Jun 18

Työelämän ulkoringillä

Yhteiskunnan suojaavat rakenteet on luotu vakituisen ja kokoaikaisen palkkatyösuhteen varaan. Vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa yksilö voi odottaa saavansa työttömyyden varalta ansiosidonnaista työttömyysturvaa, sairauden varalta sairauspäivärahaa ja työuran päättyessä tasaisesti karttunutta eläkettä. Tällaiset oikeudet eivät kuitenkaan koske työelämän ulkoringillä tehtävää, niin kutsuttua epätyypillistä työtä: osa- ja määräaikaista työtä, itsestätyöllistäjiä, freelancereita, vuokratyöntekijöitä, apurahansaajia, omaishoitajia ja monia muita.

Tämä eriarvoisuus tehdään näkyväksi Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (2018), joka kuvaa työmarkkinoiden muutosta ja esittää painavia kysymyksiä yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Ilmaisu ”epätyypillinen” on kirjoittajien mukaan harhaanjohtava, sillä kolmannes työntekijöistä tekee jotakin muuta kuin ”normaalia” vakituista ja kokoaikaista palkkatyötä. Kyseessä on väliaikaisen ja epätyypillisen tilan sijaan työmarkkinoiden pysyvä rakenne.

Suomalaisilla työmarkkinoilla tehdään työtä hyvin erilaisissa työoikeudellisissa asemissa, toteavat Suoranta ja Leinikki. Muussa kun vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa työskenteleviä työelämän suojaavat instituutiot turvaavat puutteellisesti ja valikoivasti. Toisilla on ennustettava turva sairauden tai työttömyyden kohdatessa, toisilla taas ei, kuten Juri Aaltonen kirjoittaa. Lomaoikeus, työturvallisuus- ja työterveyspalvelutkaan eivät ole kaikkien herkkua. Tämä synnyttää epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja epäluottamusta yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. Miksi kiinnittyä yhteiskuntaan maksamalla veroja ja sosiaalimaksuja, jos ei koe saavansa mitään vastineeksi?

Kirjan kuvaamaa prekaaria työtä tekevänä entisenä ketjutettuna määräaikaisena, nykyisenä pienyrittäjänä, apurahansaajana ja omaishoitajana en voi kuin yhtyä hämmästelyyn tällaisesta eriarvoisuudesta hyvinvointiyhteiskunnassa. Hyvä esimerkki sekavasta työmarkkina-asemasta ovat palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastoon putoavat itsensätyöllistäjät. Palkansaajien työttömyyskassat eivät vakuuta ei-työsuhteisia, mutta yrittäjien kassoihinkaan eivät itsensätyöllistäjät aina pääse, kuvaa Outi Alanko-Kahiluoto. Mieleen tulee myös absurdeja esimerkkejä siitä, kuinka henkilö saatetaan määritellä harrastuksen tai vapaaehtoistyön pohjalta päätoimiseksi yrittäjäksi. Kun itsensätyöllistäjiä yritetään väkisin sovittaa kaksijakoiseen palkkatyön ja yrittäjyyden malliin seuraa hämmennystä ja yksilön näkökulmasta väliinputoamisen aiheuttamaa turvattomuutta.

Kirjan painava viesti kuuluu seuraavasti: työelämän, sosiaaliturvan ja verotuksen vakiintuneita ajattelu- ja toimintakäytäntöjä on ryhdyttävä ajattelemaan toisin. Yhteiskunnan ja työelämän suojaavat instituutiot tulee muuttaa tasa-arvoiseksi siten, etteivät ne nojaa yksinomaan kokoaikaisen palkkatyön ideaaliin, vaan turvaavat monenlaisia työn tekijöiden riskipaikkoja. Työn muodoista johtuvat erot ja niiden vaikutukset tulee tunnistaa ja huomioida kaikessa työ- ja sosiaalilainsäädännössä. Tämä on mahdollista – jos niin vain halutaan toimia.

