suuryritysten ja -brändien valtaa käsittelevästä No Logo –kirjasta tunnettu Naomi Klein tarttuu uusimmassa teoksessaan ihmiskunnan tulevaisuutta määrittävään ilmastonmuutokseen. This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate argumentoi nimensä mukaisesti, että ihmisten toiminnan aiheuttama ilmastonmuutos tulee lopulta muuttamaan kaiken: elämämme, talousjärjestelmämme ja käsityksemme maailmasta.

Teoksen alkupuolella Klein listaa tyypillisiä argumentteja, joilla me tavalliset ihmiset etäännytämme itseämme ja välttelemme vastuutamme ilmastonmuutoksesta: Kyseessä on monimutkainen asia, jota vain ympäristöihmiset ja –tutkijat ymmärtävät. He kehittävät ennemmin tai myöhemmin parempia teknologioita, jotka ratkaisevat ongelmamme. Yksittäisenä ihmisenä en edes pystyisi muuttamaan mitään. Sitä paitsi todellisuuden tunnustaminen uhkaa elintapaani ja –tasoani. Pitäisi luopua autoilusta, lihansyönnistä, shoppailusta ja matkustamisesta! Eihän siitä mitään tulisi, varsinkaan näinä aikoina, jolloin talous pitää saada kasvuun ja Suomi nousuun.

Ilmastoskeptikot taas eivät usko, että ihmiset ovat omalla toiminnallaan aiheuttaneet ilmastomuutoksen — tuleehan talvikin joka vuosi. Muun muassa puolet USA:n senaattoreista kuuluu tähän ryhmään, kuten taannoinen senaatin äänestys osoitti. Skeptikkoja ei näytä hetkauttavan, että 97 prosenttia kaikista ilmastotutkijoista ja –asiantuntijoista pitää ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kiistattomana ja tieteellisesti todistettuna tosiasiana.

Kleinin mukaan on ymmärrettävää, että konservatiivisesti ja/tai markkinahenkisesti ajattelevat tahot haluavat kieltää ilmastonmuutoksen. Myöntäminenhän merkitsisi väistämätöntä tappiota aikamme suuressa ideologisessa kiistassa: markkinamekanismi ei toimikaan, vaan yhteiskunnassa tarvitaan myös säätelyä. Samasta syystä emme kykene tarpeellisiin, ilmastonmuutosta hillitseviin päätöksiin: ne olisivat räikeässä ristiriidassa sääntelyn purkamisen, jatkuvan kasvun ja markkinahenkisen kapitalismin kanssa.

Ilmastonmuutosta hillitsevät päätökset uhkaavat pientä teollisuuseliittiä, mutta suojelisivat maapallomme väestön enemmistöä. Eniten ilmastonmuutoksen seurauksista kärsivät nimittäin juuri ne köyhät yhteisöt ja valtiot, jotka ovat siihen omalla toiminnallaan vähiten vaikuttaneet. Me täällä globaalissa pohjoisessa voimme aina ostaa tehokkaampia ilmastolaitteita toimistoihimme, mutta mitä tekevät ihmiset, joiden sadot kuivuvat ja asumukset pyyhkiytyvät mereen? Samaan aikaan, kun meidän toimiemme johdosta yhä laajemmat alueet ”siellä jossain” muuttuvat elinkelvottomiksi, suljemme rajamme entistä tiukemmin ilmastopakolaisilta.

Vallalla on myös suuruudenhullu usko siihen, että olemme luonnosta erillisiä ja voimme avaruuspeilien kaltaisilla teknologioilla voittaa sen asettamat rajat. Ilmeisesti on helpompaa yrittää teknologioiden avulla sopeutua ilmastonmuutokseen, kuin haastaa koko nykyinen elämäntapamme, identiteettimme ja jatkuvan talouskasvun ideologiamme.

Maailmamme rajat ovat kuitenkin tulossa vastaan, eivätkä pienet sopeutukset silloin enää riitä. Klein povaa juuri ilmastoliikkeestä muutosvoimaa, joka vahvistaa yhteisen ympäristömme lisäksi myös demokratiaa ja tasa-arvoa, reilua ja vastuullista kauppaa sekä terveempää maa-, vesi- ja energiataloutta. Tämä vaatii kuitenkin elämän näkemistä itseisarvona, ei business casena. Vertailukohtana Klein käyttää kahta merkittävää kansalaisliikettä: orjuuden purkamista ja feminismiä. Ne eivät saavuttaneet päämääriään määrittämällä tavoitteilleen rahallista arvoa, vaan osoittamalla kuinka vapaus ja ihmisoikeudet ovat liian arvokkaita asioita mitattaviksi rahassa. Ilmastonmuutostakaan ei torjuta taloudellisilla argumenteilla — on tehokkaampaa vähentää päästöjä nyt, kuin siivota jälkiä myöhemmin. Sen sijaan meidän tulee ymmärtää, ettei yhteiselle ympäristöllemme voi asettaa hintaa, vaan sen varjeleminen on itseisarvo. Tämä muuttaisi kaiken. 

Lähde:

Klein, Naomi (2014). This Changes Everything – Capitalism vs. the Climate. Penguin Books.

20/05/2015 0 Comments
Toimijuus / Työelämä

Kuolema kuittaa univelat

DSC03574

Otsikon lausahduksella on tapana vitsailla tavalla tai toisella rankoille elämäntilanteille: ympäripyöreille työpäiville, liialle juhlimiselle, koliikkivauvojen ja korvakipuisten taaperoiden rikkomille yöunille.

Tämäntyyppisistä vitseistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden avulla) torjumme jokapäiväisessä elämässämme kuoleman ja sen mahdollisuuden tehokkaasti tietoisuudestamme. Omankin kieleni päällä on vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä, pyörinyt elämään ja kuolemaan liittyviä ajatuksia, joihin en pääse käsiksi, vaan en eroonkaan. Ne nousevat esiin aina silloin tällöin, mutta ennen kuin pääsen niihin kiinni, arjen touhut työntävät ne takaisin mielen takamaille, työkiireiden ja arjen ilojen katveisiin, hetkiin jotka eivät koskaan koita.

Tämä on armollistakin, sillä näissä väistyvissä ajatuksissa on paljon pelottavaa. Mikko Salmela kirjoittaa Kuoleman kulttuurit Suomessa –teoksessa, kuinka meidän olisi vaikea sitoutua elämään ja sen kauaskantoisiin emotionaalisiin, taloudellisiin ja muihin suhteisiin tietoisina siitä, että oma tai läheistemme kuolema voi milloin tahansa tehdä kaiken tyhjäksi. Jotta voimme keskittyä elämään, meidän on unohdettava kuolevaisuutemme. (Salmela 2014, 52)

Myös työelämästä tuttuun kiireiseen kitinäämme tuntuu yhdistyvän ajatus siitä, että aikaa on loputtomasti eikä takarajaa ole, kuten Johanna Korhonen kirjoittaa taannoisessa kolumnissaan. Mutta entä jos juuri ymmärtämällä rajamme saisimme otteen ajasta, kysyy Korhonen. Samaa pohtii Don DeLillon Valkoisen kohinan Winnie: ”Eikö kuolema ole se raja jonka me tarvitsemme? Eikö se anna elämälle arvoa, selkeyden tunnetta? Kysy itseltäsi, olisiko mikään tekosi tässä elämässä kaunis tai merkityksellinen, jos et tietäisi että olemassaolosi on ajallinen, että sillä on raja tai päätepiste.” (1986, 252) 

Elämämme rajallisuuden muistaminen voi myös auttaa meitä vapautumaan turhasta kuuliaisuudesta. Muistaisimme kysyä niitä arjen kiireessä hukkuvia perustavanlaatuisia kysymyksiä: miksi olemme olemassa, miten meidän tulisi elämäämme elää, kuinka olemme suhteessa toisiin ja miten voimme luoda työtä ja instituutioita, jotka tukevat näitä mielekkääksi kokemiamme asioita? (ks. Reedy & Learmonth 2011)

Merkityksellisyyttä korostaessamme saatamme tosin sortua mittavaan perspektiivivirheeseen, kuten Jussi Viitala muistuttaa kirjassaan Miten maailma loppuu? Olemmehan merkityksinemme lopulta vain yksi evoluution hetkellinen oikku yhdessä maailmankaikkeuden peränurkassa. Se ei kuitenkaan tee elämästämme tarkoituksetonta. Päinvastoin: ”Kun tuntee katoavaisuutensa, osaa arvostaa tätä hetkeä ja kun ei pidä itseään tärkeänä, voi joskus – ehkä – ymmärtää jotain,” toteaa Viitala.

Sillä kuolema kohtaa meistä jokaisen, ennemmin tai myöhemmin, säätyyn katsomatta. On herättävää, kuinka Helsingin Sanomissa toissa pääsiäisenä haastateltu saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen kertoo, ettei juuri kukaan kuoleva ihminen halua keskustella työelämästään: ”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Mitä itse tekisit, jos tämä päivä olisi viimeisesi? Enemmän töitä?

Lähteet:

DeLillo Don (1986). Valkoinen kohina. Tammi.

Reedy, P. & Learmonth, M. (2011) Death and Organization: Heidegger’s Thought on Death and Life in Organizations. Organization Studies, 32 (1), 117-131.

Salmela, Mikko (2014). Kuolevan kohtaaminen. Teoksessa Hakola, Outi & Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi (toim.) Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus, Helsinki. 47-64.

Viitala Jussi (2011). Miten maailma loppuu? Atena Kustannus.

12/05/2015 0 Comments
Itsensäjohtaminen / Talous / Työelämä

Mittarimadon elämää

DSCN2104

Bruttokansantuote, kilpailukykyindeksi, Pisa, todistuksen keskiarvo, päiväkodin käyttöaste, klikkaukset, viittaukset, kävijämäärät, syke, 360º …

Mittaaminen eri muodoissaan on läpäissyt elämämme niin perusteellisesti, ettemme enää edes tunnista, kuinka se ohjaa toimintaamme. Kaikenlaisista mittareista, etenkin taloudellisista sellaisista, on vaivihkaa tullut ainoa oikeutettu tapa perustella toiminnan ja asioiden arvoa. Oli kyseessä sitten valtio, yritys, yliopisto, päiväkoti, perhe tai liikuntaharrastus, niin mittamalla se saadaan hallintaan. Työhyvinvointikin pelkistyy kuntotesteihin ja sairauskustannuksiin, onhan esimerkiksi työn mielekkyyttä huomattavasti vaikeampaa mitata.

Mittausvimmaa ruokkivat myös kaikenlaiset näpsäkät laitteet ja sovellukset, joiden ympärille syntyneen mittausbisneksen ainoana tarkoituksena on keksiä yhä uusia mittauksen kohteita. Euroseteleihinkin voisi Amerikan mallin painaa ‘in measurement we trust’.

Näin ollen olemme päättäneet nimetä länsimaisen yhteiskunnan uudeksi symboliksi mittarimadon – siitäkin huolimatta, että sen meininki vaikuttaa huomattavasti rennommalta, kun meidän mittaroitujen suorittajien elämä.

Mutta miksi ihmeessä uskomme niin kovasti mittaamiseen? Oletammeko, että…

…mittaaminen on luotettavaa ja neutraalia?

