DSCN2104

Bruttokansantuote, kilpailukykyindeksi, Pisa, todistuksen keskiarvo, päiväkodin käyttöaste, klikkaukset, viittaukset, kävijämäärät, syke, 360º …

Mittaaminen eri muodoissaan on läpäissyt elämämme niin perusteellisesti, ettemme enää edes tunnista, kuinka se ohjaa toimintaamme. Kaikenlaisista mittareista, etenkin taloudellisista sellaisista, on vaivihkaa tullut ainoa oikeutettu tapa perustella toiminnan ja asioiden arvoa. Oli kyseessä sitten valtio, yritys, yliopisto, päiväkoti, perhe tai liikuntaharrastus, niin mittamalla se saadaan hallintaan. Työhyvinvointikin pelkistyy kuntotesteihin ja sairauskustannuksiin, onhan esimerkiksi työn mielekkyyttä huomattavasti vaikeampaa mitata.

Mittausvimmaa ruokkivat myös kaikenlaiset näpsäkät laitteet ja sovellukset, joiden ympärille syntyneen mittausbisneksen ainoana tarkoituksena on keksiä yhä uusia mittauksen kohteita. Euroseteleihinkin voisi Amerikan mallin painaa ‘in measurement we trust’.

Näin ollen olemme päättäneet nimetä länsimaisen yhteiskunnan uudeksi symboliksi mittarimadon – siitäkin huolimatta, että sen meininki vaikuttaa huomattavasti rennommalta, kun meidän mittaroitujen suorittajien elämä.

Mutta miksi ihmeessä uskomme niin kovasti mittaamiseen? Oletammeko, että…

…mittaaminen on luotettavaa ja neutraalia?

Mittaamista puolustellaan tyypillisesti sen objektiivisuudella: numerot eivät valehtele. Käytännössä kaikki mittaaminen kuitenkin perustuu jonkinlaiseen ei-numeraaliseen, ihmisten tekemään luokitteluun. Mittaamisessa tarvitaan käsitteitä, luokkia ja muita apuvälineitä, joilla maailmaa pelkistetään mittauksen kohteeksi. Nämä luokittelut eivät koskaan kuvaa maailmaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena miksi kykenemme sen luokittelemaan. Siksi mittaaminen tekee aina väkivaltaa inhimillisen todellisuuden rikkaudelle ja monimuotoisuudelle. Luokittelut myös pitävät sisällään arvovalintoja: mitä ja miten mitataan ja kenen näkökulmasta?

…mittareilla hallitsemme elämää?

Mittarit luovat meille illusion todellisuuden hallittavuudesta ja tässä lieneekin niiden suosion salaisuus. Vaikka maailma pursuaa isoja, monimutkaisia ongelmia keskitymme kännykkäsovelluksin mittamaan askeleitamme tai stressitasoamme ja kiistelemään kalorilaskureiden tarkkuudesta.

Mittareilla saadaan toki aikaan myös paljon hyvää, etenkin tieteessä ja tutkimuksessa. Tutkimme ja seuraamme erilaisten mittareiden avulla todellisuuttamme ja hankimme tietoa päätöstemme tueksi. Itse mittaaminen ei kuitenkaan ole päätöksentekoa, vaan sen tuottamia tuloksia pitää myös osata tulkita ja arvioida.

…kaikki on mitattavissa?

Koulussa jaetaan arvosanoja käyttäytymisestä ja huolellisuudesta, mutta ei itsensä ilmaisemisesta, luovuudesta tai kyseenalaistamisesta. Yliopistossa osaamme jo suorittaa kursseja, opintopisteitä ja arvosanoja. Työelämässä jatkamme avainsuoritusindikaattorien, kompetenssikarttojen ja työtyytyväisyyskyselyjen viitoittamalla tiellä. Ja sitä saamme, mitä mittaamme. Eihän meitä edes palkita mittareiden ulkopuolelle jäävistä (eli usein niistä kaikkein olennaisimmista) asioista.

Mittarimadon yhteiskunnassa uskottelemme itsellemme, että työtämme ja elämäämme on mittaamalla mahdollista järkeistää, kontrolloida ja tehostaa. Siinä sivussa olemme vaarassa syrjäyttää elämämme tärkeimmät, ei-mittavissa olevat päämäärät ja niihin liittyvän moraalisen pohdiskelun. Saavutamme ehkä meille asetetut tavoitteet, mutta tiedämmekö ketä ne palvelevat, minne olemme niitä suorittamalla menossa ja miksi?

error