Viranomaisillakaan ei aina ole homma hallussa. Yhdeltä virkailijalta saattaa saada eri neuvon tai päätöksen kuin toiselta. Erotessani hiljattain palkansaajien työttömyyskassasta (koska en ole vuosiin ollut palkkatyösuhteessa) minua neuvottiin hakemaan omaishoitajuudestani lausunto TE-toimistolta siltä varalta, että työmarkkina-asemani muuttuisi. TE-toimistosta todettiin tylysti, että ei täällä mitään lausuntoja sinulle kirjoitella, ethän ole työtön työnhakija. Esimerkki on ehkä triviaali, mutta kaltaisellani yrittäjyyttä, apurahoja, omaishoitajuutta ja muita tulonlähteitä yhdistelevällä ihmisellä kokemuksia ristiriitaisista tai puutteellisista neuvoista löytyy paljon. Jos systeemi on niin sekava, etteivät edes sen parissa työskentelevät ammattilaiset sitä aina hallitse, niin mitä käy yksittäiselle ihmiselle tässä viidakossa?

Syystäkin Kelan johtava tutkija Pertti Honkanen kysyy kirjassa, olisiko parempi siirtyä kokonaan uuteen järjestelmään, kuin tilkitä ikuisesti vanhaa.

Lähde: Anu Suoranta & Sikke Leinikki (2018). Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? Vastapaino, Tampere.

Feb 27

Valtaamo

Kehittäminen / Toimijuus

Tulevaisuuden taitoja ja yhdessäluomisen iloa

Tulevaisuuden taitoja yhdessäluomisen otteella -hankkeen ensimmäinen vaihe, eli palvelukonseptin tuotteistus, on valmis. Konseptiin ja sen yhteiskehittelyyn pääsee tutustumaan täältä:

Tulevaisuuden taitoja yhdessäluomisen otteella

Yhteiskehittelyn tunnelmia matkan varrelta löytyy seuraavista jutuista:

Yhdessäluomisen iloa ja tulevaisuuden taitoja

“Tulevaisuuden työssä ja työelämässä tarvitaan yhteisöllisiä metataitoja, eli yhdessä tekemiseen liittyviä valmiuksia ja työn tekemisen tapoja. Nämä taidot eivät kuitenkaan synny itsestään, vaan vaativat sekä pysähtymistä ja vanhoista tavoista irtipäästämistä että kohtaamista ja yhteistä tilaa.”

Kohti tulevaisuuden tietoista toimijuutta

Mitä toimijuus tarkoittaa ja miltä se näyttää arjessa? Miten toimijuutta voidaan vahvistaa? Entä kuinka voisimme kehittää omia (työ)yhteisöjämme vaalimaan ja kasvattamaan tulevaisuuden tietoisia toimijoita?

Ensiaskelia tietoiseen toimijuuteen

Kuinka harjoittaa tietoista toimijuutta vapaudesta, ei velvollisuudesta käsin?

“Tietoisessa toimijuudessa on myös kääntöpuolensa. Kun arki on täynnä erilaisia vaateita, niin vieläkö tässä pitäisi ruveta itseään tarkkailemaan? Tällöin on hyväksyttävä, että tiedostaminen on ja saa olla rajallista ja episodimaista. On hyväksyttävä, että sisäisen tilat ja reaktiot liittyvät vahvasti siihen ajan hetkeen, jossa kukin elämäänsä elää. Ja ymmärrettävä, että tietoisen toimijuuden harjoittelu ja harjoittaminen vapaudesta käsin vaatii armollisuutta, hyväksyntää ja keskeneräisyyden sietämistä – itsessä ja muissa.”

Feb 21

Valtaamo

Itsensäjohtaminen / Kehittäminen

Paras versio itsestäsi – tai sitten ei

Kulutusyhteiskunnassa ei ole tarkoitus ostaa yksiä farkkuja ja olla tyytyväinen. Samaa koskee itsensä kehittämistä, jossa jokainen toiminto – työnteko, syöminen tai nukkuminen – on mahdollisuus optimoida itseään ja elämäänsä. Terveemmäksi, fiksummaksi, onnellisemmaksi tai tuotteliaammaksi tuleminen ei yksin riitä, sillä täydellinen elämä vaatii näiden kaikkien elämänalueiden yhtäaikaista hallintaa. Organisaatiotutkimuksen professorit Carl Cederström ja André Spicer osoittavat tuoreessa kirjassaan Desperarately seeking self-improvement, että perusasetelma pysyy samana, vaikka itsensä kehittämisen kohteet ja keinot muuttuvat aikojen saatossa. Et ole tarpeeksi x, voit valita olla enemmän x, on vain itsestäsi kiinni saavutatko x:n.