Mittaamista puolustellaan tyypillisesti sen objektiivisuudella: numerot eivät valehtele. Käytännössä kaikki mittaaminen kuitenkin perustuu jonkinlaiseen ei-numeraaliseen, ihmisten tekemään luokitteluun. Mittaamisessa tarvitaan käsitteitä, luokkia ja muita apuvälineitä, joilla maailmaa pelkistetään mittauksen kohteeksi. Nämä luokittelut eivät koskaan kuvaa maailmaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena miksi kykenemme sen luokittelemaan. Siksi mittaaminen tekee aina väkivaltaa inhimillisen todellisuuden rikkaudelle ja monimuotoisuudelle. Luokittelut myös pitävät sisällään arvovalintoja: mitä ja miten mitataan ja kenen näkökulmasta?

…mittareilla hallitsemme elämää?

Mittarit luovat meille illusion todellisuuden hallittavuudesta ja tässä lieneekin niiden suosion salaisuus. Vaikka maailma pursuaa isoja, monimutkaisia ongelmia keskitymme kännykkäsovelluksin mittamaan askeleitamme tai stressitasoamme ja kiistelemään kalorilaskureiden tarkkuudesta.

Mittareilla saadaan toki aikaan myös paljon hyvää, etenkin tieteessä ja tutkimuksessa. Tutkimme ja seuraamme erilaisten mittareiden avulla todellisuuttamme ja hankimme tietoa päätöstemme tueksi. Itse mittaaminen ei kuitenkaan ole päätöksentekoa, vaan sen tuottamia tuloksia pitää myös osata tulkita ja arvioida.

…kaikki on mitattavissa?

Koulussa jaetaan arvosanoja käyttäytymisestä ja huolellisuudesta, mutta ei itsensä ilmaisemisesta, luovuudesta tai kyseenalaistamisesta. Yliopistossa osaamme jo suorittaa kursseja, opintopisteitä ja arvosanoja. Työelämässä jatkamme avainsuoritusindikaattorien, kompetenssikarttojen ja työtyytyväisyyskyselyjen viitoittamalla tiellä. Ja sitä saamme, mitä mittaamme. Eihän meitä edes palkita mittareiden ulkopuolelle jäävistä (eli usein niistä kaikkein olennaisimmista) asioista.

Mittarimadon yhteiskunnassa uskottelemme itsellemme, että työtämme ja elämäämme on mittaamalla mahdollista järkeistää, kontrolloida ja tehostaa. Siinä sivussa olemme vaarassa syrjäyttää elämämme tärkeimmät, ei-mittavissa olevat päämäärät ja niihin liittyvän moraalisen pohdiskelun. Saavutamme ehkä meille asetetut tavoitteet, mutta tiedämmekö ketä ne palvelevat, minne olemme niitä suorittamalla menossa ja miksi?

07/05/2015 0 Comments
Kehittäminen / Mielekäs työ / Työelämä

Työ/elämän tasapainoyhtälöä ratkomassa

DSCN2095

Tuntuuko sinusta joskus, että työt kaatuvat päälle ja työpäivät venyvät? Kotona taas odottaa toinen työvuoro ruuanlaittajana, pyykinpesijänä ja harrastuskuskina. Miten tämän uuvuttavan rumban saisi tasapainoon?

Tehostamista ihannoivalla yhteiskunnallamme on vastaus valmiina: ajankäyttöä järkeistämällä. Tämä tehdään tunnistamalla ja karsimalla aikasyöppöjä, priorisoimalla asioita ja sujuvoittamalla prosesseja. Eli: suunnittele päiväsi etukäteen, herää aikaisemmin (jotta ehdit lenkille, jotta jaksat paremmin), keskity tärkeimpiin tehtäviin, karsi turhat tapaamiset, sähköpostit ja ihmiset, tee etätöitä (jotta voit samalla hoitaa kotityöt) ja poista häiriöt (työkaverin avautumiset, puhelinsoitot äidiltä, lapset).

Optimoidakseksi tämän tasapainoyhtälön heikoimman lenkin eli itsesi tueksesi on kehitetty jännittävissä start up-yrityksissä innovatiivisia apuvälineitä ja mittareita. Esimerkiksi iPhoneen on saatavilla Self Control -sovellus, joka rajoittaa pääsyäsi someen tietyksi ajaksi. Erilaisin sovelluksin voit myös taukoamatta mitata omia elintoimintojasi ja stressitilaasi ja näin ”kehittää” itseäsi.

Kaikista hienoista työkaluista huolimatta tasapaino jää usein haaveeksi. Vika ei kuitenkaan ole sinussa, vaan koko ongelman asettelussa ja sen ratkaisun logiikassa. Ongelmaa kun on mahdotonta ratkaista samalla logiikalla, millä se on aiheutettu. Yritämme saavuttaa tasapainoa tehokkuudella ja suorittamisella, vaikka juuri ne ovat syitä, miksi tasapaino on ylipäätään horjunut.

Vaatimus oman ajan ja elämän hallinnoimisesta tunkee meitä laatikkoon, jonne elämä kaikessa moninaisuudessaan ei sovi. Tehokkuus ja nopeus pelkistyvät laatikossa itseisarvoiksi, emmekä mieti millaisia päämääriä tulemme niiden kautta edistäneeksi. Siksi laatikossa pohditaan ja järkeistetään tehokkaita keinoja elämän- ja ajanhallintaan, mutta ulkopuolelle jäävät kaikki muut elämäämme suuntaavat päämäärät. Tehokkuus on parhaimmillaan arvokas piika, mutta huono emäntä. 

Yksi tasapainoyhtälön vaikeimmista osioista lienee priorisointi. Sähköpostilaatikkoa on vielä helppo hallita, mutta entäpä kun pitää miettiä viettääkö enemmän aikaa tukea kaipaavan asiakkaan, oppilaan tai ystävän kanssa vai rientääkö seuraavaan kokoukseen? Todellisessa elämässä priorisoinnissa ei ole kysymys vain rationaalisesta päätöksenteosta, vaan myös moraalisista kysymyksistä. Toimintamme jatkuvan tehostamisen ja ajankäytön myötä menetämme spontaaniutemme ja herkkyytemme toimia viisaasti. Millaisia hyviä asioita haluamme työ/elämässämme tavoitella? Suoritamme, mutta elämmekö – ainakaan hyvin? 

Toki koko ajatus tasapainon tavoittelusta voi olla ristiriidassa muiden hyveidemme ja tavoitteidemme kanssa. Jos tavoitteenamme on vaurastuminen ja sen mahdollistama kuluttaminen, voi työ/elämää olla vaikeaa tasapainottaa. Samoin käy niille työhönsä intohimoisesti suhtautuville ihmisille, jotka paahtavat töissä terveytensä kustannuksella. Myös ahkeruuden ja tunnollisuuden hyve voi pidentää työpäivää ja verottaa jaksamista.

Tasapainoa ei siis tavoiteta pelkästään pohtimalla, miten hoitaisin kaiken tehokkaammin ja näppärämmin. Mielekkäämpää on aloittaa sieltä vaikeammasta päästä kysymällä miksi. Miksi elämässäni ei ole tasapainoa? Miksi teen niin paljon töitä? Tätä kautta olemme myös viisaampia kysymään, miten haluaisimme työtämme tehdä. Koska tasapainon avaimet ovat harvemmin vain omissa käsissämme, on samoja miksi ja miten -kysymyksiä mietittävä myös yhdessä, kotona ja työpaikalla.

Siitä huolimatta tasapainoyhtälöä tuskin koskaan ratkaistaan lopullisesti, sillä elämä ei paketoidu täysin loogiseksi kokonaisuudeksi. Onneksi.

27/04/2015 0 Comments
Dialogi / Kehittäminen / Työelämä

Dialogiutopia: kuuntelua ja kohtaamisia

Olemme saaneet osallistua kevään aikana Diakonissalaitoksella järjestettyyn dialogia käsittelevään keskustelusarjaan. Dialogiutopioissa kohtaavat ja kokemuksiaan jakavat eri alojen toimijat tutkijasta päihdetyöntekijään, opiskelijasta johtajaan.

Yhteiskunnassamme näkyvin keskustelun muoto tuntuu olevan debatointi eli väittely. Debatissa keskustelijat keskittyvät puolustamaan omia näkökantojaan. Kyseessä on nollasummapeli, jossa parhaat perusteet voittavat.

Dialogi taas on keskustelu, jossa oman näkökulman ajamisen sijaan kiinnostutaan erilaisista näkemyksistä ja kokemuksista, pyritään oppimaan niistä ja rakentamaan yhdessä kokonaiskuvaa. Dialogia voi kuvailla yhdessä etsimiseksi tai yhdessä rakentamiseksi. Se ei tarkoita konsensushakuisuutta tai pienimmän yhteisen nimittäjän ääressä hymistelyä, kuten joskus luullaan. Sen sijaan dialogi on eroista ja niiden ymmärtämisestä kiinnostunutta keskustelua.

Näin eduskuntavaalien kynnyksellä ei tarvitse kuin avata televisio ja löytää itsensä keskeltä poliitikkojen tai sellaiseksi haluavien hyökkäävää argumentointia. Kuka järjestäisi vaaliväittelyn sijaan vaalidialogin, jossa pyrittäisiin toisia kunnioittavalla tavalla etsimään yhdessä ratkaisuja polttaviin ongelmiimme? Kuuntelulle ja toisten arvostavalle kohtaamiselle olisi todella sijaa yhteiskunnassa, jossa yhä huonommin ymmärrämme toistemme eriarvoistuvia todellisuuksia.

Dialogissa ihmiset kohtaavat ihmisinä. Siinä luovutaan rooleista (tai vaihdetaan niitä), kuullaan, nähdään ja toivottavasti myös ymmärretään. Dialogin edellytyksenä onkin juuri aito kohtaaminen, joka mahdollistuu jakaessamme käsitystemme lisäksi myös kokemuksiamme. Toinen olennainen edellytys on kuuntelemaan oppiminen, joka saattaa olla yllättävä haasteellista esimerkiksi neuvomaan ja opastamaan tottuneille ammattilaisille ja asiantuntijoille.

Kuuntelemista korostaa myös Dialogiutopioissa uudelleen määrittelemämme kultainen sääntö: älä tee toiselle kuten haluaisit itsellesi tehtävän, vaan kuten hän haluaisi itselleen tehtävän.

***

Dialogiutopioista ovat kirjoittaneet kolumneissaan myös Heini Wink ja Taneli Heikka. 

09/04/2015 0 Comments
Mielekäs työ / Talous

Talous ja tarkoituksellinen elämä

Oletko koskaan kyseenalaistanut elämääsi ohjaavaa käsikirjoitusta, kysyvät Pasi Havia, Ville Lappalainen ja Antti Rinta-Loppi teoksessaan Erilainen ote omaan talouteen – Vapaus, onni ja hyvä elämä. Käsikirjoituksella he viittaavat vallitsevaan tapaan elää kiireisinä, kuluttaen ja tavoitellen meille opetettuja unelmia kuten titteleitä, hienoja työpaikkoja, etelänmatkoja ja taloja.

Harva tosin tunnistaa oman elämänsä käsikirjoitusta, koska kuvittelemme olevamme tietoisia päätöksiä omien halujensa pohjalta tekeviä yksilöitä. Vaikkemme sitä haluaisi myöntää ovat ajattelu- ja toimintatapamme kuitenkin viiteryhmiemme, kulttuurimme ja yhteiskuntamme kauttaaltaan muokkaamia.

Kirja tarkastelee kriittisesti vallitsevia uskomuksiamme hyvästä elämästä ja niiden yhteyksiä kahteen nykypäivän itsestäänselvyyteen, kulutukseen ja velkaantumiseen. Sekä kulutuksella että velkaantumisella tavoitellaan elintason jatkuvaa kasvattamista, jota kirjoittajat kutsuvat elämäntapainflaatioksi. Elämäntapainflaatio tarkoittaa, että menomme kasvavat aina tulojemme myötä. Hyvä elämä tarkoittaa enemmän ja kalliimpaa.

Kuluttamalla hankitut nautinnot ovat kuitenkin ohimeneviä. Mieli halajaa nopeasti uuden kohteen perään ja aina astetta ylellisempiin nautintoihin. Jos opiskeluaikoina olimme onnellisia pienissä yksiöissämme tonnikalaspagettia syöden, emme tulojen kasvettua voi enää elää ilman unelma-asuntoja, uusinta elektroniikkaa, kaukomatkoja ja luksusmerkkejä.

Tulojen noustessa kasvaa myös velkaantuminen. Onhan meillä enemmän rahaa maksaa isompia lainoja, asuntoja, autoja, mökkejä ja matkoja. Kirjoittajat kutsuvat velkaantumista vapaaehtoiseksi orjuudeksi ja itseltään varastamiseksi. Käymme työssä maksaaksemme asuntovelkamme ja kiireisen elämän vastapainoiksi palkitsemme itsemme uudella puserolla, lomamatkalla tai huvituksilla – ja taas saamme syyn palata töihin tienaamaan lisää rahaa. Itseltään varastaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kulutamme tulevaisuuden tulomme etukäteen ja samalla menetämme rahaa, jonka olisimme saaneet sijoittamalla saman summan jonnekin muualle. 

Kirjoittajat peräänkuuluttavat rahan laittamista sen oikealle paikalle, eli hyvää elämää edistämään. Tärkeintä, mitä rahalla voi perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi saada, on vapaus toimia omien ehtojensa mukaan. Rahaa tarvitaan ja vaurastuakin saa, kunhan miettii tarkoin, mikä määrä varallisuutta todellisuudessa edistää omaa elämänlaatua. Kulutuksesta saatu hyvä olo kun on hetkellistä, eikä rahalla voi ostaa muiden arvostusta tai elämän todellista sisältöä.

Kuluttamisen ja elintason kasvattamisen sijaan hyvän elämän eväät löytyvät elämän tarkoituksellisuudesta. Tarvitsemme tunnetta, että teemme työtä jonkin itsemme ulkopuolelta löytyvän asian tai ihmisen hyväksi. Jotta olisimme vapaita löytämään tällaisen tarkoituksen ja toteuttamaan sitä, meidän täytyy uskaltaa hypätä oravanpyörästä eli työn ja kulutuksen kehästä. Tämä ei edellytä köyhäilyä, työelämästä irtaantumista tai omavaraistalouteen muuttamista. Se ei myöskään vaadi parempaa palkkaa, lottovoittoa, miljoonaperintöä tai ammattisijoittajaksi ryhtymistä.

Hyvän elämän mahdollistavaan säästämiseen ja sijoittamiseen kirjoittajat tarjoavat runsaasti käytännönläheisiä vinkkejä, joiden noudattaminen ei vaadi suuria tuloja tai sijoitusosaamista. Tämä on kuitenkin muutoksen helpoin osuus. Vaikeampaa meille kuluttamiseen hurahtaneille ja elintason jatkuvan kasvattamisen käsikirjoitukseen kasvaneille kansalaisille on tarkastella kriittisesti omaa elämäntyyliämme ja unelmiamme. Mistä oman elämän onni ja tarkoituksellisuus todella löytyvät?

Hyvä elämä edellyttää vapautta tehdä omaehtoisia valintoja. Raha on laitettava palvelemaan tätä vapautta – eikä toisinpäin.

Lähde:

Havia, Pasi, Lappalainen, Ville & Rinta-Loppi, Antti (2014). Erilainen ote omaan talouteen. Vapaus, onni ja hyvä elämä. Talentum, Helsinki.

01/04/2015 0 Comments
Talous / Tutkimus / Työelämä

Kauniita unia…

DSCN2081

Nukkuminen on työelämälle tärkeää. Ihannetyöntekijä nukkuu yönsä hyvin ja tulee virkeänä ja valppaana työpaikalle. Hänen suorituskykynsä on huipussaan, koska levänneet aivot ovat valmiina oppimiseen, ongelmanratkaisuun ja luoviin ajatuksiin.

Unettomuudesta sen sijaan seuraa ongelmia. Kansalaisten unenpuute ja uniongelmat uhkaavat heidän terveyttään, laskevat työtehoa ja aiheuttavat sairauspoissaoloja. Unettomuudella on täten merkittäviä taloudellisia vaikutuksia.

Yllä kuvatut tapamme kuvata ja arvottaa nukkumista kantavat mukanaan työelämän ja talouden ihanteita, toteaa kulttuuritalouden professori Anu Valtonen nukkumisen, talouden ja työn yhteenkietoutumista käsittelevässä artikkelissaan. Valtosen tutkimus kuvaa, millaisia taloudellisia, kulttuurisia ja moraalisia merkityksiä nukkumiselle annetaan suhteessa työelämään.

Minkälainen asema nukkumiselle talouden ja työelämän käytännöissä sitten rakentuu? Onko uni tuhlausta vai tärkeä investointi tuottavuuteen? Millainen nukkuminen on normaalia ja millainen ei? Missä, milloin ja miten meidän on sallittua nukkua?

Ei ainakaan työpaikoilla, joiden materiaaliset järjestykset vastustavat nukkujaa, vastaa Valtonen. Aktiivinen työntekijä istuu, seisoo tai tekee. Makoilu puolestaan osoittaa passiivisuutta ja on siten epätoivottavaa. Päiväuniakin tosin otetaan, useimmiten salaa. Vaikka on niitä sellaisiakin työpaikkoja, joihin on järjestetty torkkuja varten erityisiä “rauhallista aistimaisemaa luovia” tiloja.

Nukkumisesta ja töissä nukkumisestakin voi tehdä bisnestä, toteaa Valtonen. Velvoite hyvin nukkumisesta ja oman suorituskyvyn ylläpitämisestä palvelee nousevaa uniteollisuutta, joka kehittää erilaisia tuotteita ja palveluita hyvän unen edistämiseen. Erilaisten kehoteknologioiden avulla on yhä helpompaa seurata, mitata ja hallita omaa untaan esimerkiksi älypuhelimen avulla. Päiväunet voi brändätä “tehotorkuiksi”, jolloin ne vaikuttavat löysäilyn sijaan järjevältä investoinnilta työkykyyn. Jos uni ei vain tule, meikeillä saa mukavasti peitettyä huonon nukkumisen aiheuttamat tummat silmänaluset. Ihannetyöntekijänhän täytyy nimittäin myös näyttää virkeältä ja nuorekkaalta.

Valtonen toteaa, että työelämää koskeva unipuhe keskittyy niin sanottuihin työelämän menestyjiin, kuten johtajiin ja muihin uraputkessa oleviin. Tämä on kiinnostavaa, sillä omassa lähipiirissämme unen kanssa tuntuvat painiskevan ihan jotkut muut, kuin suoriutumiskyvystään stressaava valkokaulusporukka. Sairaanhoitaja yrittää pysytellä virkeänä yövuoron loppuun, matkatyöläinen palautua jatkuvasta aikaerorasituksesta ja pienten lasten vanhempi rukoilee, että tämä yö selvittäisiin vain kolmella herätyksellä. Etenkin viimeistä ryhmää huvittavat uniongelmien ratkaisuun tyypillisesti tarjotut keinot: hiljennä makuuhuone, rauhoitu kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa, herää joka päivä samaan aikaan ja pidä säännöllinen unirytmi – ai niin, mutta eihän tämä ollutkaan vain minusta kiinni…

Vaan onhan se lohdullistakin, että kaikki uniongelmat eivät johdu työelämästä eikä kaikki nukkuminen (tai nukkumattomuus) asetu talouden kehyksiin. Onhan niitä, hyviä unia, oman kullan kuvia, höyrylaivoja ja junia…

Lähde:

Valtonen, Anu (2014). Talous nukkuu meissä. Kulttuurianalyysi nukkumisen, työn ja talouden yhteenkietoutumisesta. Sosiologia 1/14: 190–208.

25/03/2015 0 Comments
Kehittäminen / Työelämä

Mukana Muutoksentekijöissä

“Minkä tahansa ongelman ratkaisussa olennaisinta ei ole etsiä oikeita vastauksia, vaan oppia kysymään oikeita kysymyksiä.”

Mitkä ovat oikeita kysymyksiä muutoksen aikaansaamisessa?

Lue tuore vierailijapuheenvuoromme Itsesi johtamisesta käytäntöjen haastamiseen Muutoksentekijöiden blogista.

20/03/2015 0 Comments
Kehittäminen / Työelämä

Haaste työelämän kehittäjille

Vinkkejä ja neuvoja työelämän kehittämiseen putkahtelee tänä päivänä kuin sieniä sateella. Valtaosa kirjoista ja lehtijutuista toistaa kuitenkin samaa kaavaa: näin johdat itseäsi, saat enemmän aikaan ja jaksat paremmin.

Kootut neuvot voisi tiivistää seuraavaan listaan: luo säännöllinen työrytmi, priorisoi työtehtäviäsi, keskity niistä tärkeimpiin, kirjoita ylös kolme asiaa, jotka työpäivän aikana haluat saada valmiiksi, keskity yhteen asiaan kerrallaan, hallitse sähköpostitulvaa, vältä turhia palavereja, kuuntele muiden ideoita, kehitä vuoropuhelua, anna vastuuta ja vapautta, delegoi, verkostoidu, lepää riittävästi, nuku hyvin, meditoi säännöllisesti, pidä perhesuhteet kunnossa, syö salaattia, harrasta monipuolista liikuntaa — ja miljoona muuta samankaltaista ohjetta työarjen parempaan hallintaan.

Kyseessä ovat toki hyvät neuvot, mutta mitä niiden noudattamisesta todellisuudessa seuraa? Otetaan esimerkiksi Suvi Sairaanhoitaja, joka työskentelee vanhustenosastolla keskisuuressa hoivayksikössä. Suvilla on ammattitaitoa, vahva ammatillinen identiteetti ja selkeä käsitys työtehtävistään ja niiden suorittamisen ihanteellisesta tavasta. Tämä ei kuitenkaan auta, jos hänellä ei puutteellisen henkilöstömitoituksen vuoksi ole riittävää aikaa edes perustehtävistään suoriutumiseen. Tässä tilanteessa kaikki ylläolevan kaltaiset hyvää tarkoittavat neuvot johtavat siihen, että Suvi venyttää itseään vielä vähän enemmän ja pyrkii näin sopeutumaan kestämättömiin käytäntöihin vielä vähän sinnikkäämmin selvitäkseen työstään. Ja niin kauan kuin yksilöt vain venyvät ja sopeutuvat, ei käytännöille itsessään tapahdu yhtään mitään. Yksilöt sen sijaan uupuvat ja pahimmillaan (tai parhaimmillaan) päättävät vaihtaa kokonaan alaa.

Toinen tyypillinen esimerkki tämän päivän työelämästä on Anni Asiantuntija, jonka työpaikalla tehdään säännönmukaisesti paljon ylitöitä. Anni yrittää parhaansa delegoida työtehtäviään, keskittyä olennaisiin töihin ja välttää pahimpia aikasyöppöjä, kuten sähköpostissa ja somessa roikkumista. Silti hän ei millään pysty aikaansaamaan normaalilla työajalla samoja tuloksia, kuin säännöllisiä ylitöitä paahtavat kollegansa. Niin kauan kuin organisaation tulostavoitteet vaativat ylitöitä, eli Anni omaa työtään tuunaamalla pötki kovin pitkälle. Muutoksen tulisi tapahtua ihan eri tasolla, mutta tulostavoitteidensa kanssa painiskelevat ihmiset harvoin ehtivät uhrata ajatuksiaan suurempiin linjoihin vaikuttamiseksi.