Päättömältä tuntuvassa hankkeessaan Cederström ja Spicer kokeilevat vuoden ajan, kuukausi kerrallaan, erilaisia itsensä kehittämisen tekniikoita. He testaavat suorituskykyä tehostavia lääkkeitä, osallistuvat motivaatioseminaareihin, treenaavat painonnostoa, joogaavat, parantavat seksielämäänsä ja yrittävät vaurastua. Vaikka kirja on itsensä kehittämisen parodia, kirjoittajat lähtevät leikkiin tosissaan ja pistävät itsensä sataprosenttisesti likoon. Perhesuhteet ovat koetuksella, kun kaikki huomio menee itsensä kehittämiseen. Tuloksiakin syntyy, mutta humoristisuudestaan huolimatta päällimmäiseksi jää epätoivoinen tunnelma. Tämä on osa kirjan sanomaa.

Pakkomielteisen kehittämisen kehä

Itsensä kehittämiseen liittyy paradoksi, toteaa psykologian professori Svend Brinkmann. Koko ajatus itsensä kehittämisestä luo ongelman, jota sitten vimmaisesti yritetään ratkoa. Keskittyminen itseen, mitattaviin suorituksiin ja eri elämänalueiden loputtomaan kohenteluun johtaa helposti uupumukseen, addiktioihin ja riittämättömyyden tunteisiin. Ja taas tarvitaan valmennusta, ruokavalion viilaamista ja mielenhallinnan tekniikoita! Tylsän tiskauksenkin voi kääntää tietoisen läsnäolon harjoitukseksi, neuvovat mindfulnessgurut.

Cederström ja Spicer pohtivat kirjassaan omia motiivejaan. Onko itsensä kehittämisen syynä oman työmarkkina-arvon parantaminen? Vai halu paeta arkea ja olla joku ihan muu? Ehkä myös kuoleman ja vanhenemisen pelko? Joskus kyse voi olla yhteisöllisyydestä – käyväthän kaveritkin salilla. Pakkomielteistä itsensä kehittämistä pitää yllä myös markkinoiden kyky hyödyntää tehokkaasti ihmisten taipumusta saada hyväksyntää ja haluta aina jotain lisää. Yhtä lailla kilpailua ja yksilön vastuuta korostava (työelämä)kulttuuri pitää yllä epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita ja jatkuvaa itsensä kehittämisen pakkoa.

Toisessa kirjassaan The Wellness Syndrome Cederström ja Spicer kuvaavat tätä itsensä kehittämisen ideologista ulottuvuutta. Hyvä kansalainen ja työntekijä keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa, ovathan terveet ja onnelliset ihmiset tuottavia työntekijöitä. Ihmiset, jotka eivät pidä huolta hyvinvoinnistaan, ovat uhka myös yhteiskunnalle, koska sairaus merkitsee kyvyttömyyttä tehdä töitä ja toimia talouden palveluksessa. Ongelma ei siis ole kehittäminen tai kehittyminen itsessään, vaan sen omiminen kapeasti suorituskyvyn tai talouden palvelukseen.

Miten kehästä pääsee ulos?

Loputtoman itsensä kehittämisen ja suorituskyvyn parantamisen sijaan Brinkmann, Cedeström ja Spicer kehottavat hyväksymään inhimillisen rajallisuuden ja suuntaamaan katseen itsen ulkopuolelle. Brinkmann neuvoo vierailulle museoon, kävelylle luontoon, lukemaan kirjoja ja pysymään lujana harjoittamalla perinteisiä yhteisöllisiä hyveitä (ks. Vastalääkettä maaniselle itsensä kehittämiselle). Hän nojaa ajattelussaan stoalaiseen filosofiaan, kun taas Cederstöm ja Spicer laskevat moraalifilosofiankin yhdeksi keinoksi muiden tekniikoiden joukkoon.