Hyvää tarkoittavat työelämäneuvot keskittyvätkin pääsääntöisesti sopeuttamaan yksilöitä vallitseviin olosuhteisiin. Ne ohjaavat meitä tuunaamaan loputtomiin omaa työtämme jaksaaksemme paremmin, ollaksemme tehokkaampia ja tuottaakseemme enemmän — nimenomaan olemassaolevien käytäntöjen ja ideologian puitteissa. Kyse on vallitsevan järjestyksen pönkittämisestä, jota kukaan ei enää kaiken tuunauksen keskellä ehdi tai jaksa haastaa.

Kestävän muutoksen avaimet löytyisivät kuitenkin juuri olemassa olevien, työtämme määrittävien käytäntöjen ja rakenteiden avoimesta pohtimisesta ja kyseenalaistamisesta. Asetamme siksi niin itsellemme kuin muillekin työelämän kehittäjille haasteen:

Suunnataan katse oman navan ja tontin ulkopuolelle. Puhutaan yksilöllisten tuunauskeinojen lisäksi myös siitä, kuinka voimme yhdessä haastaa organisaatioidemme ja työelämämme jaettuja käytäntöjä ja ideologioita. Venytetään käytäntöjä yksilöiden sijaan.  Ryhdytään sopeuttajien sijaan kyseenalaistajiksi!

16/03/2015 0 Comments
Toimijuus / Työelämä

Mielikuvitusta (työ)elämään

DSCN0580

Mielikuvitus on vaarallista. Totalitaarisissa yhteiskunnissa kaikki humanistinen ja yleissivistävä onkin yleensä kiellettyä, sillä se ruokkii mielikuvitusta, vapaata ajattelua ja kykyä ajatella toisin. Kirjassaan Mielikuvituksen valtakunta iranilais-amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuuden professori Azar Nafisi kertoo, kuinka elintärkeää kirjallisuus oli Iranissa islamistisen vallankumouksen jälkeen. Vaikka elämä muuten oli tiukasti säädeltyä, salassa kopioitujen ja luettujen kirjojen avulla oli mahdollista kuvitella toisenlaisia maailmoja ja varjella näin omaa vapauttaan.

Kirjansa alussa Nafisi kertoo kirjakiertueellaan Seattlessa kohtaamastaan iranilaismiehestä, jonka mukaan amerikkalaiset eivät välitä kirjoista kuten he. Miehen mukaan amerikkalaiset eivät edes tarvitse kirjallisuutta tai mielikuvitusta yhtä kipeästi, sillä he elävät demokratiassa ja ovat vapaita. Nafisia ajatus jää vaivaamaan ja Mielikuvituksen valtakunta on hänen vastalauseensa. Kirjassaan hän osoittaa amerikkalaisten klassikkoteosten kautta, miksi kirjallisuus (ja taiteet ja yleissivistävät tieteet) on edelleen elintärkeää, niin hänen uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa kuin muissakin demokratioissa. Demokratioissa nimittäin on ehkä valinnanvapaus, mutta missä määrin kykenemme tekemään aitoja, itsenäisiä valintoja?

Aito valinnanvapaus?

Länsimaissa ongelma on Nafisin mukaan mukautuminen vallitseviin ajattelutapoihin ja elämäntapoihin. Saamme kyllä tehdä jatkuvasti valintoja arkisesta hammastahnamerkin valinnasta päätöksiin siitä, missä elämme, mitä teemme työksemme, hankimmeko lapsia ja keitä haluamme olla. Erilaisia vaihtoehtoja on rajattomasti, mutta samalla altistumme huomaamattamme eri medioiden kautta meille myytäville unelmille, elämäntavoille ja ideologioille. Ideologioihin on helppo turvautua, koska niiden mustavalkoisissa maailmanselityksissä valintoja on helppo tehdä – tai ne on jo tehty puolestasi. Jotta voisimme tehdä itsenäisiä ja harkittuja valintoja, meidän täytyisi kuitenkin pysähtyä, pohtia ja kyetä kuvittelemaan vaihtoehtoja.

Yksilönvapaus on amerikkalaisen unelman ja monen klassikkoteoksen ytimessä. Nafisi kuitenkin huomauttaa, että niissä se ei tarkoittanut vain taloudellisen unelmien tavoittelua, vapauden harjoittamista kuluttajakansalaisina tai narsistista omien halujen tyydyttämistä. Olennaista oli vaalia vapautta kuunnella omaa sydäntään ja vastustaa vallitsevia auktoriteetteja — vanhempia, yhteiskuntaa tai valtiota.

Poliittisella vapaudellakaan ei ole merkitystä, jos emme ole moraalisesti vapaita. Moraalisella vapaudella Afisi viittaa kykyyn kieltäytyä siitä, mitä muut meiltä odottavat ja määritellä itse oman elämämme päämäärät ja tapamme osallistua yhteisöjemme rakentamiseen. Tähän tarvitsemme mielikuvitusta ja sivistystä.

Mielikuvitus hiekkalaatikossa

Ilman mielikuvitusta ja todellista ajattelun vapautta meidän on vaikea ratkoa maailmanlaajuisia ongelmia, Suomen lamaannustilasta puhumattakaan. Tälläkin hetkellä peräänkuulutetaan radikaalia uudistumista, visionäärisyyttä, rakennemuutoksia, innovaatioita, tuotekehitystä, brändäystä, luovuutta, sisua ja ties mitä. Kilpailukykykarkeloissa ei kuitenkaan uskalleta luottaa mielikuvituksen voimaan, vaan mielummin tehostetaan, mittaroidaan ja kontrolloidaan. Samalla luovuuden leikkikentäksi rajataan hyvin kapea hiekkalaatikko, jossa ajattelu ei pääse läikkymään laitojen yli. Mielikuvituksen ja vapauden käyttö jää palvelemaan vain laatikossa pärjäämistä ja sieltä käsin määriteltyjen päämäärien ratkaisemista.

Mielikuvituksen vaalimisen voi aloittaa koulusta ja yliopistosta. Nafisi on erityisen huolissaan rappeutuvasta yhdysvaltalaisesta koulujärjestelmästä, jossa keskitytään opettamaan työelämän kannalta hyödyllisiä, mitattavia taitoja ja kouluttamaan testeissä pärjääviä työelämän ”osaajia”. Merkkejä samankaltaisesta kapea-alaisesta ajattelusta on havaittavissa Suomessakin. Tavoitellaanko menestystä etukäteen turvallisesti rajatussa tavoitteiden laatikossa, vai kasvavatko opiskelijat uteliaiksi, luoviksi ja kriittisiksi toimijoiksi?

Naifisilla on annettavaa myös työelämän ja työnsä mielekkyyden kanssa painiskeleville ihmisille. Jos oma työpaikka alkaa tuntua tehostamisvimmaan hurahtaneelta ja vaihtoehdottomalta tyrannialta, on aika ruokkia mielikuvitusta. Kirjallisuus, taide ja parhaimmillaan myös tiede auttavat meitä näkemään maailman monimutkaisuuden, sietämään epävarmuutta, välttämään musta-valkoisuutta, kokemaan myötätuntoa erilaisuutta kohtaan ja luomaan merkityksellisyyttä. Ennen kaikkea ne kehittävät mielikuvitustamme, joka auttaa meitä kuvittelemaan ja ajattelemaan toisin. Juuri siksi mielikuvitus on vaarallista – ja elintärkeää.

Lähde: Nafisi, Azar (2014). The Republic of Imagination. A Case for Fiction. William Heinemann.

09/03/2015 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Mielekäs työ / Työelämä

Katkaisuhoidon tarpeessa

Työuran katkoksia pidetään usein ongelmallisina ja paheksuttavina. Ne ovat aukkoja ansioluettelossa, vuotoja eläkekertymässä ja vajetta verolaarissa. Harva irtisanottukaan kokee työuraansa kohdannutta katkosta ensi alkuun jännittäväksi mahdollisuudeksi. Erilaiset katkokset voivat kuitenkin olla myös uusi alku, joka estää leipääntymistä, uupumista ja peräti työkyvyttömyyseläkkeelle ajautumista.

Tutkimusten mukaan katkokset tekevät meille hyvää. Työelämän tutkija Anu Järvensivu tutki suomalaisten tarinoita työelämänsä muutoksista ja löysi tavallisen muutostarinan juonesta kaksi versiota: onnen ja epäonnen tarinan. Onnen tarinoita luonnehtii työelämän tapahtumien myönteinen tulkinta ja niissä kuvitellaan vaihtoehtoja. Epäonnen tarinoita taas sävyttää kielteisyys ja katkeruus ja niissä jumiudutaan sinnittelyyn.

Onko onnen ja epäonnen tarinoiden ero siis asenteessa? Ajattele positiivisesti ja tarinasi loppuu onnellisesti? Ei aivan. Tarinoiden juonessa on näet yksi keskeinen ero: katkos. Onnen tarinoissa kertoja selviytyy katkoksen avulla vaikeuksista ja onnistuu sitä kautta uudistumaan.

DSCN1432

Omat tutkimuksemme uramuutoksista tukevat tätä havaintoa. Onnen tarina vaatii jatkuvasta sinnittelystä irtautumista. Sinnitellessämme kuljemme eteenpäin rutiiniemme varassa päivästä toiseen, eivätkä voimavaramme riitä uusiin ajatuksiin ja vaihtoehtojen hahmottamiseen. Tarvitsemme eräänlaista katkaisuhoitoa, joka pysäyttää pakonomaisen sinnittelyn ja antaa tilaa uusille ajatuksille, vaihtoehdoille ja muutokselle.

Työelämän katkaisuhoitoon voi joutua tai hakeutua monella tapaa. Joskus lähetteen joutuu hakemaan lääkäriltä. Tällöin ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa voimavarat menevät uuden luomisen sijaan kuntoutumiseen – oli sitten rikki pää, selkä tai sydän. Tällainen kokemus haastaa vakavasti pohtimaan, miksi oma työ sairastuttaa.

Joillekin yt-neuvottelut tai irtisanominen antaa mahdollisuuden lähteä työttömyysturvan tai eropaketin turvin etsimään työuralleen uutta suuntaa. Vapaaehtoisesti katkosta tavoittelevat voivat myös hyödyntää sapatti-, vuorottelu-, perhe- ja opintovapaita. Pienen etäisyyden päästä tai uusien virikkeiden avulla on helpompi hahmottaa, miten työtään voisi tuunata mielekkäämmäksi. Uusi harrastus saattaa jopa innostaa pohtimaan alanvaihtoa.

Parhaimmillaan katkos auttaa kehittämään omaa työelämää kohti onnen tarinaa. Aukko ansioluettelossa onkin uuden juonen alku…

Lähteet:

Järvensivu, Anu (2014). Tarinoita suomalaisesta työelämästä. Työterveyslaitos, Tampere.

LaPointe, Kirsi (2014). Tilaa mielekkäälle työlle. Aikuiskasvatus 34(1), 17-28.

25/02/2015 0 Comments
Johtaminen / Talous / Työelämä

Viivan alla

Talouspuhe läpäisee tänä päivänä kaikki yhteiskuntamme osa-alueet. Taloudellisista argumenteista on tullut väistämättömiä tosiasioita, joilla voidaan oikeuttaa ja perustella melkein mitä tahansa. Myös päätöksentekoa ohjaa taloustiede numeroineen, kuten Elina Grundström toteaa kolumnissaan. 