Itsensä kehittämisen vastustamiseenkin voi tarvita itsensä kehittämistä – paradoksi sekin. Esimerkiksi Brinkmannin lempilapsi, stoalaishenkinen lujana pysyminen edellyttää itsensä kehittämisen käytäntöjen tunnistamista ja kykyä ottaa niihin etäisyyttä. Ajatus autonomisesta, vapaita valintoja tekevästä vahvasta yksilöstä toistuu tässäkin. Kaikki itsensä kehittäjät tai esimerkiksi terapioiden ja valmennusten asiakkaat eivät kuitenkaan ole hyvätuloisia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka kohentelevat jo valmiiksi hyväosaista elämäänsä tai ”etsivät itseään”. Osa heistä tuntee työelämän haasteet ja riittämättömyyden kipeästi nahoissaan – ehkä toisin kuin kirjoja kirjoittavat, vakiviroissa toimivat, hyvin toimeentulevat ja jo lähtökohtaisesti tuotteliaat (mies)professorit.

Cederstömin ja Spicerin sekä Brinkmannin teosten ongelmana onkin kaikkien mahdollisten keinojen niputtaminen yhteen sen sijaan, että niitä tarkasteltaisiin omissa konteksteissaan. Kritiikin kattaessa kaikkea mahdollista moraalifilosofiasta terapiaan häviää pesuveden mukana myös jotain tärkeää. Esimerkiksi moraalifilosofiat tuovat kaivattua suhteellisuudentajua itsensä kehittämiseen ja ohjaavat huomion omasta navasta muihin ihmisiin. Joogassa ja tietoisen läsnäolon harjoituksissakin tähdätään egoistisen itsen tunnistamiseen ja ohittamiseen – silloin kuin niitä harjoitetaan elävinä perinteinä, eikä irrallisina stressinhallinnan tai tuottavuuden välineinä. Hyvän, moraalisen elämän tavoittelussa tarvitaan myös itsereflektiota ja tunteiden tiedostamista. Ilman tunteita emme kykene moraaliseen päätöksentekoon, kuten moraalipsykologiset tutkimukset osoittavat.

Ehditkö elää?

Hyvän elämän ja lujana pysymisen pohjaksi Brinkmann tarjoaa osallistumista eläviin perinteisiin tai käytäntöihin, kuten perhe, liikunta, taiteet ja ammatilliset yhteisöt. Lujana pysyminen edellyttääkin yksilön tekojen ohella yhteisöllistä otetta. Työelämässä coachingit ja motivaatioluennot eivät riitä, vaan tarvitaan myös yhteisöllistä keskustelua ammatillista hyveistä ja työn tekemisen käytännöistä. Ehkä suurinta viisautta on yhdessä hyväksyä rajallisuutemme ja riippuvuutemme – jotta ehdimme kaiken kehittämisen keskellä myös elää.

Lähteet:

Brinkmann, Svend (2017). Stand firm: Resisting the self-improvement craze. Polity Press: Cambridge.

Cederström, Carl & Spicer, André (2017). Desperately seeking self-improvement. A year inside the optimization movement. OR Books, New York.

Cederström, Carl & Spicer, André (2015). The Wellness Syndrome. Cambridge & Malden: Polity Press

Schwartz, Alexandra (2018). Resolutions. What if self-improvement is making us worse? The New Yorker, January 15, 65-69.

Kuvat: Pixabay.com

Nov 9

Valtaamo

Välittäminen / Yhteiskunta

Hulluja nuo roomalaiset

Nykyisellä kotipaikkakunnallani Yhdysvalloissa perhearvoja kunnioittava naapurini Bill ei enää käy ostoksilla Targetissa, koska siellä transsukupuoliset saavat käydä haluamissaan vessoissa. Margaretkin uskoo perhearvoihin sekä perinteisiin sukupuolirooleihin ja kimpaantuu, kun joku kehuu Angela Merkeliä johtajana. Tomilla taas meni koko amerikkalainen jalkapallokausi piloille, kun osa pelaajista osoitti mieltään polvistumalla kansallislaulun aikana ja häpäisemällä näin maan lippua ja isänmaata.

Asia kuin asia tuntuu nyt kärjistyvän ja leimahtavan kahden kulttuurin väliseksi sodaksi (ja näin käy pienemmässä mittakaavassa myös Euroopassa). Asioista on mahdotonta keskustella, sillä tietyt fraasit ja joskus pelkät sanatkin nostavat piikit pystyyn ja ankkuroivat keskustelijat kupliinsa.

Esimerkkini naapurit ovat konservatiiveja, mutta liberaalien poterot ovat yhtä jykeviä, vaikkakin minusta huomattavasti ymmärrettävämpiä. Me kaikki olemme omasta mielestämme oikeassa ja järkeviä, kun taas toiset ovat tyhmiä, vääräuskoisia tai vähintään median harhauttamia.

Elefantti jyrää

Kirjassaan The Righteous Mind: Why good people are divided by politics and religion sosiaalipsykologi Jonathan Haidt esittää, että erimielisyyksissä ja kulttuurisodissa on ensisijaisesti kyse moraalista. Hän haastaa järkeilyä painottavat teoriat osoittamalla, että moraalinen päättely on vahvasti intuitiivista. Moraaliset arviot muodostetaan välittömästi ja automaattisesti, ja järkeä käytetään vasta jälkeenpäin ajatusten perustelemiseen.

Haidt vertaa mielen kaksijakoisuutta elefanttiin ja ratsastajaan: elefantti (eli tunteet ja intuitio) vie ja ratsastaja (eli järki) perustelee miksi. Asetelmaa voi verrata myös Yhdysvaltain valtionjohtoon, jossa elefantti tekee päätöksiä ja lehdistöpäällikkö parhaansa mukaan perustelee niitä…

Tutkimuksen mukaan järjen voima vaikuttaa yllättävän vähäiseltä moraalisissa kysymyksissä. Kognitiivista vinoumaa, jossa uuteen tietoon uskotaan vain jos se sopii ennakkokäsityksiimme asiasta, kutsutaan vahvistusharhaksi. Kun uusi tieto sopii aikaisempiin uskomuksiin kysytään Voinko uskoa tähän? (kyllä). Jos se ei sovi ennakkokäsityksiin kysytään Onko minun pakko uskoa tähän? (ei). Perustelut kuhunkin päätökseen löytyvät kyllä, vaikka googlettamalla.

Kirjaa lukiessani jouduin itsekin taistelemaan vahvistusharhaa vastaan, sillä kulttuurintutkijana olen intuitiivisesti sitä mieltä, että evoluutiopsykologien näkemykset ovat arveluttavia…

Voiko koiraa syödä?

Haidt esittää seuraavan kysymyksen:

Perheen koira jää auton alle heidän talonsa edessä. He ovat kuulleet, että koiran liha on hyvää, joten he leikkaavat koiran lihoiksi, paistavat ja syövät sen. Kukaan ei näe heidän tekevän tätä. Toimivatko he oikein?

Monista teko on inhottava, muttei moraalisesti väärä. Toiset taas tuomitsevat teon heti, vaikkei se vahingoita ketään. Evoluutiopsykologisesti intuitio, joka tuomitsee koiran syömisen, juontaa juurensa kaikkiruokaisen ihmisen tarpeeseen tunnistaa epäpuhtaat ruoat. Nykyään intuitio kohdistuu erilaisiin tabuihin ja asioihin, joita pidetään pyhinä, vaikkei niitä olisikaan erikseen säädelty.

Antropologisten, evoluutiopsykologisten ja omien moraalispykologisten tutkimustensa pohjalta Haidt esittää kuusi moraaliperustetta:

välittäminen/vahingoittaminen

oikeudenmukaisuus/petkuttaminen

lojaalisuus/pettäminen

auktoriteetti/kumouksellisuus

pyhyys/halventaminen

vapaus/alistaminen

Haidtin mukaan moraaliperusteet ovat synnynnäisiä ja universaaleja. Ne ovat kuin moraalin ensimmäinen luonnos, joka kokemusten ja kulttuurin myötä tarkentuu kirjaksi. Vaikka kulttuurintutkimus on tuonut jo aikaa sitten esille moraalin monimuotoisuuden, on moraalipsykologinen tutkimus rajoittunut kahteen ensimmäiseen moraaliperusteeseen. Ehkä siksi, että tutkimus ja sen tekijät edustavat niin sanottuja WEIRD-kulttuureja (Western, Educated, Industrial, Rich, Democratic), jotka eivät tavoita koko maailman kirjoa ja länsimaita yhteisöllisempää moraaliperustaa.