DSCN2075

Edes numeroissa ja talousviisauksissa ei kuitenkaan ole kyse neutraaleista tosiasioista, vaan arvovalinnoista, päämääristä ja ideologioista. Viisas sanonta kuuluu, että yhteiskuntaa kuvaa parhaiten se, miten se pitää huolta heikoimmistaan. Etiikan ja inhimillisyyden sijaan talouspuheen läpäisemässä yhteiskunnassa on kuitenkin trendikkäämpää puhua siitä, mitä jää viivan alle. Esimerkiksi sote-uudistuksesta puhutaan julkisuudessa lähes yksinomaan talouden kielellä. Myös päivähoitoa ja lastensuojelua kuvataan taloudellisena investointina: kyse on tulevaisuuden veronmaksajista, joiden varhaisiällä hoitamatta jätetyt ongelmat kertautuvat ja aiheuttavat yhteiskunnalle jatkossa moninkertaisia kustannuksia.

Kuka haluaisi elää viivan alla -yhteiskunnassa esimerkiksi vanhuksena laitoshoidossa? On nimittäin vaikeaa löytää taloudellista argumenttia, jolla perustellaan jo elämäntyönsä tehneiden arvokas ja inhimillinen hoiva. Mikä on investoinnin panos-tuotos-suhde? Miten tehostaa tulosta?

Myös työelämässä talouspuhetta on vaikea välttää, koska taloudellisesta tehokkuudesta on tullut kaikenlaisten organisaatioiden tärkein tavoite. Työssämme on kuitenkin paljon ulottuvuuksia ja päämääriä, joihin tehokkuutta korostava mittauskulttuuri tai taloudelliset tunnusluvut eivät yllä. Tietotyössä laskutetut tunnit eivät aina kuvaa oivallusten tasoa, eivätkä poliisityössä siistimmät tilastot turvallisempaa yhteiskuntaa tai terveydenhuollosta säästyneet rahat terveempää kansakuntaa. Tunnit ja eurot on kuitenkin helppo pukea numeroiksi, kilpailuttaa keskenään ja tehdä sitten päätöksiä, jotka perustuvat ”tiukkoihin faktoihin”.

Toisaalta kaikki mitattavissa oleva ei välttämättä ole tärkeää. Niinkin voi käydä, että viivan alla näyttää hyvältä, mutta kukaan ei ehdi miettiä, mitä muita päämääriä työllä voisi edistää tai miten sen voisi tehdä laadukkaammin, luovemmin tai mielekkäämmin. Onneksi meillä on myös yhä enemmän ihmisiä ja yhteisöjä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa talouspuheen yksinvallan ja tavoitella muita, suurempia päämääriä.

”Not everything that counts can be counted; and not everything that can be counted counts.”       Albert Einstein

10/02/2015 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Toimijuus / Työelämä

Uramuutoksen mallitarinat

Kun työ alkaa uuvuttaa tai ahdistaa, eikä minkään lajin tuunaus enää riitä, uranvaihto voi houkuttaa. Media pursuaa innostavia esimerkkejä yrittäjyystarinoista radikaaleihin muodonmuutoksiin. Miltä työelämä ja siihen liittyvät odotuksemme näyttävät näiden tarinoiden valossa?

Tutkiessamme uramuutostarinoita suomalaisessa mediassa tunnistimme niistä erilaisia mallitarinoita. Mallitarinat ovat kulttuurissamme jaettuja ja yleisiä tapoja ymmärtää (työ)elämää. Uramuutoksen mallitarinoita löytyi aineistostamme kolme: unelman metsästäjän, mielekkyyden rakentajan sekä leppoistajan tarinat.

Unelman metsästäjä –tarinoissa uranvaihtaja onnistui työllistämään itsensä rakkaan harrastuksen tai muun pitkäaikaisen kiinnostuksenkohteensa parissa. Juristi ryhtyi vihdoin kirjoittamaan kirjaa ja keski-ikäinen nainen alkoi opiskella yliopistossa lasten lähdettyä kotoa. Näissä tarinoissa nykyisessä työssä ei ollut suoranaisesti vikaa, mutta se ei vain tuntunut enää omalta jutulta.

Mielekkyyden rakentaja – tarinoissa ongelmat paikantuivat nimenomaan nykyiseen työhön, joka alkoi tuntua merkityksettömältä, tyhjältä tai liian abstraktilta. Kansainvälinen huippututkija ryytyi alituiseen rahanhakuun ja byrokratiaan ja alkoi tehdä leipää. Kaljaa ja lottokuponkeja myyvä kioskinpitäjä taas ryhtyi kahvilayrittäjäksi myydäkseen vain tuotteita, joihin uskoo.

Myös leppoistajien tarinoissa ongelmat paikantuivat työhön, mutta erityisesti sen kiireeseen ja hektisyyteen. Oravanpyörästä hyppäämällä haettiin lisää aikaa, rauhallisempaa tahtia ja myös mielekkyyden kokemuksia. Liikkeenjohdon konsulttitohtorista tuli kirjailija-nomadi, globaalin yrityksen juristista eettisen johtamisen valmentaja ja brändinkehittäjästä antiikkihuonekalujen entisöijä.

DSCN5172

Uramuutostarinat ovat luonteeltaan romanttisia onnistumistarinoita. Siksi niissä rakennetaan tietoisesti eroa ikävän menneisyyden ja auvoisan nykyisyyden välille. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi työn miljöön elävän kuvauksen kautta, jolloin kaupungeista, isoista organisaatioista ja abstraktista toimistotyöstä siirrytään idylliselle maaseudulle, pieniin yrityksiin ja konkreettiseen käsityöhön. Johtamisen, vakuutusten, verojen ja median maailmoista kaivataan johonkin konkreettiseen: viineihin, leipään, hevosiin, suklaaseen, hiuksiin ja antiikkiin. Usein tarinoissa korostuu myös siirtymä isosta ja korkealta pienempään ja matalalle: liituraidasta kokintakkiin ja jakkupuvusta haalareihin. Jos aiempi työ olikin tyhjää ja loputonta kilpajuoksua, nykyisessä työssä oltiin uudestisyntyneitä, kutsumuksen ja mission toteuttajia ja kotonaan.

Uramuutos vaikutti myös työtahtiin ja –määrään. Vaikka leppoistajien tarinoissa oli päästy tappotahdista, niin unelman metsästäjille ja mielekkyyden rakentajille oli saattanut käydä päinvastoin. He tekivät unelmiensa eteen pitkää päivää – ja kuten pastoriksi ryhtynyt nainen iloisesti totesi – helvetisti töitä.

Erilaisten vastakkainasettelujen kautta uramuutostarinat korostavat muutoksen suuruutta ja sankareidensa rohkeutta. Uramuutos on kuin uskalias hyppy, poikkeuksellinen valinta tai stuntti, johon harva pystyy. Siksi uramuuttajat rakentuvat tarinoissa itsenäisiksi, rohkeiksi, aktiivisiksi ja vaativiksi eivätkä suinkaan uhrautuviksi, turvallisuushakuisiksi luusereiksi tai ikuisiksi unelmoijiksi. Uramuutostarinoiden sankareissa ruumillistuu monta nykytyöelämän ihannetta: omannäköinen ja merkityksellinen työ; vapaus, tasapainoisuus ja kohtuullisuus; sekä rohkeus ja yritteliäisyys.

Mallitarinoilla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Vuosienkin pähkäily, ahdistus, epävarmuus, taloudelliset huolet ja muiden ihmisten tärkeä rooli jää niissä rivien väliin. Muutoksen edellyttämä identiteettityö ja erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen on vaikeaa, eikä juuri sitä oikeaa ehkä koskaan edes löydy. Siksi uramuutostarinat myös romantisoivat työelämää. Samalla ne uusintavat laajempaa työelämän mallitarinaa, jossa vastuu jää yksilölle ja kaikki on mahdollista huolimatta iästä, sukupuolesta, koulutuksesta, taloudellisesta tilanteesta tai perhesuhteista.

Uramuutostarinoita voi lukea myös kuvana työelämästä ja sen tappotahtisuudesta, merkityksettömyydestä tai latistavuudesta. Pelkillä uramuutoksilla näitä epäkohtia ei kuitenkaan korjata. Siksi tarvitsemme myös tarinoita, joissa puututaan yhdessä työpaikkojen ongelmallisiin käytäntöihin ja luodaan uusia, parempia käytäntöjä.

Lähde:

LaPointe, Kirsi & Heilmann, Pia (2014). ‘Daring Leaps’ Construction of Meaning and Individual Agency in Career Change Narratives in the Media. Nordic Journal of Working Life Studies 4 (2), 47-64.

04/02/2015 0 Comments
Ammattikäytäntö / Kehittäminen / Työelämä

Porkkanamallilla sivistykseen?

Suomen peruskoulutuksen tilasta ja rahoituksesta käydään näin vaalien alla kiivasta keskustelua. Lisääntyykö eriarvoisuus, riittävätkö resurssit, säilyykö laatu ja Pisa-arvioinneissa saavutettu maine?

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen mukaan (HS 27.1.) koulujen laadun tarkastelussa tulisi kiinnittää huomiota “oppilasaineksen” sijaan opettajiin. Hänen mukaansa opettajat ovat eri tasoisia ja siksi kuluttajakansalaisilla pitäisi olla oikeus valita, kuka oman lapsen opettajaksi tulee.

Apusen mukaan koulujen laadun parantamiseen on tarjolla yksinkertainen keino: yritysmaailman oppien mukaiset taloudelliset kannustimet opettajille. Tämän johtamisinnovaation rahoituskin olisi helppoa, sillä koulujen toiminnassa on ilmeisesti edelleen säästövaraa ja tehottomuutta. Ehkä juustöhöylällä voisi vielä leikata vaikka turhien taideaineiden materiaaliostoista ja antaa näistä rahoista tukeva bonus parille hyvälle opettajalle. Tai voisiko opettajille jopa kehitellä optio-ohjelman, jossa heille annettaaan mahdollisuus ostaa osakkeita niistä yrityksistä, joihin hedän kouluttamansa innovatiiviset osaajat myöhemmin työllistyvät?

Tällainen käsitys opettajista ja taloudellisten porkkanoiden roolista on yksioikoinen ja halventava. Lukuisat tutkimukset osoittavat, kuinka työhönsä sitoutuneet ammattilaiset arvostavat rahallisia bonuksia enemmän toimivaa työyhteisöä, mahdollisuutta tehdä työnsä hyvin ja tilaa edistää ammattikäytäntönsä keskeisiä arvoja ja päämääriä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö arvokasta työtä tekeville opettajille pitäisi maksaa nykyistä parempaa palkkaa. Mutta voimme sentään olla helpottuneita siitä, että opettajilla (kuten muillakin ammattilaisilla) on yleensä muitakin syitä tehdä ja kehittää työtään, kuin rahalliset bonukset.

Myös koulutuksen kehittämisen näkökulmasta yksilökeskeiseen laatukäsitykseen ja tähtiopettajiin perustuva porkkanamalli on harhaanjohtava. Koulut ja opetuksen laatu kun eivät ole vain opettajien summa. Laadukas opetus perustuu vankkaan, jaettuun ammattikäytäntöön, jota vaalitaan Suomen korkeatasoisessa opettajankoulutuksessa ja kouluissa kehitetyissä käytännöissä. Jos opetusta todella halutaan kehittää, huomio tulisi kiinnittää näihin käytäntöihin ja opettajien mahdollisuuksiin harjoittaa ammattiaan sen laatustandardien mukaisesti. Tehostaminen ja säästäminen valitettavasti pakottavat ihan toisenlaiseen “kehittämiseen”.

Kehittämisnäkökulmasta yksilöbonuksia olennaisempaa olisi, että opettajat saisivat riittävät resurssit tehdä työnsä ammattietiikkansa ja –käytäntönsä mukaisesti. Opettajien työn kehittämisestä kannattaisikin kysyä elinkeinoelämän lobbareiden sijaan aiheen parhailta asiantuntijoilta, opettajilta itseltään. Mitä he työssään arvostavat, mihin he sillä pyrkivät, millaisia ammattikulttuurin ja –käytännön hyveitä he haluaisivat edistää nykyistä vahvemmin ja mitkä käytännöt taas heidän kokemuksiensa mukaan kaipaisivat uudistamista.

Kai me tämän verran ammattilaisiin luotamme?

28/01/2015 0 Comments
Mielekäs työ / Työelämä

Intohimosta mielekkyyteen

palavarakkaus 7

Intohimoa työhön ja jo kohenevat työhyvinvointi ja kilpailukyky! Tätä intohimon ilosanomaa julistavat niin poliitikot kuin työelämäseminaarien ja yritysten virkistyspäivien vakiopuhujat.

Kaikki toki tietävät, etteivät satunnaiset hengennostatustilaisuudet mitään muuta. Jenkkilästä kopioitu intohimopuhe saattaa piristää työelämäkeskustelua ja työpaikkojen arkea hetkellisesti, mutta todellisuudessa intohimoa on vaikea sanella ulkoapäin.

Taantuman syövereissä yskivässä Suomessa intohimoisuudesta on kuitenkin tulossa taas yksi uusi normi, jolla kansalaisia kannustetaan taloustalkoisiin. Yritteliäiden, persoonansa likoon laittavien ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvien ihmisten odotetaan johdattavan kansantaloutemme nousukäyrälle.

Taloustalkoita palvelevalla intohimopuheella ei siis tavoitella ihmisten mahdollisuutta toteuttaa kykyjään ja taipumuksiaan, vaan heidän halukkuuttaan asettaa ne kilpailukyvyn — tuon kansakuntamme jaloimman päämäärän — palvelukseen. Tämä on sääli, sillä uskomme intohimon syntyvän ennen kaikkea ihmisten kokemasta mahdollisuudesta tehdä työnsä hyvin. Tämä tarkoittaa tilaa ja vapautta työn itseisarvoisille hyveille ja päämäärille, jotka merkitsevät paljon muutakin kuin taloudellista tulosta tai menestystä kilpailussa.

Siksi meistä on osuvampaa puhua intohimon sijaan työn mielekkyydestä. Mielekkyys ei ole yksilön ominaisuus, kuten intohimoisuus usein ymmärretään. Sen sijaan se syntyy (tai on syntymättä) arkisissa ja yhteisöllisissä työelämän käytännöissä. Kokeaksesi mielekkyyttä työssäsi sinun ei siis tarvitse muuttua intohimoisemmaksi ihmiseksi. Sen sijaan voit yhdessä muiden kanssa tuunata työtäsi ja sen ehtoja siten, että löydät enemmän tilaa tehdä merkityksellisiä asioita.

P.S. Lue myös Taloussanomien juttu Intohimotyö – tämä jos mikä ahdistaa. 

26/01/2015 0 Comments
Itsensäjohtaminen / Mielekäs työ / Työelämä

Itsensä johtamisen ihmelääke

Itsensä johtamisesta on tullut työelämän perustaito numero yksi. Ilman sitä ei voi työllistyä, yrittää, johtaa, voida hyvin tai olla ylipäätään onnellinen. Pian itsensä johtamista opetettaneen jo päiväkodeissakin. Tehdään lapsille unelmakartat, SWOT-analyysit, arvot ja missiot ja opetetaan tenavat jo pienestä pitäen tehostamaan ajankäyttöään ja brändäämään itsensä. Näin perusemmoista ja -onneista tulee kertaheitolla ilmiömäisen lapsenluovuutensa paremmin hyödyntäviä kukoistajia. Ehkä itsensä johtaminen on ratkaisu myös syrjäytyvien nuorten ja yksin asuvien vanhusten monenkirjaviin ongelmiin?

DSCN2055

Itsensä johtamisen raja saattaa kulkea juuri lapsissa ja vanhuksissa, mutta työelämässä sen merkitystä ei enää kyseenalaisteta. Itsensä johtaminen tarve onkin yksi aikamme suuria itsestäänselvyyksiä. Moni toki saattaa tuntea riittämättömyyttä taidon harjoittamisessa, mutta se tärkeyttä sinänsä ei juuri epäillä.

Puhe itsensä johtamisesta kumpuaa työelämän muutoksesta ja yksilöllistymisestä. Sen työkalut ovat niin kutsutun uuden työn maailman vakiosanastoa. Uuden työn maailmassa työnantajat eivät tarjoa pysyvää uraa tai edes työsuhdetta, jolloin työntekijöistä tulee yrittäjämäisiä itsensä johtajia. Heidän työkalupakkiinsa kuuluvat oman ajan hallinta, henkilöbrändäys, cv-työkalut ja työhyvinvoinnin ylläpito.

Jos menetät työsi, oma vika — tuunaa cv:si ja mieti, mikset ole lähtenyt uppoavasta laivasta jo aiemmin. Jos uuvut uraputkessa liian suureen työmäärään, oma vika — ota personal trainer ja mieti, mikset ole juossut useammin, hallinnut aikaasi paremmin ja varjellut yöuntasi. Jos työsi mielekkyys on hukassa, oma vika — varaa aika unelmavalmentajalle ja mieti, miksi elämäsi visio on hukkunut ja olet jumittunut ankeaan perusduuniin.

Unelmien tavoittelu, rohkeat ratkaisut, liikunta, tietoinen läsnäolo ja työn mielekkyys ansaitsevat toki huomiomme. Kaikkiin ongelmiin itsensä johtaminen ei kuitenkaan ole oikea lääke. Oireiden sijaan huomiota pitäisi kiinnittää niitä aiheuttaviin tekijöihin, eli työelämän ja työpaikkojemme käytäntöihin. Ne eivät ole yksittäisten ihmisten toiminnan tulosta, joten niitä ei myöskään muuteta yksittäisten ihmisten johtaessa itseään paremmin.

Itsensä johtamisen ihmelääkkeen sijaan meidän pitää hoitaa käytäntöjä, eli jaettuja ja vakiintuneita tapojamme toimia. Yksilön valmentamisen ja markkinakelpoisuuden hiomisen sijaan saisimme ennemminkin pohtia, millaiset käytännöt johtavat työn mielekkyyden kadottamiseen. Entä millaiset käytännöt ajavat meitä pakkotahtiseen suorittamiseen, jolloin emme ehdi enää pohtia työmme tarkoitusta? Samalla pääsisimme käsiksi siihen, kuinka voimme itsemme muuttamisen sijaan vaalia työn mielekkyyttä vahvistavia työkäytäntöjä, jotka antavat meille tilaa tehdä työmme hyvin ja ammattietiikkamme mukaisesti.

Näin käännämme katseemme oman napamme ympärillä pyörivästä itsensä johtamisesta yhteisöön ja sen käytäntöihin vaikuttamiseen.

18/01/2015 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Tasa-arvo / Työelämä

Lean In vai Opt out?

Työelämä- ja bisneskirjallisuutta seuraavat lukijat ovat tuskin onnistuneet välttymään vuonna 2013 ilmestyneeltä Sheryl Sandbergin bestseller-kirjalta Lean In. Facebookin johtajistoon kuuluva Sandberg kuvaa kirjassaan elävällä tavalla naisten urakehityksen haasteita ja ongelmakohtia. Istukaa oikeisiin pöytiin, etsikää haasteita, ottakaa riskejä ja tähytkää korkealle, kannustaa Sandberg kanssasisariaan.

Sandbergin mukaan naisilla on turhia “sisäisiä esteitä”, kuten itseluottamuksen ja kunnianhimon puute, jotka estävät heitä saavuttamaan “potentiaalinsa”. Naiset myös antavat liian helposti periksi omista uratavoitteistaan muiden vuoksi. Sandbergin resepti tasa-arvon saavuttamiseksi onkin muuttaa naisia, vaikka sitten yksi kerrallaan, ja siten purkaa heidän urakehityksensä esteitä.

“Etukenossa” piilee totuuden siemeniä. Muutos ei koskaan tapahdu ilman yksilöitä, jotka tarttuvat toimeen. Tässä yhteydessä toimeen on syytä tarttua nimenomaan naisten, koska kukaan tuskin valtauttaa heitä toimimaan, elleivät he itse sitä halua.

Pysyvän muutoksen aikaansaamiseksi huomio tulisi kuitenkin kiinnittää yksilöiden voimauttamisen ohella myös laajempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin, joista niin kutsuttu sukupuolijärjestyksemme kumpuaa. Etsimällä syitä työlämän epätasa-arvoon naisista itsestään sivuutetaan liian helposti lukuisat eriarvoistavat työelämän käytännöt, jotka määrittelevät niin naisten kuin miestenkin toimijuutta.

Ihan toinen kysymys on se, miksi kaikkien tulisi ylipäätään opetella pelaamaan samaa urapeliä samoilla säännöillä tavoitellen samoja asioita, kuten Sandberg olettaa. Toisenlaisiakin tulkintoja löytyy, esimerkiksi Ingrid Biesen Opting out –ilmiötä kuvaavasta väitöskirjasta. Opting out viittaa kilpailullisten urapelien hylkäämiseen ja pyrkimyksiin elää omaehtoisesti ja mielekkäästi.

Aiemmin opting out-ilmiöllä viitattiin lähinnä naisiin ja äiteihin, jotka vetäytyivät työuraltaan jäädäkseen kotiäideiksi. Biese osoittaa, että kyseessä ei kuitenkaan ole yksinomaan sukupuolipoliittinen pienten lasten äitejä koskeva ilmiö. Nyky-yhteiskunnassa yhä useammat työurillaan menestyneet ammattilaiset sukupuoleen katsomatta pyrkivät määrittelemään itseään uudelleen etsien autenttiselta tuntuvaa, omien arvojen mukaisia työtä ja identiteettiä. Usein tähän liittyy työn tekeminen eettisesti kestävällä, omaehtoisella ja itsestä mielekkäältä tuntuvalla tavalla. Tällainen työn tekemisen tapa harvemmin löytyy ulkoa päin määritellyistä uramittelöistä.

Jotkut harmittelevat, että naisten vetäytyminen urakilpailuista tekee hallaa feministien kovalle työlle naisten ja miesten tasavertaisen urakehityksen eteen. Ehkä olisi kuitenkin aika hylätä menestyksekäs urakehitys ainoana oikeana päämääränä ja tukea myös sellaista yhteiskunnallista kehitystä, jossa kaikilla kansalaisilla sukupuoleen katsomatta olisi mahdollisuus omaehtoiseen ja mielekkääseen työhön heidän toimijuuttaan tukevissa puitteissa. Ollaan sitten etukenossa huipulla tai ihan muita polkuja kulkemassa.

Lähteet:

Biese-Stjernberg, Ingrid (2014). Opting Out: A critical study of women leaving their careers to adopt new lifestyles. Väitöskirja, University of South-Australia.

Sandberg Sheryl (2013). Lean In – Women, Work and the Will to Lead. Alfred A. Knopf, New York.