Amerikkalaisten poliittisia mielipiteitä tutkiessaan Haidt kumppaneineen löysi selkeän eron liberaalien ja konservatiivien moraaliperusteiden välillä. Liberaalit nojasivat vain kolmeen moraaliperusteeseen (välittämiseen, oikeudenmukaisuuteen ja vapauteen), kun taas konservatiivit nojasivat kaikkiin kuuteen (ja erityisesti juuri lojaalisuuteen, auktoriteettiin ja pyhyyteen). Oikeudenmukaisuuttakin tulkittiin eri tavoilla: liberaaleille se merkitsi tasa-arvoa, konservatiiveille taas verrannollisuutta: kukin ansionsa mukaan.

Haidtin moraaliteoria auttaa ymmärtämään, miksi maaseudun työväki äänestää republikaaneja, vaikka demokraatit edistävät paremmin heidän asioitaan. Kyse on moraalista: republikaanit onnistuvat vetoamaan kaikkiin kuuteen erilaiseen moraaliperusteeseen.

Mutta miksi on niin vaikeaa ymmärtää toisten moraaliperusteita, jopa vihamielisyyteen asti?

Mehiläistiimi on aina oikeassa

Evoluutiopsykologit selittävät moraaliperusteita geeneillä, luonnonvalinnalla ja itsekkyydellä. Ihmiset ovat yhdeksänkymmenprosenttisesti itsekkäitä ja yhteistyöhön kykenemättömiä simpansseja, kuvaa Haidt metaforisesti. Tuoreiden evoluutiopsykologisen tutkimusten mukaan ihmisellä on kuitenkin myös ryhmäluonne, joka saa haluamaan osaksi jotakin itseä suurempaa ja jalompaa. Jäljelle jäävä kymmenen prosenttia ihmisestä on siis mehiläistä, joka uhrautuu joukkueen hyväksi rakentaakseen yhteistä pesää.

Itse kukin päätyy elämän myötä osaksi ryhmiä, joiden moraali intuitiivisesti ja tiedostamatta vastaa yksilön luontaisia taipumuksia. Ideologiat eivät siis kehity sattumalta, eivätkä pelkän kokemuksen myötä. Ryhmäytyessään ihminen omaksuu ryhmän moraalin, löytää sille jatkuvaa vahvistusta, eikä enää kykene ymmärtämään toisenlaisia perusteita. Alkaa näyttää, että maailma pelastuu vain oikeamielisten voittaessa.

Kuinka näiden hullujen kanssa voi tulla toimeen?

Haidtin johtopäätökset ovat kyynisiä: moraali sitoo ja sokeuttaa. Hän ei kuitenkaan ole pessimisti. Vaikka harva muuttaa moraalisia perusteitaan, voimme olla asioista sivistyneesti eri mieltä ja hakea kompromisseja. Yhteenvedossaan hän erittelee liberaalien ja konservatiivien sokeita pisteitä ja osoittaa erilaisten moraalikäsitysten arvon yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Haidt keskittyy politiikkaan, mutta hänen näkemyksiään voi soveltaa muissakin yhteyksissä. Hän rohkaisee kanssakäymiseen erimielisten kanssa, mutta kehottaa puhumaan ensin elefantille. Ota selvää ja kunnioita elefantin moraalisia perusteita ja rakenna luottamusta yhdistävien asioiden kautta. Näin ratsastajakin voi vähitellen osallistua keskusteluun.

Naapurien kanssa onkin toistaiseksi parasta pidättäytyä keskustelemaan lehtien haravoimisesta ja närkästyä yhdessä rumista läpikulku kielletty-kylteistä. Annetaan elefanttien ensin tutustua ja etsiä yhteisen pesän rakennusaineita.

Lähde:

Haidt, Jonathan (2012). The Righteous Mind. Why Good People Are Divided by Politics and Religion. Pantheon Books, New York.

Kuvat: Pixabay.com