13/01/2015 0 Comments
Mielekäs työ / Toimijuus

Elätkö muiden odotusten mukaan?

Ehkä epäcooleinta, mitä voit elämässäsi tehdä, on elää muiden odotusten mukaan. Voi sinua kiltti tyttö tai vaille isän hyväksyntää jäänyt poika, joka et uskalla irtautua muiden odotuksista ja elää omannäköistäsi elämää. Kamalinta on, jos olet vasta keski-iän kynnyksellä tajuamassa, kuka oikeasti olet. Siis yolo (you only live once)!

Mutta hei, onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Pari syväluotaavaa persoonallisuustestiä, sessio elämäntaitovalmentajalla ja henkilöbrändäyksen oppikirja käteen. Jo alkaa elämä olla hyppysissä.

DSCN5024

No joo. Oman elämän päämäärien pohtiminen on tietysti tärkeää. On kuitenkin harhaanjohtavaa ajatella, että kykenisimme tai että meidän tulisi pohtia niitä irrallaan muiden odotuksista. Me kun emme ole kasvatuksestamme ja ympäristöstämme riippumattomia yksilöitä. Sen sijaan sosiaalisesti syntyneet odotukset ja käytännöt ovat meissä syvään juurtuneina. Mielemme, kokemuksemme ja ajattelumme ovat aina sidoksissa ympäristöömme.

Toimiessamme eri yhteisöissä kuten töissä, kotona, koulussa ja harrastuksissa omaksumme niiden käytäntöjä, arvostuksia ja ajattelutapoja. Niistä tulee osa meitä ja meidän tapaamme olla olemassa. Eikä tässä ole mitään pahaa, päinvastoin. Ilman sosiaalista ympäristöämme meitä ei olisi olemassa – ainakaan sellaisina ihmisinä, joiksi itsemme miellämme.

Silti haluamme kiivaasti uskoa olevamme kovin ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Onhan näinä henkilöbrändäyksen luvattuina aikoina jännittävämpää kuvitella olevansa aivan erityinen yksilö, kuin tunnustaa olevansa taustaansa ja elämänkulkuunsa nähden varsin tyypillinen tapaus.

Tutkailemalla omaa ajatteluamme, työtämme ja elämäämme voimme kuitenkin pyrkiä tiedostamaan, miten odotuksemme ja oletuksemme maailmasta ovat syntyneet. Mitä muut meiltä odottavat, mitä haluamme itse ja millainen tekeminen ja millaiset käytännöt voisivat vahvistaa pyrkimyksiämme?

Käytäntö kun tekee kaltaisekseen, niin hyvässä kuin pahassakin.

04/01/2015 0 Comments
Mielekäs työ

Kutsumustyön vapaus ja velvollisuus

DSCN4969

Moni meistä haaveilee työstä, jossa voisi toteuttaa omaa syvintä kutsumustaan. Unelma kutsumustyötä vetoaa erityisesti työnsä mielekkyyden kanssa painiskeleviin ammattilaisiin. Kutsumuksen autuutta julistavat myös työelämägurut ja yhteiskunnalliset visionäärit.

Kutsumustyöllä tarkoitetaan usein sellaista työtä, jonka avulla voi löytää ja täyttää oman elämänsä tarkoituksen ja samalla palvella jotain suurempaa maallista tai ylimaallista päämäärää. Alunperin kutsumustyö onkin viitannut juuri jälkimmäiseen. Kutsumustyötä tekivät katoliset kirkonmiehet, jotka olivat saaneet tehtävänsä suoraan jumalalta. Protestanttisen reformin ja erityisesti Calvinin myötä kutsumus demokratisoitui. Työstä ja siinä menestymisestä tuli kaikkien velvollisuus.

Kutsumustyön ihanne elää edelleen, vaikka monikaan ei enää usko saaneensa kutsumustaan jumalalta. Nykyään kutsumustyö on eräänlainen kulttuurinen uskomus siitä, miten meidän pitäisi elämäämme elää oikein. Tämä uskomus sekä vapauttaa että vangitsee työtämme.

Ongelmallista kutsumuksen etsinnästä tulee silloin, jos kutsumuksen löytämisestä tulee velvollisuus. Yksi kun voisi olla ihan tyytyväinen työhönsä, mutta verratessaan sitä epärealistiseen kutsumustyön ihanteeseen hän kokee epäonnistuneensa. Toinen taas ei ponnistuksistaan huolimatta löydä omaa kutsumustaan. Kolmas tietäisi mitä haluaisi, muttei pääse unelmatyöhönsä valmistavaan koulutukseen.

Samaan aikaan työurien katkonaisuus ja epävarmuus syövät kutsumuksen kannalta olennaisia mielekkyyden ja jatkuvuuden kokemuksia työelämässä. Myös käsitys työstä on kutsumusajattelussa tiukasti rajattu. Kyse on yleensä aina palkkatyöstä ja urasta, ei siis esimerkiksi vapaaehtois- tai kotityöstä. Protestanttisen ajattelun mukaan kutsumustyö ja taloudellinen vaurastuminen käyvät käsi kädessä: vaurastuminen on todiste ahkerasta kilvoittelusta kutsumustyössä.

Siksi kutsumustyö voi kääntyä myös itseään vastaan. Kun oma työ on tärkeää ja lähellä sydäntä, tulee töitä helposti tehtyä liikaa ja monissa perinteisissä kutsumusammateissa varsin pienellä palkalla. Palkasta ei kuitenkaan parane kutsumustyössä valittaa, kuten huomasimme taannoin tutkiessamme reaktioita Tehyn lakkouhkaan. Lisää palkkaa vaativat sairaanhoitajat leimattiin ahneiksi, koska rahan sijaan heidän oletettiin tekevän työtä kutsumuksensa voimalla.

Onko ajatus kutsumustyöstä siis katteetonta unelmahöttöä tai jopa väline, jolla meitä paimennetaan talouden palvelukseen? Kyllä ja ei. Kutsumusajattelun kautta tavoitamme ammattikäytäntöjemme hyveitä ja niihin liittyviä keinoja ja päämääriä. Samalla on kuitenkin arvioitava (kutsumus)työn mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä suhteessa sen ehtoihin ja olosuhteisiin, sekä laajempiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin, joiden puitteissa elämme ja toimimme.

PS. Lue myös Taloussanomien juttu Intohimotyö – tämä jos mikä ahdistaa. 

Lähteet:

Berkelaar, Brenda L. & Buzzanell, Patrice M. (2014) Bait and switch or double-edged sword? The (sometimes) failed promises of calling. Human Relations, published online May 21.

Henttonen, Elina & LaPointe, Kirsi & Pesonen, Sinikka & Vanhala, Sinikka (2013). A Stain on the White Uniform – The Discursive Construction of Nurses’ Industrial Action in the Media. Gender, Work and Organization, 20(1), 56-70.

LaPointe, Kirsi (2011) Moral struggles, subtle shifts. Narrative practices of identity work in career transition. Aalto University Doctoral Dissertations 34. Aalto Print, Helsinki.

21/12/2014 0 Comments
Ammatillinen identiteetti / Mielekäs työ

Leppoista elämää

Kukapa ei tänä päivänä olisi kuullut downshiftauksesta, eli suomeksi leppoistamisesta tai kohtuullistamisesta. Downshifting tarkoittaa työnteon (ja siten usein myös kulutuksen) vähentämistä elämänlaadun parantamiseksi. Työhön ja suorittamiseen perustuva arvojärjestys määritellään uudelleen hyvinvointia, läheisiä ihmissuhteita ja esimerkiksi ekologisuutta korostaen.

Ilmiönä downshifting on noussut pinnalle ja julkiseen keskusteluun verrattain hiljattain, vaikka moni on toki kohtuullistanut elämäänsä jo ennen kuin koko downshiftaus-termiä oli jenkkilässä keksittykään. Itseasiassa kokonaisia filosofioita on halki vuosisatojen rakennettu kohtuullisuuden ja hyvän elämän periaatteille.

Tässä ajassa downshifting edustaa vastavoimaa suorittamiseen ja kiireeseen perustuvalle työkulttuurille. Kaikki eivät kuitenkaan pidä sitä myönteisenä ilmiönä, etenkään keskellä taloudellista taantumaa. Eihän kansakunta millään nouse suosta, jos kansalaiset ryhtyvät leppoistamaan ja unohtavat osallistua kasvua ja kilpailukykyä tuottaviin taloustalkoisiin. Leppoistajia syyllistetään niin hyvinvointivaltion rapautumisesta, Nokian alamäestä kuin töiden valumisesta halvemman palkkatason maihin. Myös erilaiset talousvalmentajat pelottelevat ihmisiä uhkaamalla, että downshiftaamalla menetät jalansijasi työelämässä jopa lopullisesti. Siispä pökköä pesään ja täydellä teholla uusiin haasteisiin!

Taloudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna downshifting näyttäytyy tyypillisesti luopumisena: tietystä elämäntasosta, materiasta, työn tuottamasta arvonannosta ja omasta markkina-arvosta työmarkkinoilla. Tämä on kuitenkin hyvin rajallinen tapa tarkastella elämää. Itseasiassa se on rajallinen tapa tarkastella myös työtä, sillä kaikki työ ei muutenkaan mahdu talouden logiikkaan. Kotona kolmea lasta hoitava vanhempi tuskin kokee leppoistaneensa elämäänsä, vaikka onkin ainakin hetkellisesti luopunut palkkatyöstään perheensä vuoksi. Moni työtön taas hakee arkeensa sisältöä vapaaehtoistyöstä. Myös ansiotöihin liittyy paljon itsearvoisen tärkeää työtä, jota ei voida mitata euroissa.

Luopumisen sijaan on parempi kysyä mitä downshiftaaja saa tai mitä hän valitsee. Mielenrauhaa, läsnäoloa, parempaa omatuntoa? Arjen iloja ja uusia kohtaamisia? Tilaa hengittää, pohtia päämääriään ja kyseenalaistaa arjen rutiineja? Yhtä lailla voimme kysyä, mitä downshiftaaja antaa ympäristöönsä. Ehkä hänen panoksensa yhteiskuntaan on kohtuullisten valintojen seurauksena euroissa pienempi, mutta monella muulla tavalla paljon suurempi.

On nimittäin kummallinen väärinymmärrys, että downshiftaajat tekisivät jotenkin vähemmän kuin muut. Se ei pidä paikkaansa. He vain yksinkertaisesti ovat valinneet tekevänsä eri asioita, kuin mitä kaikkialle tunkeva talouden logiikka heiltä olettaa.

  • DSCN2025
16/12/2014 0 Comments
Ammatillinen identiteetti

Välitilassa

Työelämän muuttuessa ihmiset joutuvat oma-aloitteisesti ja joskus tahtomattaankin tilanteisiin, jossa oma ammatillinen identiteetti ja asema täytyy määritellä uudelleen. Kohtasin itse tämän haasteen lähtiessäni 11 vuoden jälkeen yliopistouralta. Siihen asti olin melko yksiselitteisesti määritellyt itseni tutkijaksi tai yliopisto-opettajaksi, sisäpiirissä näitä määreitä toki höystettiin asianmukaisilla mausteilla kuten omassa tapauksessani post doc–etuliitteellä. Äitiysvapaallakin muistin hiekkalaatikon reunalla painottaneeni, etten ole kotiäiti, vaan hoitovapaalla oleva tutkija.

Olinko yhä tutkija, vaikka jätin yliopiston? Rahoitin elämääni ja työskentelyäni akateemisista säätiöistä anotuilla apurahoilla, eikä tutkiva katseeni ja itsestäänselvyyksiä kyseenalaistava asenteeni ollut kadonnut mihinkään. Päinvastoin, se terävöityi entisestään, kun sain kilparadaksi muuttuneesta yliopistosta selviydyttyäni tilaa hengittää. Silti tunsin vaikeaksi määritellä itseäni tutkijaksi, koska kyseiseen ammattinimikkeeseen oli yliopistovuosieni aikana iskostunut niin vahvasti pyrkimys julkaista kansainvälisissä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja pyrkiä professoriuralle. Mikä se semmoinen tutkija on, joka ei tule julkaisemaan seuraavan viiden vuoden aikana viittä vertaisarvioitua artikkelia?

Siksi kokeilinkin määritellä itseäni kirjoittajaksi, ja erityisesti vapaaksi kirjoittajaksi. Kirjoitinhan lähes päivittäin, milloin blogitekstejä, milloin tietokirjakäsikirjoitusta, milloin esipuhetta toimittamaani kirjaan, milloin lausuntoja muiden käsikirjoituksiin. Minusta tuntui kuitenkin vaikealta esitellä itseäni tuntemattomille vapaana kirjoittajana. Mielikuvissani vapaa kirjoittaja eläisi omaa keravalaista perhearkeani huomattavasti boheemimpaa ja ennen kaikkea taiteellisempaa elämää. Minä en ole taiteilija, vaikka kuinka haluaisin, enkä istu lattelasin ääressä jossakin kantakaupungin kahvilassa näpyttelemässä ajatuksiani paperille.

Joissakin yhteyksissä aloin, pilke silmäkulmassa ja osin provosoidaksenikin, esitellä itseni viehättävällä vapaaherrattaren tittelillä. Siihen kiteytyi riemua yliopistouraani kuuluneiden jatkuvan kilpailun ja tilivelvollisuuden päättymisestä, itsenäisyydestäni ja mahdollisuudestani määritellä työni omista päämääristä käsin. Tiedostin kuitenkin, että todellisten vapaaherrattarien tavoin en ollut taloudellisesti riippumaton. Työlläni piti lyhentää asuntolainaa ja maksaa lasten harrastukset. Tarkoituksenani ei myöskään ollut viestittää eläväni puolisoni siivellä, vaikka kumppanini vakituiset palkkatulot olivatkin yksi elämänmuutokseni mahdollistava tekijä.

Aika monissa ympyröissä huomasimme kollegani Kirsin kanssa, että vakuuttavuusindeksimme kohoaa, kun määrittelemme itsemme yrittäjiksi ja alamme puhua firmasta. Näissä ympyröissä olisi kuitenkin pitänyt puhua myös liiketoiminnasta, tuotteista, asiakassegmenteistä ja konsultoinnista. Meidän sanastoomme kuuluivat ennemmin hyveet, päämäärät ja ammattikäytännöt.

Kokeilimmepa siis hyödyntää omaa sanastoamme ja kehittelemiemme tilanvaltauksen ja työn tuunauksen metaforien hengessä kutsuimme itseämme leikillisesti tuunareiksi ja tilanvaltaajiksi. Ja leikki sikseen – jos olisimme hankkineet käyntikortit, olisimme painattaneet niihin kenties juuri nämä sanat. Mutta mitä ne kertoivat ulkopuolisille, jotka eivät olleet tutustuneet ajatteluumme sen syvemmin?

Vaikka siis tunsin vahvemmin kuin koskaan olevani juuri siellä, missä minun tässä hetkessä elämääni kuuluikin olla, sen kiteyttäminen ulospäin oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tiukkoja ammatillisia kategorioita pakeneva välitila on osoittautunut mitä kiehtovimmaksi paikaksi. Sieltä näkee kirkkaammin, jos ei muuta niin ainakin oman maailmansa rajat.

08/12/2014 0 Comments
Teoria / Tutkimus

Teoriaterapiaa

DSCN1978

Arkemme on täynnä teoriaa. Käytämme teorioita kasvattaessamme lapsiamme, valikoidessamme ruokatarvikkeita lähimarketissa tai pohtiessamme työmme mielekkyyttä. Teoriamme pitävät sisällään uskomuksia ja ajatusmalleja siitä, miten eri tilanteissa tulee toimia ja mitä toimistamme oletettavasti seuraa. Toimimme teorioidemme varassa automaattisesti – kunnes elämä tuo eteen tilanteita, joissa ne eivät enää pädekään. Jos emme tällöin kykene muokkaamaan teoriaamme, juutumme vakiintuneisiin ajatuskuvioihimme. Pahimmissa jumeissa apua voi hakea terapiasta, jossa haetaan vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia.

Tutkimus, erityisesti yhteiskunta- ja ihmistieteellinen, on parhaimmillaan tällaista “terapiaa”. Työelämän ongelmia teoriaterapialla voidaan ratkoa tekemällä näkyväksi käytännön ajattelumme puutteita ja tarjoamalla tutkittua tietoa ajattelun apuvälineeksi. Ihan mikä tahansa teoria ei tähän tehtävään kuitenkaan sovellu. Ensinnäkin pelkästään yksilötasolle jäävät teoriat ja käsitteet ovat laastarin tasoinen lääke laajempiin ongelmiin. Teorioilla kun pitäisi pystyä pureutumaan yksilöiden toiminnan ohella myös työelämän käytäntöihin, jotka yksilöiden toimintamahdollisuuksia määrittävät.

Toiseksi, tutkittu teoria ei saa jäädä irralliseksi arkisesta elämästämme. Juuri tästä teorian vieroksuminen yleensä juontuukin, kun yleisiä lainalaisuuksia pyörittelevät käsitekehikot tuntuvat irtautuneen tavallisesta elämästä. Vielä pahempaa on, ettei monissa organisaatioiden toimintaa kuvaavissa teorioissa näy ihmisiä lainkaan. Niiden perusteella voisi jopa luulla, että organisaatioita pyörittävät erilaiset ‘strategiaksi’, ‘henkilöstöresursseiksi’ ja ‘brändiksi’ nimetyt laatikot, joiden välille on piirretty nuolia.

Me peräänkuulutamme teoriaa ja tutkimusta, joka tavoittaa arkisen todellisuutemme rikkauden, luovuuden ja elävyyden. Tällainen tutkimus ei yritä mallintamalla tai selittämällä purkittaa todellisuutta omaan muottiinsa, vaan kunnioittaa ihmisten omaa käytännön tietoa ja tunteita. Sen lisäksi se tarjoaa tutkittuja työkaluja (kuten käsitteet), joiden avulla voimme syvällisemmin pohtia omaa työtämme, siihen liittyviä käytäntöjä ja itsestäänselvyyksiksi muodostuneita oletuksia. Juuri teorian avulla pystymme pureutumaan sellaisiin rutinoituneisiin ajattelu- ja toimintapoihimme, joista emme arjessa välttämättä ole edes tietoisia.

Tutkimuksen terapeuttinen voima piilee siinä, että se avaa silmämme uusille vaihtoehdoille. Se ei selitä tai ratko ongelmia puolestamme, mutta antaa meille eväät nähdä maailmamme uusin silmin.

02/12/2014 0 Comments
Teoria / Tutkimus

Pintaa syvemmälle

Teoria on sitä, että kaikki tiedetään, mutta mikään ei toimi.
Käytäntö on sitä, että kaikki toimii, mutta kukaan ei tiedä miksi.
Meillä teoria ja käytäntö ovat sekoittuneet siten, että mikään ei toimi ja kukaan ei tiedä miksi.
 

Tämän huumoripläjäyksen, jonka alkuperäistä lähdettä emme tiedä, saimme taannoin eräältä opiskelijaltamme. Se toistaa tyypillistä uskomusta teoriasta ja käytännöstä toisilleen vastakkaisina ilmiöinä.  Mutta voisiko tutkimuksellisista ideoista olla iloa myös arkisessa työnteossa?

Jo tunnettu sosiaalipsykologi Kurt Lewin totesi aikanaan, että mikään ei ole käytännöllisempää kuin hyvä teoria (ja erityisen käytännöllisiä ovat tietysti yhteiskuntatieteelliset käytäntöteoriat ;-). Nykypäivänä liian monen käsitteen, teorian ja tutkimuksellisen idean kohtalona on kuitenkin syntyä, elää ja kuolla ainoastaan akateemisten julkaisuiden sivuilla. Tämän on aiheuttanut yliopiston muutos valtavaksi julkaisukoneistoksi, jossa tutkijat ehtivät lähinnä kilpailla keskenään huippujulkaisuiden määrästä.

Itsekin akateemista uraa tehneinä tunnemme hyvin pelin hengen. Samanaikaisesti uskomme, että tutkijoilla on vastuu tehdä tutkimuksistaan ja teorioistaan merkityksellisiä myös omien keskustelupiiriensä ulkopuolella. Erityisen tärkeää tämä on yhteiskuntatieteissä, esimerkiksi juuri omalla työelämän tutkimuksen ja uudistamisen kentällämme.

Tutkimukselliset käsitteet ja viitekehykset auttavat meitä analysoimaan näkemäämme ja kuulemaamme pintaa syvemmältä. Tutkimuksellisilla linsseillä huomaamme esimerkiksi, että iso osa populaarista työelämäkirjallisuudesta ja työelämän kehittämisvisioista perustuu varsin köykäisiin, itsestään selvinä pidettyihin, ideologisesti latautuneihin ja usein keskenään ristiriitaisiin oletuksiin. Sama puppugeneraattori pyörii vuodesta toiseen suoltaen ”innovatiivisuutta”, ”uudistumis- ja kilpailukykyä”, ”yritteliäisyyttä”, ”tuottavuutta” ja ”henkistä kasvua” — ja taas kehitetään toimintaa uusilla projekteilla ja tuhansilla konsulttitunneilla. Harvemmin sen sijaan pohditaan, millaisiin käsityksiin ihmisistä, organisaatioista ja niiden toiminnasta uudistamisvisiot ja reseptit perustuvat. Ja kun nämä peruspalikat (eli teoria) jäävät pohtimatta, ei voida odottaa kovin kummoisia tuloksiakaan.

Käsitteet ovat perustavanlaatuisia oletuksia maailmasta, joiden kautta suuntaamme ajatteluamme. Eri käsitteiden kautta näemme erilaisia asioita ja toimimme eri tavoilla. Muistapa siis kysyä seuraavalta konsultilta, jonka kanssa asioit, millaisille käsitteille, maailmankuvalle ja ihmiskäsitykselle hänen reseptinsä perustuu. Jos et saa kirkkaita vastauksia, toivottuja tuloksiakaan tuskin syntyy.

15/10/2014 0 Comments

Kolmas tila on blogi, jossa pohdimme yhteiskuntaan, työelämään ja dialogiin liittyviä kysymyksiä. Vuosien 2014-2017 artikkelit ovat Elinan ja Kirsin yhteistä käsialaa ja syksystä 2017 alkaen blogia on kirjoittanut Elina.

Yhteys: elina (at) valtaamo.fi

Kategoriat

Ammatillinen identiteetti Ammattikäytäntö Dialogi Itsensäjohtaminen Johtaminen Kehittäminen Mielekäs työ Talous Tasa-arvo Teoria Toimijuus Tutkimus Työelämä Välittäminen Yhteiskunta Ympäristö

Etsi blogista

Arkisto

Jaa ja seuraa:

Facebook
fb-share-icon
Twitter
Post on X
LinkedIn
Share
RSS
Follow by Email
Tilaa blogi sähköpostiin:

Copyright © Valtaamo.